Panu Rajala

Kaksi laivamatkaa peräpäivinä, ensin Suomenlinnaan ja sitten Klippanille. Kohdattu hullujenhuoneen potilaita ja kustannusyhtiön kirjailijoita.

Onnistuin näkemään viime hetkillä Hyvän Omantunnon linnakkeessa Ryhmäteatterin kiitetyn esityksen Yksi lensi yli käenpesän. Ensin ajattelin, että kun hyvä leffa on aiheesta tehtynä, mitä sitä enää teatterissa tarvitaan. Mutta muutin mieleni. Juha Kukkosen ohjaama esitys on vahva, puhutteleva, elää täysillä tässäkin ajassa. Hyvä kun joku teatteri tarttuu kesälläkin painavaan asiaan. Kepeitä kohelluksia riittää liiaksi saakka.

Robin Svartström ei voi välttää rinnastusta Jack Nicholsoniin, mutta kestää vertailun kunnialla (samoja eleitä ja ilmeitä kieltämättä). Koko Minna Suurosen komentama potilasjoukko pärjää hyvin. Erityisesti ilahdutti Tiia Lousteen hermoiltaan värisevä, rajamailla häilyvä professori Harding. Milos Formanin kulttileffassa hahmo oli kuulemma mies, muististani kokonaan haihtunut. Yksi toinenkin rooli oli vaihtanut sukupuolta, ei haitannut. Vielä paluulaivassa kiittelimme psykiatrisella hoitoalalla toimineen katsojan kanssa tätä täysipainoista elämystä.

Vanha kunnianarvoisa WSOY täyttää 140 vuotta. Sen kunniaksi meitä kehotettiin pukeutumaan joksikin kustannusyhtiön historian roolihahmoksi. Mieleen tuli moniakin, mutta vaatimattomin oli mielestäni Mika Waltarin Felix Onnellinen. Hänen ulkoasustaan ei ole romaanissa mitään kuvauksia, joten sain vapaan valinnan. Ohitin henkilön ahdistuksen ja keskityin armoon. Tärkein oli sisäinen onnellisuus, joka todella rintaani paisuttaa näinä viikkoina.

Mutta häikäisevän hienoja rooliasuja juhlassa vilisi. Siellä kohtasin itsensä Sinuhen, Kleopatran.,Prinsessa Ruususen, Johannes Linnankosken, Jane Austen, Tom Wolfe, kolmekin Eeva Joenpeltoa ja lukemattoman määrän muita tähtiä. Kerrankin isossa juhlassa oli sähinää. Tosin ohjelma meni poskelleen, mutta sehän onkin useimmiten  vain pakollinen riesa.  Toimitusjohtaja Julkusen puhe oli kohtelias ja täyttä asiaakin. Yhteistyö Bonnierin kanssa sai kiitosta.

Juhlassa ei surtu yhtiön menetettyjä asemia, ei haikailtu Bulevardin kunnianarvoisaa toimitaloa (mikä on tosi sääli) ja kriiseistä uskottiin selvittävän kuten aina on selvitty. Werner Söderström oli 1878 vain 18-vuotias koulupoika yhtiön perustaessaan. Siitä saakka on kirjoja tuotettu, joukossa Ahon, Waltarin ja Linnan kestäviä klassikoita. Sillanpään Hurskas kurjuuskin! Yhtiön juhlakirja on luonnollisesti Sinuhe. Elävien kirjoista kuulin kehuttavan erityisesti Tommi Kinnusen Pinttiä. 

Kohtasin hulinan keskellä myös komean Olavi Paavolaisen historiantutkija Tuomas Heikkilän hahmossa ja muistelin urani alkua: hänen äitinsä Päivi Vallisaari toimitti 35 vuotta sitten Sillanpään elämäkerran ensimmäistä osaa. Koko kolmiosaisen kirjan hän sitten ansiokkaasti laittoi kansiin. Unohtumattomia aikoja.

Pöytäseura oli paras mahdollinen: Lasse Lehtinen, Paavo Hohti, Kristina Rikman, Kersti Juva, Markku Envall, Tuula Uusi-Hallila, Risto Uimonen (joka näytteli Heikki Ylikangasta) – pidimme Lassen kanssa  välissämme naispaikkaa, johon saimmekin houkutelluksi  Anna-Riikka Carlsonin. Loppuillasta sen valtasi Paavo Lipponen, vastapäätä vaimonsa, syksyn esikoiskirjailija Päivi. Kun siihen ilmestyi vielä Jopi Elstelä, puhe kääntyi Waltarin kotimuseoon, ja asia tuntui saavan tässä kohtuullisen korkeassa seurueessa viimein konkreettisen sysäyksen. Perästä kuuluu.

Paavo Lipponen puheli käsityksiään nykymenosta ja pahoitteli erityisesti median pinnallisuutta: kaikkeen toisarvoiseen kiinnitetään Sauli Niinistön toimissa huomiota, mutta ei hänen suuriin ponnistuksiinsa arktisen alueen ilmastokysymyksissä. Niitä ei huomatakaan. Valtiomiehellä tulee olla visio, Lipponen painotti. Se on myös nykyisellä pääministerillä, mutta sitäkään ei media halua huomata. Lipposen muistelmien kolmas osa on hitaasti mutta varmasti edistymässä. Sitten lisää visioista.

Oli siis harvinaisen rattoisaa ja täysipainoista. Pehmeässä elokuun yössä kävelin rauhallisesti kotiin ja tunsin kohtalaista mielentyyneyttä. Elämä on joskus mallillaan.

