Panu Rajala

Marski lumipuvussa, kuninkaana kukkulalla.

Sanoin esitelmäni aluksi, että täällä Mikkelissä Ilmari Kianto vietti elämänsä tuskallisimmat kuukaudet. Hänet tuotiin tänne Raahesta Mäntyharjun kautta kuulusteltavaksi ja tutkintovankeuteen. Syyte koski maanpetosta, joka lieveni sotapetoksen yritykseksi. Mikkelin lääninvankilassa hän kärvisteli talvisodan sankarilliset päivät.

Hänen mielenkarvauttaan korvensi lisäksi se, että samaan aikaan hänen kadehtimansa kollega F. E. Sillanpää juhli Tukholmassa Nobel-palkintoaan. Tasan eivät käyneet onnen lahjat! Kianto sai puolen vuoden kuritushuonetuomion, syynä se ajattelematon ja kohtalokas sikaarilaatikon kansikirjoitus.

Esitelmöin Mikkelin kesäyliopistossa, jonka luentosarja näyttää kovatasoiselta. Jälkeeni tulossa mm. Helena Petäistö, Helena Ruuska ja Irja Askola. Mikkelin Akatemia on pitkään tuonut huippuluennoitsijoita kaupunkiin. Akateeminen hehku virkistää kaupungin hengenelämää, myönsi rehtori Anne Havukainen. Järjestelyt siellä ovat priimaluokkaa, auditorio täynnä ja tunnelma aktiivinen.

Marja oli matkassa mukana, koska halusi tavata sukulaisensa, kirjastonhoitaja Tarja Asikaisen. Tutustuimme hienoon kirjastoon, lounastimme mainiossa Holvissa Mikkelin Teatterissa, mistä minulla on paljon muistoja vuosilta, jolloin hyvä ystäväni Markku Kontro johti teatteria. Oi niitäkin aikoja. Esitelmäni jälkeen vapauduimme Tarjan kanssa Vino-nimisessä viini ja pizzapaikassa, sekin erinomainen. Tervehdimme myös Otto Mannista (kuvassa).

Mikkeli näytti parhaat puolensa. Lunta oli valtavasti, miestä korkeampia kinoksia ja patsaat lumihuppuisia. Hauska oli dallata vanhassa päämajakaupungissa. Junassa luin uutta IL-Historialehteä Marskin päämaja, joka yllätti tasollaan. Kiinnostavia artikkeleita, joita etupäässä Jyrki Vesikansa ja Jukka Halonen ovat tehtailleet, lisäksi ennen julkaisematonta valokuva-aineistoa. Siinä matka hurahti mennen tullen.

Mikkelin kirjastossa sattui käsiin uusi Parnasso, jota posti ei vielä ole kantanut meille kotiin. Eeva Kilpi mietteliäänä kannessa. Selailu tuotti yllätyksen: aukeaman arvostelu Suomussalmen sulttaanista, kirjoittanut Jani Saxell ja hyvin onkin kirjoittanut, oivaltavasti ja perehtyneesti. Tällaisia palkintoja joskus tipahtelee. Mieliala koheni entisestään juuri ennen esitelmää.

Toisaalta mieli synkkeni, kun silmäilin vanhaa maineikasta Kalevaa torin laidalla. Miksi klassinen hotelli on rumennettu valtavilla SOKOS-mainoksilla eikä Kalevan historiallisesta nimestä enää jälkeäkään. Tarja sanoi Sokoksen hallitsevan kaupunkia, arveli että kirjastostakin tulee pian Skirjasto. On sentään Mannerheimin klubin sivuovi jäljellä ja siellä kaiketi kabinetti, missä Timo Närhinsalo on pitänyt kuuluja Marski-esityksiään. Sekin show kannattaisi joskus kokea.

Tällainen osapuilleen oli matkamme Mikkeliin, mistä tyytyväisin mielin kotiin kolkuttelimme eikä junatkaan paljon myöhästelleet. Oli vielä ennen lähtöä kurkattava Mannerheimin salonkivaunuun. Se on auki kerran vuodessa!

Helsingissä käynti tietää tiivistä kulttuuritankkausta.

