Vain romaanissa Kurt Kuurna onnistuu tekemään itsemurhan tunnustuksensa jälkeen. Matti Kassila antoi elokuvassa poliisien estää hänen syöksynsä porraskuiluun. Uusimmassa versiossa Helsingin Kaupunginteatterissa on taas erilainen ratkaisu, näppärä mutta monista jännäreistä tuttu ja vähän keinotekoinen. Tampereen Komediateatterissa oli vielä neljäs versio. Onpa siis Kuurnaa kuurnittu kerrakseen.
Kassilan elokuvasta on tullut perusteos, johon teatteriesitykset peilautuvat. Romaani on jossakin taaempana. Kuinka moni sitä enää lukeekaan? Sehän on hyvin perinteinen ja taitavasti solmittu arvoitusdekkari tyyliin Who’s done it? Nykyiset rikosromaanit keskittyvät enemmän itse rikoksen motiiveihin ja seurauksiin. Simenon aloitti tämän sosiaalisen tarkastelun Maigret-romaaneissaan. On Waltarillakin yhteiskunnan kuvausta, jopa ronskia satiiria.
Kassila suorastaan arkaili tarttua keskusteluvoittoisen romaanin filmaukseen. Siihen nähden Waltarin dekkareilla on hämmästyttävä vetovoima edelleen. Tosin eilen Kaupunginteatterissa oli sali puolillaan ja vaimea tunnelma. Juttu on jo liian tuttu, kaikki tietävät murhaajan. Palmuissa on nahistuvan jälkilämmityksen tuntua.
Heikki Kujanpään osaksi sovittama ja ohjaama esitys (pohjana Joel Elstelän dramatisointi) on tähänastisista paras. Tämä on tehty tosissaan, perinnettä sekä kunnioittaen että uudistaen. Musiikin osuutta on lisätty, osin tarpeettomasti. Itse sovitusta on lähennetty romaaniin, josta on poimittu repliikkejä ja vivahteita, joita ei ole Kassilan elokuvassa. Siitä taas on mukana suorastaan katkelmia videolla. Koko seos on höystetty 1920-luvun kaupunkitunnelmilla ja Helsinki-kuvilla. Ei yhtään hassumpi näytelmä.
Mutta mitään ei voi sille, että elokuva pääsee lähemmäs henkilöitä ja sujuttaa huumoria notkeammin toimintaan mukaan. Suurella näyttämöllä ollaan isossa kuvassa, joka jähmettää. Kaikkensa Kujanpää tekee luodaksee juttuun uutta eloa ja ilmettä. On kivoja keksintöjä joskin myös turhaa temppuilua (venyvä pastillin kaivaminen).
Kari Väänäsen vuoro on astua Palmun suuriin saappaisiin. Hänkin on tähänastisista paras teatteri-Palmu, vaikka karjahtelee liikaa, on tasaisen aggressivinen ja rahvaanomainen, pieraiseekin heti alkuun ikään kuin henkilötunnuksensa. Myöhempien Palmujen esikuva on Joel Rinteen hahmo, josta jo Kassila teki koleerisemman kuin romaanin leppoisa poliismies. Alkuun rooliin ajateltiin Aku Korhosta, joka vastaisi paremmin romaanin kuvaamaa hahmoa. Kassila yllytti Rinnettä ottamaan mallia ärhäkästä Paasikivestä tai maisteri Särkästä. Myöhemmät panevat sitten siitäkin paremmaksi.
Ohjelmalehtisessä Heikki Kujanpää toteaa ”raikastaneensa” Kuurnan ja Lankelan homosuhdetta, ja poistaneensa siitä Kassilan kuvaamaa homoseksuaalia ”konnamaisuutta”. Eihän elokuvassa ole kuin ohut häivä tähän suuntaan eikä romaanissa senkään vertaa. Waltari kuvaa sekä Kuurnan että Lankelan vilpittömästi rakastaneen Kirsti Skrofia. Siitä ilmenee lopputunnustuksessa murhan keskeinen motiivi. Ainahan elokuva ja teatteri muuntelevat ja ajankohtaistavat teemoja. Kaupunginteatterin Kuurna ja Lankela ovat hyvin ilmeisiä homopoikia, hyvin näyttelevät, varsinkin Miiko Toiviainen on Kuurnana erinomainen. Muutetuin hahmo on tässä vahva Kirsti Skrof, Sara Paasikoski, keskeinen dynamo. Poissa on Elina Salon söpön hento kiivaus. Kun Eero Saarinen saa hauskaa ilmettä tuomari Lenteeseen, Toivo Mäkelä siinäkin taustalla kummittelee.
Tämän siis Matti Kassila näki kunniavieraana ja viimeisinä elinpäivinään Kaupunginteatterissa. Mitä mahtoi miettiä? Penni ajatuksistasi, Matti! Arvaisin, että hän huomasi Palmujen nyt menevän menojaan, uusin voimin, uusin ideoin ja välinein: menköön vaan, ilman minua ja Mikaa.
Johan on Palmuja nähty, ehkä riittävästi. Maakunnissa ne vielä kiertänevät kauankin. Kunnes joku tekee sen Waltarin viimeisen toteutumattoman käsikirjoituksen: Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu.
1.2. 2019