Presidentti Kekkonen haukkui professorit, jotka uskalsivat arvostella hänen virkanimityksiään, saatanan tunareiksi. Poikkeuslain vastustajat, jotka vetosivat perustuslakiin, saivat vielä pahemman kohtelun. Heidät eristettiin. Media piti Kekkosta sankarina, joka pani pullikoivat herrat polvilleen.
Presidentti Trump haukkui äskettäin entisen ulkoministerinsä tyhmäksi ja saatanan laiskaksi. Ketä hän nyt ei haukkuisi. Hänen kannattajansa ovat joka kerta riemuissaan.
Näihin verraten ministeri Niinistö käytti professoreista sofistikoidumpaa ilmaisua ”perustuslakitalebanit”. Siinähän on suorastaan musertavaa ironiaa. Mutta ministerille, varsinkaan väärälle ministerille, eivät sovi värikkäät ilmaisut. Ne ovat toimittajien yksinalaa. Quod liket Iovi, non licet bovi.
Jälkiviisaat haukkuivat puolestaan yksimielisesti Niinistön. Asiaan he eivät puuttuneet, keskustelua on aina hauskempi käydä henkilötasolla, jolloin asenteet hallitsevat. Keskustelyryhmät Ylessä valikoituvat yleensä hyrisevän yksimielisesti. Poliittiset vastakkain asettelut a-studiossa ovat sitten erikseen.
Roma on kulttimaineensa ansaitseva elokuva, joskin aluksi tappavan tapahtumaköyhä sosioraportti erään ylemmän keskiluokan meksikolaisperheen elämästä. Se on elävää, yksityiskohtaista reality-kuvausta, joka tiivistyy lopuksi kahden eriluokkaisen naisen selviytymistarinaksi. Miehet ovat vastuuttomia konnia. Näillä aineksilla, luontevilla näyttelijöillä ja hienolla mustavalkoisella kuvauksella juhlitaan tulevassa Oscar-gaalassa.
Se onkin mielestäni kokonaisuutena parempi elokuva kuin The Favorite, jossa naiset ovat toisiaan raatelevia hirvityksiä. Tv:n elokuvakritiikissä kuulin kiinnostavan tulkinnan: tämä onkin eräänlaista Post metoo –elokuvaa, naisten valtaantulon jälkeistä välienselvittelyä. Heidän ei enää tarvitse olla hyviksiä, he ovat yhtä paskamaisia kuin miehet valtataistoissaan. Musta sardoninen huumori pirahtelee. Roma esitteee sentään hyviä ja kestäviä ihmisiä, hekin tietysti naisia.
Vielä yksi eokuva naisista: vasta uudessa Reginassa näimme japanilaisten tekemän maineikkaan Kaurismäki-pastissin Kamome shokudo eli Ruokala Lokki, joka fyysisesti edelleen juhlavoi tuolla kulman takana Pursimiehenkadulla. Japanilaisia asiakkaita sinne aina virtaa, varsinkin nyt kun sen nimi palautui Kamomeksi. Välillä se oli Kahvila Suomi, ioka valmisti hyvää kotiruokaa. Semmoiset paikat katoavat. Yksitoikkoinen elokuva herätti kieltämättä eksoottisia ruokahaluja, täytyypä joskus kokeilla taas Kamomea.
Helsingin taidenäyttelyiden ykköseksi ponkaisee tsekki František Kupkan loistava kavalkadi Ateneumissa. Siinä mennään lähes kaikki tyylikaudet 1800-luvulta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, sali salilta. Kupkan kehitys ulottuu perinteisistä muotokuvista, realistisista maalauksista (hauska Bibliofiili ylinnä) symbolismin eri vaiheiden kautta abstraktiin, aivan omaperäisen lennokkaaseen kuvailmaisuun. Viimeisissä saleissa katsojaa alkavat jo kierteet ja spiraaliset kuviot pyörryttää. Onpa maalari. Avajaisetkin tavallista hauskemmat, Anu Komsin lauluesitys huippuna (alinna).
Magrittekin kukistuu niukkarajaiseksi temppuilijaksi tämän suurieleisen mestarin jälkeen. Ja kuinka vakavissaan olivatkaan meillä marraskuulaiset näiden iloittelijoiden rinnalla! Sodat kaikilla erilaisina elämystaustoina.
Taidetarjonta täällä tuntuu tainnuttavan rikkaalta, olkoon se sitten ministeri Terhon ansiota tai taidetoimijoiden itsensä. Nimitysvaiheessa pystyyn haukuttu ministeri onkin täyttänyt kulttuuriväen toiveet. Jos puolustusvalmius kohenee, poliisin tutkintamenetelmät paranevat ja rikollisuus vähenee, voi samantapainen retrospektio palauttaa Jussi Niinistöllekin ainakin osan ansiosta. Kuvitteelliset talebanit haihtuvat unohdukseen kuten Syyriassa todellisuudessakin katoavat.
22.2. 2019