Kannatti matkailla Espooseen katsomaan liettualaisten Lokkia eli Zuvedraa, Minulle se on rakkain näytelmä, Tšehovin paras. Kun näin sen Kaliman ohjaamana Kansallisessa 1962, tajusin ensi kerran mitä taide voi olla. Sittemmin olen nähnyt monta Lokkia, mutta en Kaliman ylittänyttä.

Liettualaisen Korsinovasin ohjaus tyrmistytti ensin. Taas tyhjä lava, joitain tuoleja, näyttelijät hortoilemassa arkisissa vatteissa. Mutta esitys imaisikin mukaansa lähinnä näyttelijäntyön voimalla. Kun ei ole lavasteita ja kaikki esineet ja muu on karsittu, on luotettava vain tekstiin, eleseen, ääneen, ilmeeseen. Tämä kaikki toimi hienosti. Näyttelijät valloittivat, varsinkin Arkadinaa esittänyt Nele Savicenko, hurmaava nainen.

Lokista voi aina uudelleen oppia, kuinka hyvä näytelmä kirjoitetaan. Kaikki henkilöt ovat kipeissä suhteissa toisiinsa, kukaan ei ole turha. Puhutaan taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta, mutta ei ontosti eikä ylevästi. Satuttavasti. Hyvä nähdä tämäkin, vaikka ei Kaliman veroinen.

Seuraavana päivänä olin Oodissa avaamassa Kino Reginan seminaaria. Tämä Risto Jarva -seuran järjestämä, Ville Suhosen johtama sarja muistelee Suomi-Filmiä ja romantiikkaa. Minulla oli kunnia esitelmöidä ensimmäisenä tutusta aiheesta, Mika Waltarin elokuvista. Niitähän on kaikkiaan 37, alkuperäiskäsikirjoituksia 17, loput näytelmien tai romaanien filmatisointeja. Waltari kirjoitti yllättävän uutterasti ja paneutuneesti itse jopa kaksipalstaisia skenaarioita. Hän oli siinäkin ammattimies. Hänen elokuvansa riittäisivät yhdelle miehelle elämäntyöksi, Mikalle ne olivat sivuharrastus.

Regina on hieno teatteri ja tulevien ilojen temppeli. Oodi on varmaan maan suurin perhepäivähoitopaikka. Ihailimme Antti Alasen kanssa paikan toimivuutta, siitä on nopeasti tullut helsinkiläisten kohtauspaikka ja muunpaikkaisten tutustumiskäyntien kohde. Antin suunnittelema Reginan kevätohjelmisto on pullollaan merkittäviä klassikoita kun vain kerkiäisi käymään katsomassa.

Kuuntelin Markku Varjolan hyvän luennon Sillanpään filmatisoinneista, oli aiheeseen syvästi perehtynyt. Julisti Kassilan Elokuun Suomen parhaaksi elokuvaksi enkä väitä vastaan. Innostuin Varjolan analyyseistä katsomaan taas kerran Ihmiset suviyössä alusta loppuun. Ihmeellistä miten elokuva paranee, intensivoituu kankaalta katsottuna. En tosiaan muistanut, että Vaala kuvaa niin hienosti luontoa, maalaismaisemaa ja ihmisten leikkaavia elämänkuvioita. Kehuimme Jussi Parviaisen kanssa varsinkin Martti Katajiston leimuavaa suoritusta Nokian roolissa. Sellaista eläytymstä ei enää hevin tapaa.

Pisteenä kulttuurikierrokselle vielä samana iltana Klaus Härön uusin elokuva Tuntematon mestari. On sitä tässä odotettukin, eivätkä toiveet pettäneet. Kerrassaan hieno tutkielma taiteesta, sen merkityksestä ja varsinkin hinnasta. Tapahtuu täällä tutuilla kulmilla Bulevardilla ja Ekbergillä, taidesalongeissa ja kauppiaan takahuoneessa. Heikki Nousiainen on virtuoosi, herkkä eläytyminen tuo elämänsä iltaa viettävän taidekauppiaan murheineen ja toiveineen todella lähelle. Hyviä ovat muutkin, keskeltä taiteen arkea tempaistuja kohtaloita. Meklarista tulee viiltävä viistokuva. Pertti Sveholm on vastakohtana, lojaalina kauppiaana, vakuuttava, maanläheinen. Härö on paras ohjaajamme.

