Historian kirja vahvistaa, että Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningattarella Annalla oli läheinen suhde Marlborough’n herttuattaren Sarah Jenningsin kanssa. Mutta oliko se niin läheinen kuin Giórgios Lánthimosin ohjaamassa elokuvassa The Favourite kuvataan? Näitä 1700-luvun alun tapahtumia voi tietysti väritellä juuri niin kuin taiteilijoita huvittaa. Elokuvassa Sarah saa kovan kilpailijan hovin nousukkaasta Abigailista., jota esittää kivenkova Emma Stone. Eipä kisassa myöskään Sarah (Rachel Weisz etualalla) juurikaan pehmoile.
On vaadittu naisten tekemiä elokuvia naisista. Tässä on ohjaajana mies, mutta ensimmäisenä käsikirjoittajana nainen, Deborah Davis. Päänäyttelijät ovat toden totta vahvoja naisia, miehillä on korkeintaan statistin osa. Kuvaako elokuva naisia uudella tavalla? Tuskinpa vain. Tai siinä mielessä kyllä, että naiset ovat tässä harvinaisen kovia, vallanhaluisia, toisiaan raatelevia ja kirjaimellisesti sanoen vittumaisia olentoja. Naisten välinen rakkaus on laskelmallista ja seksuaalista, naisten solidaarisuudesta ei näy jälkeäkään.
Hyvin tehty hirvitys, karmea parodia, tekijöiden mukaan komedia. Eipä nauru raikunut ainakaan Engelissä. ”Olipa epäsympaattinen elokuva”, lausahti Marja ensi sanoiksi kun astuimme Sofiankadulle. Kieltää ei voi historiallisen tulkinnan pohjamutia ruopivaa suorasukaisuutta. Henkilöitä ei ainakaan ihannoida. Britit kuvaavat usein historiaansa kohtisuoraan, ajatellaan vaikka äskeistä tv-sarjaa The very English scandal. Itsekritiikki on tunnetusti brexit-maassa hereillä.
Naisten vallankäyttö on elokuvassa samaa luokkaa kuin mielivalta jossain Nigeriassa, suuremmista valloista nyt puhumatta. Tietysti ollaan kaukana menneisyydessä vai mitä. Aikamme katsoo historian peiliin. Joka tapauksessa naispääosan Oscarin voi jo nyt jakaa kuningatar Annaa esittävälle Olivia Colmanille. Aivan posketon riuhtaisu. Oscareita ropisee muitakin, ehdokkuuksia kymmenkunta.
Tykkänään toisenlainen rakkauden kuva tulee vastaan Kansallisoopperan lavalla, missä egyptiläinen kurtisaani ThaÏs hoitelee miehiä suvereenisti, kunnes kohtaa erakkomunkki Athanaelin. Tämä syttyy seksuaalisesti naiseen, mutta haluaa säilyttää puhtautensa ja vetää rakastettunsa oman uskonkäsityksensä armottomaan piiriin. Pois maallisesta rakkaudesta taivaan iloon! Nainen suostuu ja liukuu Jumalan tyttäreksi, mutta mies ei voikaan hillitä intohimoaan, vaan tunnustaa lopuksi kaiken olleen valhetta. ”Ei taivasta, mitään ei ole, mikään ei ole totta paitsi olevaisten rakkaus.”
Aiheesta romaanin kirjoittanut Anatole France meni hitusen pitemmälle ja totesi, ettei Jumalaakaan ole. Syystä romaani oli pitkään kielletty kirja katolisen kirkon hallitsemissa maissa. France oli vähän saman tapainen kirkon vihollinen Ranskassa kuin Kianto meillä, tosin hienostuneempi. Munkki, joka romaanissa on nimeltään Pafnutius, syyllistyy intohimonsa peittäen melkoiseen huijaukseen. Ilmankos kulttuurineuvos Anneli Halonen oli väliajalla tuohtunut tästä miehisen manipulaation kuvauksesta. Mitäköhän puhelivat HS digin haastattelemat kommentaattorit piispa Laajasalon johdolla, joita Sami Sykkö näkyi puhuttavan.
Pääosien laulajat olivat kaukaa Kanadasta ja Australiasta ja lauloivat tieysti kauniisti Jules Massenet’n sulavia melodioita, mutta näyttelivät yksiviivaisen puisevasti. Pääosan anasti tuhlaileva lavastus ja puvustus. Varmaan oopperasta saisi repäisevämmänkin tulkinnan kuin tämä seisova ja tuskaan kyyristyvä uskontunnustus.
Teema käsitteli maallisen ja taivaallisen rakkauden suhdetta. Nuori Mika Waltari kirjoitti siitä filosofian laudaturtyönsä ja käsitteli aihetta oikeastaan halki tuotantonsa. Menen tänä iltana vanhaan tuttuun Mika Waltari -seuraan puhumaan vähän tästäkin teemasta. Miksi kahdella papin pojalla Ilmari Kiannolla ja Mika Waltarilla oli niin vastakkaiset uskonkäsitykset ja miksi Kianto ei ymmärtänyt Waltarin kirjoista mitään. Tästä jatketaan.
Sitä paitsi, hyvää Valentinea kaikille ystäville ja vihollisillekin.
14.2. 2019