Hyvät elokuvat virkistävät. Tässä on kaksi äskettäin nähtyä.

Ensin uutinen Turusta. Tapasimme tuttuja ja kävimme katsomassa Väinö Linna -näytelmäni Päämäärä Tuntematon vierailuesityksen Kaupunginteatterin uusitulla pienellä näyttämöllä (joka on aika suuri)  – ja hyvin Tuukka Huttunen taas jutun veti. Yllätys oli Jouko Grönholmin peräti innostunut kritiikki tämän päivän Turun Sanomissa, mistä ei aina tule ruusuja. Tuli todistetuksi, ettei Matti Kuuselan dityrambinen ylistys Aamulehdessä jäänytkään ainoaksi laatuaan. Turussa on vielä kaksi esitystä.

Mutta elokuvista. Vice – vallan oikeat kasvot  on erinomainen kuvaus amerikkalaisesta valtapolitiikasta yhden henkilön, Dick Cheneyn kautta kuvattuna. Doikumentaarista ja fiktiivistä kerrontaa on yhdistetty hienosti, painopiste edellisessä. Aihe ilmeisen läpikotaisesti tutkittu. Elokuva valaisee myös nykyistä tilannetta. Cheney sai läpi lakimuutoksen, joka vahvisti presidentin asemaa lähes pomminkestäväksi. Hedelmiä korjataan parhaillaan.

Irakin sota saa lisävalaisua, ei tosin mitään odottamatonta. Päätöksenteko on ollut jokseenkin äkkinäistä ja summittaista. Varapresidenttinä Cheney veteli lankoja ja George W. Bush totteli. Hauskoja henkilökuvia mm. Donald Rumsfeldistä. Kovia poikia. Christian Balen muodonmuutos päähenkilöksi on huikea, kuten kritiikeissä on hämmästelty. Maailmalla osataan hahmottaa autenttiset esikuvat, meillä on vähemmän valinnan mahdollisuuksia roolijaossa. Eikä ”näköisyyttä” arvosteta taiteellisesti.

Onneksi meillä ei ole varapresidenttiä, sanoin vieruspenkkiin Janne Virkkuselle, joka tuntui olevan samaa mieltä. Pääministerikin näyttää tekevän päätökset ihan itsekseen.

Tänään sunnuntaina oli hieno päivä. Lenkkeilin rannassa, kävin Käpylässä päiväsaunassa ja lounastimme silakoita vanhassa kunnon Sikalassa. Sitten taas elokuviin. The Wife kuvaa varsin osuvasti ja ironisesti Nobel-palkitun kirjailijan kohtalonhetkiä, kun vaimonsa näyttää olevan se varsinainen palkinnon ansaitsija. Glenn Closen roolisuoritus on todella hieno, vaikka jäi Oscareissa hopealle. Sympaattinen on herra kirjailijakin vikoineen päivineen Jonathan Prycen kuvaamana. Lisäksi nähdään yritteliäs biografi, Christian Slater. Kollegiaaliset tunnisteet heräsivät. Ohjaaja Björn Runge on tajunnut hyvin kirjallisen maailman sävyt ja tapahtumat. Uskottavuus natisee, mutta säilyy. Sitä ei aina näe kirjallisissa elokuvissa. (Vrt. kotimaisen Tyhjiön mahdottomat kuvitelmat.)

Näiden parissa viihtyi loistavasti, ei mitään syväkairauksia, mutta päteviä ja eläviä kuvauksia. Parhaaksi oscaroitu The Green Book ei erotu ainakaan ylivoimaisesti, yhtä hyvin olisin palkinnon antanut jommalle kummalle näistä. Keskustelimme nähdystä Marjan kanssa tovin Kappelissa, hän on ensimmäinen lukijani, mutta ei ainakaan vielä pyri kirjoittamaan kirjojani. Silti huomataan kummastakin leffasta: kaiken takana on nainen. Hyvää naisten päivää jälkikäteenkin.

Hienollakin päivällä on suru-uutisensa. Pitkäaikaisen ystävän Juha Vakkurin voimat loppuivat.  Kauan poika sinnitteli, elämähaluisena loppuun saakka. Vielä kävi hyvästelemässä rakkaan Beninin ja Villa Karon. Samaan aikaan hänen Mannerheim-näytelmänsä etenee näyttämöltä toiselle maakunnissa. Komea loppu, elämäntyön arvoinen testamentti.

10.3. 2019