Hyvä pikatankkaus, oma luento, kolme muuta kuultuna sekä kaksi elokuvaa samana päivänä. Sulattelimme lastia La Famigliassa ja jaksoimme katsoa vielä ekan puoliskon futista. Näin täällä, huomenna taas Tampereelle ja uutta esitelmää pitämään, tällä kertaa sukututkimuksesta.

25.1. 2019

Kuutamokävelyllä, kohta se punertuu.

Kunnon vanhan ajan railakas talvi! Mahtaa Pentti Linkolakin nauttia sikäli kuin pystyy maailmantuskassaan. Olen kuvitellut, miltä mahtaa hänestä tuntua nykyinen ilmastokeskustelu, joka on pelkkää pintanäpertelyä hänen radikaalien vaatimustensa rinnalla. Ei tarvita paljon kuvitteluakaan.

Poliitikko ei voi eikä hänen kannata olla rehellinen. Ajatelkaa Sanna Marinia, joka ei sanojensa mukaan ajattele hetkeäkään mahdollisuuksiaan Antti Rinteen tulevana haastajana. Mitään muuta hän tuskin ajatteleekaan päivin öin. Tietysti myös puolueen johtamista voittoon, joka on sama asia.

Näitä en kyllä mieti minäkään täällä uljaiden hankien keskellä. Hiihto sujuu, kun muistaa Hellaakosken säkeet: Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki. Totta puhuen Järvelin on tehnyt hyvät ladut Kierikkalan pelloille, sinne vaan.

Jotkut asiat sujuvat täällä.  Eilen kävin verikokeessa, aamiaisella ja parturissa kirkolla, kaikki puolessatoista tunnissa. Palvelu kaikkialla mitä ystävällisintä. Kunpa eivät sotkisi tätä sujuvuutta sotehärveleillään.

On myös takkuuntuvia asioita. Verkkopankkitunnukset lukkiutuivat. Keskustelu Nordean idioottimaisen robottivastaajan kanssa ei johtanut mihinkään. Kärsivällinen jonotus ja odotus tuotti pelastavan tuloksen eli ilmielvän Bettinan yhteyden päähän. Hänen neuvojaan tunnollisesti noudattamalla pystyin päivittämään tämän verkkopalvelun. Hurraa. Onkohan nämä päivitykset keksitty asiakkaiden kiusaksi vaiko virkistykseksi? Saamme vähän ajankulua, aivojumppaa ja kestävyyttä kohdata uusia vastoinkäymisiä.

Marja nautiskelee pääkaupungin elämäniloista, mutta seurakseni tänne maalle saapuivat iloiset tyttäret suksineen. Kreivin aikaan tulivat. Ei voisi toivoa suurenmoisempia talvikelejä nyt kun pakkasetkin vähän hellittivät. Ymmärrän Pekka Halosta: nämä lumiset kuuset suorastaan huutavat maalaria puoleensa.

Matti Kassilan elokuvia on tullut kerratuksi päivisin, tyylilajit hänellä vaihtelevat. Samalla valmistaudun perjantain Risto Jarva -seminaariin uudessa Reginassa siellä Oodin onkaloissa. Esitelmöin Mika Waltarin kirjoittamista ja hänen teoksistaan sovitetuista elokuvista, joita on yhteensä 37! Se jo olisi yhden miehen elämäntyö. Waltarille sivuharrastus.

Tänä iltana keskitymme taas Bergmaniin. Teema tekee suuria palveluksia, tuo eokuvateatterin meidän pirttiin. Sitten on se loputon valikoima kaiken maailman kanavilla. Tosin vaativa harrastaja katsoo leffat vain valkokankaalta.

