Miten valitettavaa; kun joku viimein tarttuu historiamme draamallisiin aiheisiin, tulos on niin heikko kuin äsken nähdyssä Aktivistien ensimmäisessä osassa. Tuskin tv-sarja lupaa jatkossa sen parempaa. Miksi aina käy näin?
Yksi syy on tekijöiden yliolkainen suhtautuminen lähdeaineistoon. Sen tutkiminen on liian vaivalloista, olennaisen seulominen liian vaikeaa. Nyt nähtiin kuvaus kenraalikuvernööri Bobrikoffin murhasta, tekijänä Eugen Schauman. Siitä on olemassa Seppo Zetterbergin erinomainen tutkimus Viisi laukausta senaatissa. Eugen Schaumanin elämä ja teko (1988). Mikään elokuvassa ei viittaa siihen, että tekijät olisivat edes avanneet kirjaa. Kenties ovat kuvat katsoneet. Zetterbergiä ei tietenkään mainita lopputeksteissä.
On runsaasti muutakin lähdeaineistoa, mutta tv-sarjan tekemisen tärkein lähde tuntuu olleen tekijöiden oma intuitio. ”Että mites se olis voinu niinku silleen mennä…” Todellinen draamallinen jännite, mikä aiheeseen itsessään sisältyy, kadotettiin kerronnassa kokonaan. Kun alkuperäinen tarina pursuaa jännittäviä ja lataavia elementtejä, niistä valikoitui mukaan sekavia ja irrallisia katkelmia.
Oli myös selviä väärennöksiä. Schaumanin tärkeästä rakastetusta Elin Borgströmistä annettiin aivan merkillinen kuva. Ei sisar Sigridkään päässyt paljoa vähemmällä. Kun Eugen on iskenyt kasakkaa puukolla mielenosoituksessa, hänen kunniakseen pidetään aktivistijoukon spontaani juhla senaattori-isän kodissa! Zetterberg ei tiedä tällaisesta mitään, tekijät ovat sen kekanneet. Sankariksi Eugen nousi kyllä sukunsa piirissä. Olennainen seikka – se että Elin näki sankariteon ikkunasta – jää elokuvassa huomiotta. Sitä paitsi yhtä tärkeä Lucas-koira puuttuu, eikö löytynyt luontevaa näyttelijää.
Tällaista palastelua voisi jatkaa, mutta vähänkin aiheeseen perehtynyt tyrmistyy kautta linjan sen karkeasta ja yksinkertaistavasta toteutuksesta. Kaikessa mennään helpoimman kautta. Schaumanin perhe kuvataan varsinaiseksi sortin sakiksi, sen ajan yläluokan käytöstavoista ei tietoakaan. Eugen itse vaikuttaa lähinnä vähämieliseltä. Pahinta että Suomen poliittisesta tilanteesta ei anneta kuin kliseenomaisia viitteitä. Bobrikoff on maskeerattu möhkäle ja lisäksi liian laiha. Aku Korhonen oli aikanaan samassa elokuvaroolissa aivan toista. Bobrikoffin hallinnollisista toimista ei kerrota mitään, ei myöskään vastarinnasta, aktivismin todellisista rakenteista ja tavoitteista.
Huvittavin oli itse finaali. Schauman tulee yhtäkkiä vaan ampuneeksi äijän porrastasanteella. Sitten hän makaa pitkin pituuttaan senaatin permannolla, myöhemmin arkussa. Bobrikoffin jälkirepliikit on sentään historian lähteistä noudettu. Tapahtuman laajempi merkitys katoaa, koska tekijät eivät pidä sitä tärkeänä. Olennaisempaa heille on Schaumanin perhesekoilun vulgaaripsykologinen kuvailu. Itse murha oli koulukirjojen kuvaamaa sankaritekoa ”söhryisempi”, totesivat ohjaaja Maijala ja toimittaja Kylmälä muistaakseni Kulttuuriykkösen radiokeskustelussa. Tämän tv-toteutus ikään kuin ohimennen silmillemme räväyttää. Todellisuudessa Zetterbergin tarkasti dokumentoima murhateko on pääpiirteissään perinteen mukainen. Mutta uudistaahan aina pitää, vaikka sitten uskottavuuden kustannuksella.
Muuten, jos todella halutaan uudistaa, miksei isketty Paavo Haavikon aikanaan esittämään teoriaan, että Eugen Schauman oli kaksoisagentti ja sai Pietarista tehtäväksi raivata Bobrikoff tieltä, koska tämä oli jo tullut rasitteeksi keisarinvallallekin. Siitä vasta meteli olisi syntynyt, nyt vain tussahtaa.
Innostuin lukemaan sieltä täältä uudelleen Zetterbergin kirjaa, kun sen hyllystä kaivoin. Samaa suosittelen kaikille, joita aihe kiinnostaa. Asiantuntemus on tietysti siitä ikävää, että se rajoittaa ja kahlitsee taiteilijain vapautta. Historian tulkinnat soisi kuitenkin tehtävän ihan kunnolla, jopa dokumentteja kunnioittaen.
3.2. 2019
