Perustuslaki on mainio peruutuspeili. Sen avulla voidaan palauttaa ja torjua hankalia uudistuksia. Kun perustuslaki on kirjoitettu teksti, sitä voidaan tulkita monella tavalla. Vanha kansa tiesi tämänkin: laki on niin kuin se luetaan. Taitavat vaikuttajat ja vähemmän taitavat poliitikot kompastelevat toisiinsa.

Yleisesti ei ymmärretä (tai haluta ymmärtää), mihin tiedustelulait tähtäävät. Vallitsee epäily, että tarkoitus on vain urkkia meidän yksityisten kansalaisten tekemisiä. Eikö perimmäinen tarkoitus ole kuitenkin ehkäistä terrorismia ja muuta rikollisuutta. Sen rinnalla meidän tekstiviestien tai muiden triviaalien tekemisten rekisteröinti on sivuseikka, joka on helppo kestää. Ai miten? Esimerkiksi siten että ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Niin käytännössä tapahtuukin. Arkeni sujuu erinomaisesti, vaikka sitä sata rekisteriä ja tarkkailijaa nyt juuri tutkisi. Mistä voisin jäädä kiinni?

Jälkiviisaiden vähemmän viisaassa keskustelussa välähti viimeksi semmoinenkin näkemys, että perustuslaki on kansalaisten henkivakuutus, joka estää vahingolliset uudistukset. Tästä voi olla perustellusti päinvastaista mieltä. Tiedustelulain poliisille suomat tutkimusvaltuudet voivat todella suojata henkeämme, jonka rinnalla joidenkin fb-löpinöiden tallentuminen on mitätön haitta jos sellainenkaan. Epäily ruokkii hienohipiäisten paranoidista itsesuojelua,.

Kun lukee vaikkapa Jarkko Sipilän erinomaisen asiantuntevaa Takamäki-rikosromaania, huomaa selvästi, kuinka monia esteitä on poliisien tutkintatyölle yhteiskunnan puolelta rakennettu. Siis sen yhteiskunnan, jota poliisi yrittää suojella. Konnilla on aina etumatkaa, joka tosin alkaa hiljalleen kuroutua. Pienenä esimerkkinä Sipilän kertoja heittää, että kännyköiden prepaid-liittymät on luultavasti kehitetty poliisien kiusaksi. Jäljittämisen esteitä on monia, ja poliisi joutuu hakemaan lupia toimilleen jos minkälaisissa nopeissa tilanteissa. Ei herkkua, ei tulkoksellista. Poistakoot tutkintalait edes vähän turhia tutkinnan esteitä.

Tästä kaukana on taiteen ikuinen maailma, tavallaan peruutuspeili sekin. Kuinka tähän aikaan on kuvallisesti tultu. Kun katselee Marraskuun ryhmän tauluja Gyllenbergin museossa, näkee vakavan ajan paineen kohta maailmansodan ja oman sisällissodan jälkeen. Ei ollut paljon varaa iloitella taiteen keinoin. Yleisökään ei 1920-luvun alussa jaksanut innostua taiteesta.Oli paljon muuta puurrettavaa.

Kun siirtyy muutaman sata metriä Kuusisaaressa Didrichsenin saleihin, siellä avautuu huoleton boheemi nykyaika Karoliina Hellbergin vahvavärisissä teoksissa (yllä yksi). Kuolleen äidin sinne tänne heitellyt tupakantumpit ovat keskeisiä henkilötunnuksia ja muistoesineitä.. Mennyttä aikaa nämäkin isot interiöörit kuvaavat, tyhjinä ja muistoja heijastaen. Parhaat näkymät kummassakin museossa avautuvat aavalle merelle ikkunoiden takana.

Viimein pääsimme Amos Rexinkin ihmeitä ihastelemaan. Jono oli lyhentynyt kymmeneen minuuttiin. Ehkä oli hyväkin installaatioiden sijasta aloittaa oikealla taiteella. Magritte tuntuu olleen surrealistinen klovni niin töissään kuin yksityisesti. Hänen taiteensa ulottuu jyrkästä, tarkkarajaisesta kubismista huolettomaan hullutteluun. Taiteen nimissäkin voi pitää hauskaa, siinä mielessä vapauttava näyttely.  Itse museo on tilana pehmeästi valoisa, suurellekin märälle tilava ja kuljeskeluun kutsuva. Taas täyttyi yksi aukko kokemusmaailmassamme.

Kohta on Kupkan avajaiset Ateneumissa. Taas tarjolla leikkaus modernin abstraktin taiteen historiaa menneeltä vuosisadalta. Ja vanha kunnon filmitähti Paul Osipow esittäytyy tauluineen Taidehallissa. Näitä riittää Kiasmasta ja pienemmistä gallerioista puhumatta. Helsinki on kaiken muun ohessa upottava taidenäyttely, Näitä kiertelemällä voisi täyttää viikkonsa. Ja laventaa  henkilökohtaista peruutuspeiliään vaihtuvilla elämyksillä.

20.2. 2019