Mihail Bulgakov on loistava kirjailija, mutta Valkokaarti on liian levoton, sirpaleinen, liikkuva sisällissodan sekavuuden kuvaus. Rauhassa lukemalla se voi jäsentyä paremmin. Paikoin hienoja Kiovan kuvauksia, siellä historia toistaa itseään. Miten viiltävän rauhallisesti Solzhenitsyn kuljettaa lukijaa vaikkapa Syöpäosastoon ja avaa samalla suuren allegorian koko sairastuneesta yhteiskunnasta. Hyytävää, valaisevaa, pelottavaa luettavaa. Odotuslistalla pino Jalosta, Kinnusta, Ollikaista, Hurmetta etc. Hotakaisen uusimman on lukenut parisataatuhatta suomalaista, enemmänkin, mutta minä en. Lukeminen kannattaa edelleen.

23.1. 2019

Otsikko voisi viitata kuumaan ajankohtaisaiheeseen. Tässä sitä vain sivutaan, teatteritaiteen kautta.

Pilluksi kutsuttu elin on keskeisenä pontimena kahden naisen tuottamassa ”nolossa komediassa” Tampereen Teatterin kulttuuriravintolassa. Pillusta puhutaan, sitä tutkitaan ja se myös näytetään livenä tässä Häpeä-nimisessä kabaretkollaasissa. Lisäksi otetaan selfie peräaukosta ja lähetetään ex-poikaystävälle.

Kaisa Hela ja Mari Turunen panevat itsensä niin sanotusti likoon itse suunnittelemassaan seksihurjailussa. Parodia naiseudesta? Satiiri seksuaalisuudesta? Tai muuten vaan häpeilemätön irvailu sinänsä vakavasta aiheesta, häpeästä. Jouko Turkka teki sen aikanaan kullin tarkkailukulmasta, nyt on naisten vuoro vastata omilla aseillaan. Sexpo ry voisi olla tyytyväinen: seksuaalisuudesta nyt ainakin puhutaan, lauletaan ja huudetaan vähintäänkin vapautuneesti.

Häpeän alku on hyvä, lupaava, mutta kaksintaistelun jälkeen sketsit venyvät ja hyppivät ideoiden päällä. Hauskin terä katoaa. Jotkut jutut ovat avoimen törkeitä, toiset pitkästyttäviä. Naiset esiintyvät ns. kovina jätkinä. Varmaan vielä jotain navanalusaneistoa jäi käyttämättäkin. Pisteet heittäytymisestä, kritiikkiä ylireippaudesta.

Häpeästä, todella polttavasta häpeästä on kysymys Johannes Linnankosken pääteoksessa Pakolaiset (1908), josta Mikko Roiha on sovittanut, lavastanut ja ohjannut näytelmän TT:n päänäyttämölle. Naisen elin tuottaa tässä massiivisen tragedian kahdelle perhekunnalle, jotka matkaavat häpeää pakoon Hämeestä Savoon. Keskitalon ja Uutelan hieno suunnitelma kaatuu jälkimmäisen morsiamen noloon raskauteen. Vanha mies halusi nuoren naisen vain henkilökohtaisen hyvityksen vuoksi, ei mistään rakkaudesta. Valitun naisen sanaa ei kuulla eikä esityksessä edes hänen ääntään ennen kuin kerran lopussa.

Miehet päättävät, että nainen vaietkoon seurakunnassa, kun hyviä naimakauppoja tehdään. Teatterin seinän takana 110 vuotta myöhemmin yllä mainittu komedia kirkaisee sitten naisen tunteet sitäkin äänekkäämmin kuuluville. Tässä on pienoiskuvassa naisen vapautumisen tähänastinen historia.

Roiha pelkistää rankasti Pakolaisia, mutta pitäytyy alkuteoksen rakenteessa ja hengessä. Kiitos siitä, ettei Linnankoskea ole lähdetty väkisin ”modernisoimaan” tai tyrkkäämään aiheeseen vaikkapa tämän päivän maahanmuuttokysymystä. Mutta romaanin sivuteemasta, heimojen vastakkaisuudesta, ohjaajalla on kummallinen käsitys. Hämäläiset ovat tässä rytmikkäästi veisaavia körttejä ja savolaiset joitain nahkatakkisia, päätä aukovia nunnankuvatuksia. Ehkä heidän on määrä hämäläisten silmin näyttää siltä? Kirjailijan mainio kuvaus itsetietoisen ja yksioikoisen heimon kohtaamisesta kierojen, pisteliäiden, väistelevien savolaisten kanssa haihtuu jonnekin hienojen maahenkisten lavastekuvien taivaisiin.

