Helsingissä käynti tietää tiivistä kulttuuritankkausta.
Kannatti matkailla Espooseen katsomaan liettualaisten Lokkia eli Zuvedraa, Minulle se on rakkain näytelmä, Tšehovin paras. Kun näin sen Kaliman ohjaamana Kansallisessa 1962, tajusin ensi kerran mitä taide voi olla. Sittemmin olen nähnyt monta Lokkia, mutta en Kaliman ylittänyttä.
Liettualaisen Korsinovasin ohjaus tyrmistytti ensin. Taas tyhjä lava, joitain tuoleja, näyttelijät hortoilemassa arkisissa vatteissa. Mutta esitys imaisikin mukaansa lähinnä näyttelijäntyön voimalla. Kun ei ole lavasteita ja kaikki esineet ja muu on karsittu, on luotettava vain tekstiin, eleseen, ääneen, ilmeeseen. Tämä kaikki toimi hienosti. Näyttelijät valloittivat, varsinkin Arkadinaa esittänyt Nele Savicenko, hurmaava nainen.
Lokista voi aina uudelleen oppia, kuinka hyvä näytelmä kirjoitetaan. Kaikki henkilöt ovat kipeissä suhteissa toisiinsa, kukaan ei ole turha. Puhutaan taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta, mutta ei ontosti eikä ylevästi. Satuttavasti. Hyvä nähdä tämäkin, vaikka ei Kaliman veroinen.
Seuraavana päivänä olin Oodissa avaamassa Kino Reginan seminaaria. Tämä Risto Jarva -seuran järjestämä, Ville Suhosen johtama sarja muistelee Suomi-Filmiä ja romantiikkaa. Minulla oli kunnia esitelmöidä ensimmäisenä tutusta aiheesta, Mika Waltarin elokuvista. Niitähän on kaikkiaan 37, alkuperäiskäsikirjoituksia 17, loput näytelmien tai romaanien filmatisointeja. Waltari kirjoitti yllättävän uutterasti ja paneutuneesti itse jopa kaksipalstaisia skenaarioita. Hän oli siinäkin ammattimies. Hänen elokuvansa riittäisivät yhdelle miehelle elämäntyöksi, Mikalle ne olivat sivuharrastus.
Regina on hieno teatteri ja tulevien ilojen temppeli. Oodi on varmaan maan suurin perhepäivähoitopaikka. Ihailimme Antti Alasen kanssa paikan toimivuutta, siitä on nopeasti tullut helsinkiläisten kohtauspaikka ja muunpaikkaisten tutustumiskäyntien kohde. Antin suunnittelema Reginan kevätohjelmisto on pullollaan merkittäviä klassikoita kun vain kerkiäisi käymään katsomassa.
Kuuntelin Markku Varjolan hyvän luennon Sillanpään filmatisoinneista, oli aiheeseen syvästi perehtynyt. Julisti Kassilan Elokuun Suomen parhaaksi elokuvaksi enkä väitä vastaan. Innostuin Varjolan analyyseistä katsomaan taas kerran Ihmiset suviyössä alusta loppuun. Ihmeellistä miten elokuva paranee, intensivoituu kankaalta katsottuna. En tosiaan muistanut, että Vaala kuvaa niin hienosti luontoa, maalaismaisemaa ja ihmisten leikkaavia elämänkuvioita. Kehuimme Jussi Parviaisen kanssa varsinkin Martti Katajiston leimuavaa suoritusta Nokian roolissa. Sellaista eläytymstä ei enää hevin tapaa.
Pisteenä kulttuurikierrokselle vielä samana iltana Klaus Härön uusin elokuva Tuntematon mestari. On sitä tässä odotettukin, eivätkä toiveet pettäneet. Kerrassaan hieno tutkielma taiteesta, sen merkityksestä ja varsinkin hinnasta. Tapahtuu täällä tutuilla kulmilla Bulevardilla ja Ekbergillä, taidesalongeissa ja kauppiaan takahuoneessa. Heikki Nousiainen on virtuoosi, herkkä eläytyminen tuo elämänsä iltaa viettävän taidekauppiaan murheineen ja toiveineen todella lähelle. Hyviä ovat muutkin, keskeltä taiteen arkea tempaistuja kohtaloita. Meklarista tulee viiltävä viistokuva. Pertti Sveholm on vastakohtana, lojaalina kauppiaana, vakuuttava, maanläheinen. Härö on paras ohjaajamme.
Hyvä pikatankkaus, oma luento, kolme muuta kuultuna sekä kaksi elokuvaa samana päivänä. Sulattelimme lastia La Famigliassa ja jaksoimme katsoa vielä ekan puoliskon futista. Näin täällä, huomenna taas Tampereelle ja uutta esitelmää pitämään, tällä kertaa sukututkimuksesta.
25.1. 2019