Näitä on tavattu viikon mittaan Aleksanterin teatterissa, Ryhmäteatterissa ja Satakunnan Kauttualla.
Virpi Hämeen-Anttilan henkilöhahmot seikkailevat hänen romaaneissaan 1920-luvun villissä Helsingissä. Nyt he tanssivat ja laulavat musikaalissa Iloisten sielujen hotelli. Tosin hotellissa siinä ei käydäkään, mutta kylläkin Kallion kapakassa. Dekkaria on vaikea jäntevöittää teatterin lavalle, on pelkistettävä esiin vain pääjuoni. Suurin aika menee lauleluun ja tanssin hytkeeseen. Jukka Nykänen on säveltänyt svengaavia kappaleita ja Reetta Ristimäki ohjannut kulkevan kappaleen. Äänentoisto oli aika kovalla, johtui kuulemma teatterin vanhoista laitteista.
Tuntui että Helsingin syntiä oli vähän väritetty, kuten teatterissa pitääkin. Näyttelijät esiintyivät nuorekkaan reippaasti. Joukossa oli varmaan nousevia ammattilaisia. Paras elämys on kuitenkin tämän kunnianarvoisen, kauniin ja sopivasti kauhtuneen teatterin atmosfääri. Ihan senkin vuoksi siellä kannattaa käydä.
Milja Sarkolan kirjoitama ja ohjaama Harriet sijoittuu samaan aikakauteen, sisällissodan jälkimaininkeihin. Se on taiteellisesti vaativampi näytelmä, hyvinkin omalaatuinen koe. Siinä näytetään kymmenen hieman erilaista versiota luutnantti Olof Laguksen kuolemasta, josta ei lopultakaan saada oikein selvyyttä. Aika rohkeata rakentaa esitys näin monotonisesti, ja silti sisäinen jännitys säilyy, vaikka ei varsinaisesti laukea. Pistooli kyllä laukeaa moneen kertaan, ja ihmissuhteet kiertyvät monelle mutkalle. Mustasukkaisuusdraamasta on ilmeisesti kysymys.
Sarkola ei koskaan tee tavanomaista teatteria, aina hänellä on jokin oma juju, näennäisen yksinkertainen, kyseenalaistavalla tavalla kertova. Tästäkin tulee pienoisdekkari, joka näyttää samalla jääkärien hermoilevan voitontunnelman, jossa liipasin oli herkässä. Toivo Kuulan kohtalo kimposi samasta voiton jälkeisestä verihumalasta. Ajankuva luodaan tässä hyvin pienin keinoin. Avaintodistaja on ilmeisen huikentelevainen viettelijätär Harriet Thesleff, mutta hän ei koskaan kerro koko totuutta. Näyttelijät toistivat muunnelmia vetreästi. Mieleen jäi kysymyksiä, eipä juuri vastauksia.
Päätin viime syksystä alkaneen Kianto-kiertueen optimaalisella tavalla Euran Kauttualle, Alvar Aallon suunnittelemaan asuinmiljööseen vanhan ruukin vaiheille. Sielläpä oli hauskaa. Esitelmöin ensin klubirakennuksessa seminaarissa ”Euran sanat” Kiannon suhteesta vieraisiin kulttuureihin, joka oli päivien teema. Niitähän riitti Lapista, Vienasta ja Moskovasta aina Kaukasukselle ja matkoihin reunavaltioihin ja lopulta Satakunnan sydämeen Laviaan. Kianto itse suorastaan ruumiillisti omaa kantasuomalaisille vierasta kulttuuriaan; niin poikkeavan eksentrinen tyyppi hän aikanaan oli.
Ennen omaa juttuani kuuntelin Tapio Koivukarin kertovan kokemuksistaan Islannissa ja Karoliina Suoniemen todistavan viikinkiajan muistoista paikallisessa nimistössä ja esineistössä. Valistava seminaari. ”Euran sanat” järjestettiin neljännen kerran, se jatkaa joka vuosi. Jossakin halutaan ja jaksetaan järjestää. Mieleen palasi taas Hämeenkyrön ”Elämän sivut” -seminaari, jonka Kari Häkämies polkaisi liikkeelle kymmenen vuotta sitten ja joka sitten tyssähti yhteen kertaan. Tehdasmiljöö on Kauttualla hienosti käytössä toisin kuin Koskilinnan väsähtänyt komeus Kyröskoskella.
Sain esittelykierroksen Alvar Aallon luonnon- ja ihmisläheisessä ympäristössä ja lopuksi illallissalaattia hienossa rantasaunassa. Olisipa se joskus vielä lämpimänä odottamassa! Kevein mielin oli ajeltava vain Hämeenkyröön saunomaan, Marjan poimin matkalta. Nyt ei muuta kuin vaalituloksia jännittämään. Ennakkoäänet annoimme Helsingissä Annankadulla.
14.4. 2019