Olisi voinut hyvin käyttää Mantaakin puhuvana ja toimivana ihmisenä eikä vain mielenvikaisen tuntuisena nytkyttelijänä. Tanssi kai ilmensi hänen ahdistustaan. Romaanissa nuorella naisella on oma ääni ja omat ajatukset, joita esitys ei henno hänelle luovuttaa, vaan jakaa repiikit toisille. Naisen asemaa lykätään näin todellistakin taaemmaksi. Mustavalkoinen, hiilipiirroksen kaltainen näyttämökuva tehostaa, suorastaan ylistää jyrkkää, umpimielistä suomalaisuutta. Taiteellinen vaikutelma on hallitseva, tinkimätön. Henkilöistä on henki kadota.

Hyvät veteraaninäyttelijät pelastavat paljon. Heikki Kinnunen tekee Juha Uutelana kaiken minkä näyttelijä näissä puitteissa voi. Tosin hänen tunnemyrskylleen ei anneta yksilöllisiä tulkintamahdollisuuksia, kun avuksi otetaan videokuvat, vihlovat äänet ja kuoron läsnäolo. Taitava perinnemuusikko Pekko Käppi on viedä pääroolin. Kuka muistaa Vilho Siivolan tulkintaa samassa roolissa vanhassa tv-elokuvassa? Kuinka hän sai hiljaisessa viipyvässä lähikuvassa ilmentää paljaasti kaiken sen tuskan, mitä sisällä liikkui. (Ohjaus Veikko Kerttula 1977.) Esko Roine urahtaa sentään jonkun kerran herkullisesti Keskitalon avuttomuutta.

Muuten esityksestä on tarkkaan karsittu sekin vähäinen huumori, mitä yleensä vakava Linnankoski juuri tähän teokseen onnistui sirottamaan. Ei niin synkkää tragediaa, ettei siitä jotain koomista korostuisi. Ranskalaisten on kuulemma vaikea ymmärtää, että pohjoisessa aisankannattaja voi olla traaginen ilmestys!

Näin nainen ja hänen pillunsa miehiä riepottavat kahdessa esityksessä. Opettavaisia juttuja tänä yliseksuaalisena aikana. Jos nyt reippaasti revitellään, niin osattiinpa ennenkin – ja silloin todella tuhoisin seurauksin. Moraalinen ilmapiiri oli tyystin toinen – vai onko mikään muuttunut? Päivän otsikot kertovat  kireyden ja ahdistuksen lisääntymisestä. Raiskaukset ovat vain osa tätä oireyhtymää.

17.1. 2019

Lemmenjoella on ryskynyt, ärräpäitä on lennellyt. Tapaushan on aivan tavaton! Vai onko sittenkään?

Kysyin Vesalta, joka tuntee sotahistorian läpikotaisin, onko Lemmenjoella tehty historiaa. Vai onko puolustusvoimien piirissä joskus ennenkin kiroiltu, haukuttu ja ärhäköity? Vesa arveli, että sotien aikana tämmöinen oli verraten tavallista, ja rauhanaikanakin on armeijassa joskus otettu ainakin sanallisesti ellei suorastaan fyysisesti yhteen. Kenraalitkin harjoittivat sodassa tutkimusten mukaan rankkaa nokkapokkaa ja viinaksia viljeltiin.

Kun muistelemme omia varusmiesaikojamme, niin harva se viikko joku meistä tuli perusteellisesti haukutuksi. Alikersantti pani parastaan. Olimme saatanan tunareita ja toivottomia töppäilijöitä kukin vuorollamme. Eipä vain tullut mieleen tehdä kantelua kunnianloukkauksesta.

Mutta maailma muuttuu, ja kapiaistenkin kunnia alkaa olla tikun nenässä. Kertausharjoituksissa ei saisi sanoa pahasti. Myös viinan kanssa pitäisi olla varovainen. Joku saisi hyvän sketsin siitä, kuinka upseerit puhuttelevat toisiaan taistelutilanteessa hyvin kohteliaasti.

