Usein käy niin kuin Hyvinkäällä, missä puhuin Kiannosta kansallisille senioreille.  Minulta kysellään ”mitä sinne Hämeeseen kuuluu”. Olen toisen polven paljasjalkainen stadin kundi ja jälleen palannut Helsinkiin yli kymmenen vuotta sitten, mutta yhä minua pidetään pesunkestävänä maalaisena.

Mikäs siinä, vietämmehän Hämeenkyrössä edelleen miltei puolet vuodesta. Taas sinne viikonlopuksi polkaisemme. Valistuneet ihmiset kyselevät myös säännöllisesti ”mitä siellä Myllykolussa nyt kesällä menee”. Hyvä kysymys ja tällä kertaa helppo vastata: ”Ei mitään.” Tämä taas herättää ymmärrettävästi ihmetystä ja valittelua. Miksi? Mistä on kysymys? Vastauksesta tulisi liian monimutkainen.

On kai todettava, että oopperaponnistuksen jälkeen vallitsee tyhjentynyt lamaannus. Ei ole enää intoa eikä voimia kesätoimintaan. ”Mutta nythän juuri kannattaisi, kun olette saaneet yleisöä ja näkyvyyttä ja kiitoksia.” Niinpä juuri. Talouskaan ei olisi ongelma, ooppera kannatti yllättävän hyvin. Hämeenkyrössä tehdään usein asiat toisin kuin muualla. Tilanne ei tunnu siellä vaivaavan ketään, ehkä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sekin rehaaminen viimein loppuu. Palaa rauha maahan.

Helsingissä kirjailijaseurat ovat niinkin aktiivisia, että järjestävät tanssiaisia! Eino Leinon seura kutsui sisarseuroja lavatansseihin Kansallisteatterin Lavaklubille. Aika hauska idea näin kevään kynnyksellä. Edustin ainoana (!) Waltari-seuraa hyvällä menestyksellä. Minna Canthin, Eeva-Liisa Mannerin, jopa Minna Craucherin joukot olivat naisvoimin paikalla. Meillä oli Timo Malmin kanssa hikinen urakka tanssittaa kaikkia. Levyiltä kuultiin ikivihreitä iskelmiä. Väkeä olisi voinut olla enemmänkin. Saa nähdä tuleeko tästä perinne, kuten Leino-seuran pj Juhani Lindholm toiveikkaana viittoili.

Kuulin jo tansseissa, että Minna Canthin seura sulkee edelleen miehet pois keskuudestaan. Ryhdikästä toimintaa, perinteet kunniaan. Kannattaakin sitten käydä tansseissa, jotta edes tapaavat miehiä. Miehet päästävät naisia nykyisin helpommin suljettuihin klubeihinsa.

Paljon nuoria naisia oli koolla kustannusyhtiö Teoksen tiloissa, kun entisen oppilaani Marjo Saarisen toinen romaani Jälki julkistettiin. Ryöppyävän esikoisen jälkeen Marjo on malttanut tiivistää ja kirkastaa sanottavaansa. Toinen teos avautuu ensimmäistä helpommin, pitää myös teemansa tiiviimmin otteessa, Kadonnut mies täyttää kertojan tajunnan täydelleen ja vähän ylikin. Hyvät kritiikit Marjo sai päivälehdissä ja varsinkin Parnassossa.

Lasse Pöystin kuolinsanoma pysäyttää muistelemaan komeaa näyttämötaiteen kaarta. Harvaa näyttelijää (ei kai ketään Suomessa) on voitu seurata elokuvien Suomisen Ollin natiaisesta aina Ostrovskin Metsän vanhukseen Kaupunginteatterissa. Mittaa tuli seitsemän vuosikymmentä, aina huipulla. Joukossa myös typeriä sotilasfarsseja, joista yksi näyte pukattiin telkkariin heti kuolinpäivänä.

Sain seurata Pöystin roolikehittelyä Sillanpään romaaniin perustuvassa Matti Kassilan elokuvassa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Suuri näyttelijä ei sukella tunnetun henkilön nahkoihin vain vaistonvaraisesti ja tunteella, vaan Pöysti todella opiskeli Sillanpään elämää ja persoonaa lukemalla jopa elämäkertani ja haastattelemalla aiheesta. Hän oli älyllinen näyttelijä taiteilijan vaistonsa ohessa. Oli hänessä myös heittäytymiskykyä kuten huomattiin vaikka juopon roolista äsken uusitussa Pyhä perhe –elokuvassa. Harvinainen monipuolisuus, ylittämätön. Kiitos ja kunnia.

6.4. 2019