Kiihkein Minna Canth -hypetys alkaa laantua, mutta jälkensä se jättää ja hyvä niin. Jäi vielä käsittelemättömiä aiheita.
Kävin jälkilöylyissä Juhani Ahon seuran tilaisuudessa, missä Tuula Uusi-Hallila esitelmöi Ahon ja Canthin suhteesta. Aihe kiinnosti, olen sitä itsekin penkonut Ahon elämäkerrassani.
Tuula kertoi jäntevästi sekä Jussin ja Minnan hedelmällisestä yhteistyöstä että heidän railakkaasta välirikostaan. Syynä välien katkaisuun oli kiista sukupuolimoraalista. Minna oli ehdottoman siveyden ja pidättyvyyden kannalla ennen avioliittoa, mikä koski myös miehiä. Aho ja hänen ystävänsä Arvid Järnefelt olivat suvaitsevaisempia ja kannattivat prostituutiota, joka varjeli perhetyttöjen puhtautta. Pojilla oli mahdollisuus harjoitella ennen liittoa ammattilaisten kanssa. Tätä kantaa pidettiin 1880-luvulla ”kohtuullisena kaksinaismoraalina”.
Eikä se kelvannut alkuunkaan Canthille. Hän aivan järkyttyi, kun Jussi ja Arvid tunnustivat, että heilläkin on ollut suhteita ennen avioliittoa. Se oli Minnasta kauheaa ja sopimatonta. Jussi puolestaan pilkkasi Minnan ja muiden naisasianaisten siveysintoiluja. Siitähän riita alkoi revetä. Lopulta Aho kirjoitti sanomalehti Keski-Suomeen julman henkilökuvan Minnasta: Juorun jumalatar.
Siihen aikaan riideltiin niin, että seinät ryskyivät, eikä kukaan tullut nostamaan syytettä vihapuheesta tai kunnianloukkauksesta. Aho olisi nykykriteerein saanut syytteen pariinkin kertaan, eikä Minnakaan jäänyt sanattomaksi. Hän levitti rumia juoruja Jussista ja Elisabet Järnefeltistä suullisesti. Kanttilassa oli värikästä sananvaihtoa muustakin kuin naiskysymyksestä ja tasa-arvosta. Tuula toi kaiken ihailun jälkeen Minna C:n kuvaan tasapainottavia säröjä. Jussi ja Minna sopivat lopulta kauniisti riitansa.
Kansallisteatterin Canth-juhlassa Juha Hurme nosti aiheellisesti Kanttilan nykykunnon esiin, joitain kohennustoiveita vilauteltiinkin. Hyvässä lykyssä repsahtanut rakennus saa Kuopiossa uuden elämän kulttuurikeskuksena ja kahvilana. Jotain sen tapaista toimintaahan siellä on jo kokeiltukin.
Minna Canthia on muistettu etupäässä ajattelijana ja vaikuttajana, vähemmän on puhuttu hänestä taiteilijana. Helsingissä ei taida nyt pyöriä yhtään Canthin näytelmää teatterissa. Avoimet Ovet on viimeksi tässä suhteessa kunnostautunut. Pääjuhla Kansallisessa esitteli katkelmia hänen näytelmistään hupaisaan seuranäytelmätyyliin, jolloin kohtausten pölhömäisyys korostui. Olihan Canth syyttävä tendenssikirjailija jos kukaan, vasta Papin perheessä hänen sovintonäkynsä syveni. Hänen novellejaan en ole aikoihin lukenut, joskus opiskeluaikoina ne vaikuttivat kuivilta. Hurme hehkutti niitä Tšehovin veroisiksi, mitä voi pitää hurttina juhlahenkisenä yliammuntana. Canthin proosateoksista ei ole näkynyt uusia painoksia.
Taitava ja tarkoitushakuinen näytelmäkirjailija hän todella oli, sehän näkyi vaikkapa vanhasta T. J. Särkän ohjaamasta Anna Liisan filmatisoinnista, joka tuli juhlapäivänä televisiosta. Uskottavuus ei ollut ihan vakuuttava, mutta hienot jännitteet Canth latasi kohtauksiin ja repliikkeihin. Ratkaisun hän johdatti niin väkevästi kristilliseltä perustalta, että vaikea uskoa Minna Maijalan väitettä siitä, että Canth oli uskonnon suhteen vain utelias tarkkailija.
Juhlassa oli pari hyvää puhetta ja komea Philomena ja KYN -finaali, Anna-Mari Kähärän kantaesitys Canthin kirjeistä kahdelle kuorolle, tosin liian pitkä juhlan dynamiikan kannalta. Parasta olisi tämän jälkeen lukea uusin silmin Minna Maijalan elämäkertaa ja Minna Rytisalon romaania Rouva C. Mihin asentoon tämä mahtimamma vielä käännetäänkään, kun hyvään alkuun päästiin. Hänestä on tulossa kaiken edistyksen taisteleva lippulaiva. Silti Jyrki Nummi oli Aho-seurassa oikeassa siinä, että katsomme Canthia kovin kotimaisin ja nykytarpeellisin silmin. Hänen yhteytensä aikansa ulkomaisiin virtauksiin on jäänyt taustalle. Ei hänkään kaikkea itse keksinyt.
On syytä onnitella Minna Canth -juhlintaa valtaisasta huomiosta. Olin itse puhaltamassa henkiin niin Sillanpään kuin Waltarin 100-vuotisjuhlia kaikkine rönsyineen, eikä niissä päästy lähellekään tällaista kotimaan vaikuttavuutta kuin nyt tarmokkaiden naistoimijoiden ansiosta. Tosin kumpikin edellä mainittu kiinnosti huomattavasti laajemmin ulkomailla kuin Minna Canth; itsekin kiersin sen kymmenen maata heistä esitelmöimässä. (Kerran olen puhunut myös Canthista ja hänen suhteestaan Ibseniin Oslossa.) Mutta juhlinnan näkyvyys ja laajuus ei ehkä sittenkään ole kirjailijan taiteellisen tai aatteellisen merkityksen lopullisin puntari.
21.3. 2019