Voisikohan menneistä rypistelyistä nostaa taannehtivia kunnianloukkaussyytteitä vähän me too -kampanjan tyyliin? Sitäkin pohdimme Vesan kanssa, mutta voisi tulla ruuhkaa oikeusistuimiin. Riittää että filmiväkeä sinne korvasta retuutetaan.

Kun Tuntemattomassa sotilaassa Rokka haukkuu esimiehet suorin sanoin, hänestä tuli kansallissankari. Jos Lammio olisi haistatellut vastaan tai Sarastie mylväissyt jotain loukkaavaa, romaanin suosio olisi kaiketi romahtanut. Mutta upseerit käyttäytyivät korostetun korrektisti, vaikkakin muodollisen tiukkaotteisesti. Näin heistä tuli turhantärkeitä ja sopivan naurettavia hahmoja. Koskela sen sijaan pani ryyppäjäisissä kunnolla ranttaliksi, kaatoi pöydän ja joutui upseerikorsussa kannettavaan kuntoon. Sekin vain lisäsi miehen arvostusta. Häntä on sittemmin käytetty johtamisen esikuvana armeijan koulutuksessa.

Tuomas Manninen sentään ottaa terveen suhteellisuudentajun käyttöön viikonvaihteen Ilta-Sanomissa. Hänkin muistaa Koskelan tapauksen ja olisi suositellut samaa menettelyä Lemmenjoelle: olisi vain pantu harjoituksen räyhäävä johtaja pakettiin ja viety kamariin lepäämään. Seuraavana päivänä olisi taas saunottu sulassa sovussa. Mutta ei, nykyisin ollan erityisen herkkiä loukkaantumaan, ja tapa näkyy leviävän karskien soturienkin piiriin.

Onko tämmöinen armeija enää lainkaan taistelukuntoinen, joka ei kestä edes sanallisia hyökkäyksiä?

Puhelimme maailman asioista Tampereella puolustusministeriön entisen tiedottajan Jyrki Iivosen kanssa, jolla voisi olla tästäkin asiasta selvä kanta. Istuimme Tammelantorin liepeillä kiinalaisessa ravintolassa, jossa Antti Eskola tapasi aterioida. Vieressä kohoaa hänen vanha kotitalonsa. Nyt on Antista enää muisto jäljellä, mutta sitä väkevämpi muisto. Vavistuksella odotamme häneltä kirjaa post mortem, jonka otsikoksi Matti Kuusela ehdotti Kuoleman jälkeenkin voi kuvitella. Se voisi sisältää entistäkin suorempia sanoja.

Antti Eskola nimittäin jos kukaan osasi väitellä, rähinöidä ja loukata. En muista kenenkään nostaneen kunnianloukkaussyytettä, vaikka yliopistolla opiskelijat ja kollegat välillä tärähtelivät Antin manauksista. Sen sijaan hän pyysi ainakin kerran julkisesti anteeksi Aamulehden naispuoliselta taidekriitikolta härskiä haukkumistaan. Mutta ne olivat eri aikoja. Nyt Anttikin entisessä kunnossaan istuisi oikeudessa kerran kuukaudessa.

Kävin hänen toisessa kantapaikassaan Vanhassa Mestarissa kumoamassa maljan Antin muistoksi. Maanpuolustusasioita hänkin harrasti, RUK:n ja maanpuolustuskurssin käynyt mies. Mitä sanoisi Lemmenjoen leikkisodasta? Olisi hauska kuulla. Tuntuu vähän tyhjältä, kun Antti ei enää päivystä Tammelantorin laidalla ja tutki vasemmiston, kristinuskon ja vanhuuden syvintä olemusta. Hänen kaltaisiaan äreitä herättelijöitä tämä ylisiisti yhteiskunta kipeästi tarvitsee.

12.1. 2019

Sina Kujansuu, Pihkatapin ehtoisa emäntä, sekä Tuikku Piepponen, armoitettu kokki. 

Seurallinen joulunseutu päättyy loppiaissaunaan Pihkatapissa. Sitä ennen käydään naapurissa Ylivakerilla kahvikutsuilla. Tämä on parasta aikaa ystävien tapailuun.

