Joskus käy tsägä. Meillä oli palaveri Seppo Pohjolan kanssa Musiikkitalossa, samalla kävin lippuluukulla ja huomasin, että Jukka-Pekka Saraste johtaa pian Helsingin Kaupunginorkesterin sarjassa Šostakovitšin neljännen sinfonian. Konserttiin oli jäljellä tasan yksi lippu. Ostin sen ja kiitän kohtaloani.
Jotenkin Šosta on minuun aina vedonnut, varsinkin sen jälkeen kun luin hänen muistelmansa. Niitähän väitettiin aikanaan toimittajan, Solomon Volkovin, sepittämiksi. Seppo Heikinheimo suomensi ja varusti ne täyteläisillä selityksillä. Nyttemmin muistelmien aitous on tietääkseni varmistunut. Nehän ovat karun suorasukaista kerrontaa Stalinin hallitseman musiikkipolitiikan ajoilta ja myöhemmältä kaudelta. Kirjallisuudestakin niissä on oivaltavia kommentteja. Aina tuntui säveltäjä olleen puristuksissa milloin minkäkin byrokraatin tai kollegan toimesta. Stalinin toimesta hän oli jatkuvasti hengenvaarassa.
Säveltäjän musiikissa minun kaltaiseeni maallikkoon tehoaa sen särmikäs ja väkevä oikullisuus, äärimmilleen pidättyneen tunteen purkaukset ja yllättävät sävelkulut, jollaisia ei tiennyt olevan olemassakaan. Kuuntelin pari musiikkitieteellistä esitelmää hänen sinfonioistaan kuluneena talvena, ehkä jotain opin niistäkin. Muodon hallinnan ja tajuamisen kannalta abstraktin taiteen tuntemus on hyödyksi.
Tässä kävi siis ihmeellinen tsägä, että tulin istuneeksi konsertin, joka sekä omasta että näköjään Hesarin musiikkiarvostelijan Jukka Isopuronkin mielestä edusti alan ylittämätöntä huippua. Tämmöistäkin voi sattua. Nautin jollakin ylentävällä tavalla kokonaisuudesta, niin alun viihteellisemmästä, jazzahtavasta Gershwin-osuudesta, Joonas Ahosen pianoirrotteluista kuin sitten varsinaisesta jysäyksestä, Šostakovitšin neljännestä. Vaikka ei ymmärtäisi musiikista teoreettisesti mitään, teoksen voima tuntuu luissa ja aivoissa sekä jossakin salaisessa tunnerekisterissä. Ahonen on nuoren näköinen kaveri, mutta jo taituriksi varttunut.
Se viimeinen myyty paikkani oli sikäli mainio, että sain seurata Jukka-Pekka Sarasteen johtamista sivusta yläviistosta. Merkillisen taitava kapellimestari! En nyt usein näitä vertaile, mutta en ole nähnyt Sarasteen veroista totaalisen elekielen, pienten merkkien ja isojen iskujen yhteistoimintaa. Se oli vähintään yhtä lumoavaa kuin itse musiikki: johtaja joka eli ja hallitsi teoksen täysin ja sähköisti sen persoonallisella eläytymisellään. Uskon että orkesterin on nautinto soittaa noin täsmällisen ja vaativan johdatuksen edessä.
Jorma Panula on puhunut paljon kapellimestareista ja hylkinyt tahtipuikon käyttöä, mutta Saraste näytti, kuinka taiturimaisesti sillä voi näpäyttää, osoittaa, rullata ja viittoa. Ei se hänellä ainakaan turha ollut. Hauskasti Panula joskus kertoi, kuinka jotkut vispaavat kaikki kappaleet samalla tavalla, noin ylisummaan suurpiirteiseen tyyliin. Ainakin näistä Saraste erottuu jyrkästi edukseen. Tapasimme kerran Kanadassa, missä olin esitelmämatkalla ja huomasin, kuinka Sarasteen suuria kuvia komeili valtakatujen varsilla. Hän oli siellä kuin pop-tähti konsanaan.
Konsertti rakentui kahdesta hyvin erilaisesta osiosta, sekin hauska keksintö. Silti kaartui kaunis silta lännen ja idän välille. Gershwinin pianokonsertto svengasi pehmeästi nauttien kuin musikaalin siiivin, Šostakovitš takoi ja vihloi kuin henkensä hädässä. Kun lukee Šostan muistelmia, huomaa ainakin että hän ei länttäkään ihaillut, vaikka kärsi kotimaassaan Tantaloksen tuskia. Puserruksista syntyi kuolematonta musiikkia. Suuri nautinto kuulla niitä näin ylittämättömästi tulkittuina.
17.3. 2019