Ei ole erityisiä kuulumisia enää, sen sijaan vapaata nautiskelua ja pyhäketjun sammuttelua. Lauletaan viimeiset joululaulut Mailan säestyksellä, syödään Piepposen loihtimaa bortshkeittoa, joka ylittää kaikki entiset, ja saunotaankin. Puhetta itse kunkin lukemisista, tekemisistä  ja kokemisista.

Erkki Frick, joka on sponsoroinut Ramppiteatteria Kangasalla, ihmettelee Myllykolun väsähdystä. Eikö sinne ole nyt suunnitteilla mitään, kahden loistavan oopperakauden jälkeen? Hämeenkyrössä on aina vähän erilaista kuin muualla. Into nousee ja laskee sysäyksittäin.

Ylivakerilla tavataan nuorta isäntäväkeä, vanhaa isäntäparia ja rasavillejä vekaroita. Sukupolvien sopusointu täydellinen. Paula on hoitanut suntiona monet joulumenot, aaton hartaudet ovat suosittuja, mutta varhainen jouluaamu on menetetty. Ihmiset vetävät mieluummin lonkkaa ja katsovat telkkarista.

Vihdoin pääsen joulukirjan loppuun. Venäläisen Nobel-kirjailijan Svetlana Aleksievitšin Neuvostoihmisen loppu on liian paksu ja sisällöltään kaikkea muuta kuin sopiva joulukirjaksi. Vangitseva teos se on, hurjaa ja lohdutonta kerrontaa. Se on nauhurista suoraan paperille roiskaistu kakofonia neuvostoihmisten elämyksistä ja mietteistä, kun imperiumi romahti. Käydään myös syvällä historian puolella, sen kauhujen jälkeen revitetään nykypäivän pettymyksiä. Raaka kapitalismi jyllää. Monet kaipaavat turvallista neuvostoaikaa.

”Ei me päästy mihinkään demokraattiseen paratiisiin. Päästiin paikkaan, jossa on vielä kauheampaa kuin ennen.”

Mukana on vakaumuksen ihmisiä. Heille puolue oli kaikki kaikessa ja Stalin erehtymätön. ”Olen varma: rauhanomaisin keinoin ei saavuteta mitään. Minä janoan verta! Ilman verenvuodatusta meillä ei saada mitään suurta aikaan.”

”Sosialismi on vaihdettu banaaneihin… Purkkaan.” ”Stalin on paha, mutta hänen johdollaan me voitimme.” ”Ennen tappoi Stalin, nyt roistot. Onko tämä vapautta?”

Ryöppyävä kirja on täynnä toistoa ja ruhjovaa ristiriitaa. Tyyntä hetkeä ei tunneta. Neuvostoliitto oli sekä onnela että helvetti.

Joitain jaksoja on hypättävä yli, tulee liian paha olo. Pentti Haanpään kuvaukset Suomen armeijasta 20-luvulla olivat lasten leikkiä verrattuna siihen, mitä Aleksandr Laskovitš kertoo oloista Venäjän armeijassa ja Tšetšeniassa. Ei kestä lukea. Tai kuinka maahanmuuttajia ”kotoutetaan” Moskovassa. ”Me varta vasten järjestämme teille niin sietämättömät olot, jotta te lähtisitte pian pois.”

Näin herttaisissa tunnelmissa päätän joulukauden ja jatkan kuusen ihailua vielä Nuutin nuppuun saakka. Marja palailee jo Helsingin humuun. Täällä on rauhallista kuin haudassa. Huikea oli Matti Kuuselan selostus Antti Eskolan postuumiteoksesta Vanhanakin voi ajatella eilisessä Aamulehdessä. Lukemista riittää. Tv:ssä nähty elokuva Vakava leikki innosti etsimään hyllystä Hjalmar Söderbergin paksun elämäkerran ja Kyllikki Villan suomennoksen Tohtori Glas, jota en muistanut täällä olevankaan.

Lähdetään tarpomaan härkäviikkoja. Eikö tunnukin raikkaalta kaiken laiskottelun jälkeen?

7.1. 2019

Maila toivottaa iloja alkavalle vuodelle.

Aamulla kävelyllä Sikomäen ympäri. Ei ketään missään. Koko kylä nuokkuu. Räntää vihmoi, puhtaan harmaa maisema. Tämä on vuoden ensimmäinen päivä.

Eilen Siurossa pianisti Mailan bileissä, hauskassa hirsiseinäisessä huvilassaan. Sekoitus erilaista väkeä, rovastia, professoria, laulajaa, näyttelijää, antiikkikauppiasta, lausujaa, toimittajaa, juristia jos ketäkin. Ohjelmaa kuten hyvissä juhlissa, yhteislaulua, virrenveisuuta, juomalaulu pöydässä: ”Voimalla seitsemän miehen”. Sulavaa sipulisoppaa a la Matti ja Pekka. Sitten Sinan runo, Aijan laulu, Mailan säestys. Emäntä ampui yhden (1) raketin parvekkeelta, sille hurrattiin.

Oli kiintoisaa puhella pitkästä aikaa sisätautien professorin Amos Pasternackin kanssa. Aikanaan hän veti yliopistossa Taide ja taudit -seminaaria, jossa kävin pari kertaa alustamassa. Surkuttelimme yliopistouudistusta, jossa humanistit joutuvat taistelemaan insinöörejä vastaan. Helppo arvata kuinka käy. Muistelimme viimeistä veteraania Antti Eskolaa, joka jaksoi panna kampoihin kaikessa. Sivusimme Amoksen seuraajan Jukka Mustosen tautikirjaa, johon on kerätty sitaatteja kirjallisuudesta. Sain velvoitteen lukea Amos Ozin romaanin Juudas. Paheksuimme Ruotsin Akatemiaa, joka on sössinyt paitsi maineensa myös viimeisen mahdollisuuden palkita Oz Nobelilla. Lisäksi puhetta teatteritaiteen vanhoista ja uusista taudeista, johon taiteilija Piepponen pontevasti osallistui.

Hyvillä mielin ja hitaasti heräiltiin siis uuteen vuoteen. Prsidentti Niinistön puhe oli hyvä, jäntevä, kielellisestikin ansiokas. Alun vastaparit – ensimmäisen maailmansodan rauha kontra keltaliivit Riemukaarella – oli iskevä. Tyyli sitten leppeytyi. Ääriliikkeitä varokaamme, vihapuheita kaihtakaamme, yhteen hiileen puhaltakaamme. Superlatiivi Suomesta maailman demokraattisimpana ja vapaimpana maana oli aika innoittunut. Siihen on ainakin pyrittävä.

Ja sitten sama Niinistö vilahti heti perään kaksi kertaa aitiossa kuuntelemassa Wienin Uudenvuoden konserttia. Ehtiväinen mies. Kapellimestari uusi, ohjelmisto pääosin entistä.  Aina sitä on kuunneltava ja katseltava, eurooppalaisten sivistynyttä rentoutta ihailtava.

Ensimmäinen päivä menee mietiskelyssä. Kaikkea tuli luettua. Yhtään Ozin romaania ei olekaan täällä, olisiko Helsingissä? Katselin tv-leffaa Yksin Berliinissä, sitten nousi myrsky. Sähköt katkesi kahteen kertaan, mutta elokuva saatiin jotakuinkin loppuun. Sängyssä lueskelua, sekin katkonaista. Kynttilää ja taskulamppua tarvittiin. Rauhoittavaa nukahtaa pimeyteen ja myrskyn mylvinään.

Vuoden ensimmäinen kävijä oli Tauno, ioka toi aamulla Hesarin. Ihailimme Marjan koristamaa kaunista kuusta. Nyt lumiaura murisee jo pihassa. Vuoden ensimmäinen yhteydenotto: Kauno soitti teatteriasioissa. Kaikenlaista kehitellään.

Vuosi 2019 on hyvin sisällä, edessä puhtaana ja melkein alkamattomana. Tehdääs jotain ihmeellistä, aikaa on 364 päivää. Kohennetaan vaikka kuntoa aluksi ja koetetaan huomioida lähimmäisiä. Kyllä muu sitten lutviutuu.

Aapelin päivänä 2019, kotona taas emäntä iloitsee, myrsky ei horjuta.