22.8. 2018

Kävin Otavan syyskauden avajaisissa ja muistin, että olen sentään lukenut tuoreeltaan yhden yhtiön tämänvuotisen kirjan: Bill Clintonin ja James Pattersonin trillerin Kadonnut presidentti (The President is Missing). 

Sehän on hurja kuvitelma Isis-poikien kyberhyökkäyksestä Yhdysvaltoja vastaan. Istuva presidentti tekee ihmetemppuja, katoaa naamioituneena tavatakseen salaa terroristien edustajan, joutuu tulitukseen ja hengenvaaraan muutamaankin kertaan ja pelastaa lopulta sankarillisesti maansa viime hetkillä täydelliseltä tuholta.

Aiheesta on paljon kirjoitettu, mutta en muista ihan näin pitkälle vietyä kehitelmää, jonka kuitenkin pitäisi nojata tunnettuihin tosiasioihin. Hillary Clinton näyttää kehottaneen kirjoittajakaksikkoa pysyttelemään uskottavuuden rajoissa, mutta lopputulos on siinä ja siinä. Uskoako kaikkiin käänteisiin ja niiden mahdollisuuksiin? Ainakin kaksikko on tutkinut ja tuntee aiheensa käytännöt perinpohjin. Erehdyksiä ei varmaan ole tullut Valkoisen talon toimintojen kuvauksissa, mutta mielikuvitus koettelee silti lukijan kestokykyä. Voisiko näin valtava mielettömyys todella uhata läntistä suurvaltaa?

Jännitysjuonen ohessa kirja on reilusti propagandistinen. Isis saa köniinsä, tuhon yritys ei onnistu. Venäjä osoittautuu terroristien petolliseksi tukivaltioksi. Pahan akseli toimii. Hyviä valtioita ovat Saksa ja Israel, jotka auttavat Yhdysvaltoja kuilun partaalla. Presidentin itsensä loppupuhe on jo suoraa poliittista julistusta. Bill Clinton tuntuu siinä neuvovan nykyistä ja tulevia presidenttejä, kuinka selvitä äärimmäisistä uhkatekijöistä.

Ei hullumpaa kesäluettavaa. Ainakin vetävä tarina. Sen luettuaan nämä suomalaiset kiistat presidentin toimivaltuuksista kutistuvat kirpun kokoisiksi. Clinton ja Patterson kuvaavat globaaleja tilanteita, joissa presidentti ylittää kaikki mahdolliset rajat – lopulta maansa parhaaksi ja pelastukseksi. Täällä rauhan suvantolassa sopii kinastella teoreettisesti presidentin vallan rajoista, tiukan paikan tullen puheet unohtuvat.

Silti sieppasin Lönnrotinkadulta myös Risto Uimosen uuden kirjan Sauli Niinistöstä laukkuuni. Wernerin ja Jarlin kaupassa oli julkistaminen juuri alkamassa. Junassa vilkaistuna Uimonen jatkaa varmaa tuttua tyyliään, ei sensaatioita, vaan hallittua analyysiä. Perustuslaki ja toimivaltuudet siinä ovat alussa etualalla. Uimonen puolustaa aivan oikein Niinistön toimintaa, joka tähtää sekin maan parhaaksi. Sitten on näitä pykälien tuntijoita ja rajalipun heiluttajia, joille on tärkeämpää toiminnan muodollisuus kuin sen tulokset. Kai heitäkin vahtimiehinä tarvitaan.

Matti Posio neuvoo Aamulehdessä lukemaan Niinistöt järjestyksessä: ensin Uimonen ja sitten Mörttinen ja Nurmi. Edellinen on luotettavampi, tarjoaa perustan, kun taas jälkimmäisillä on enemmän paljastushalua, pistelyä ja kritiikkiä. Koetetaan seurata tätä ohjelmaa.

Otavan pihassa kuulin Lasse Lehtiseltä, että häneltä tulee syksyllä kirja Urho Kekkosesta. Lisää presidenttikirjoja! Lehtinen sanoo kirjoittavansa subjektiivisesti näkökulmasta Minä ja Kekkonen. Ilmeisesti tulee lisää ainesta Kekkosen ja Niinistön väliseen vertailuun, joka on tosin anakronistinen mutta ei vailla tiettyä perää. Kyllä Kekkonenkin ajatteli maan parasta rajoja ylittäessään. Tietysti omaa parastaan siinä sivussa. Hän oli mielestään ainoa, joka tiesi, kuinka piti toimia. No miksei sitten olisi toiminut? Taipuisia olivat toiset poliitikot. Jos valtaa annetaan, niin sitä totta vie käytetään.

Otavalla oli muutenkin vilkasta, paljon väkeä laidasta laitaan. Jari Tervon kanssa keskustelimme Eino Leinosta – Jarilta tulossa kirja Vesku Loirista, siihen liittyen. Ja Eeva Litmanen pohtii kuoleman kysymyksiä ystävänsä Ritva Holmbergin ja oman miehensä muistoissa. Kirja tehtynä yhdessä Anniina Holmbergin kanssa. Anna ja Jukkakin Jurmalasta olivat paikalla. Pekka Tarkka valmistautuu muistelmiensa vastaanottoon, josta voi tulla kipakka. Outi Pakkanen tunnusti melkein tulleensa katsomaan Sillanpää-oopperaa. Ja ylinnä kaikkien liehui Raija Oranen, alkavan kirjasyksyn kuningatar.

Luettavaa siis riittää. Tervetuloa pimenevät illat.

16.8. 2018

Keskustelu kiehuu ja myrskyää. Nollalinja Berliinissä on tosiaan kolhaissut kansallista itsetuntoa. Uutta nousua tarvitaan ja vaaditaan.

Urheiluhullut-ohjelmassa Radio Suomessa Kristiina Mäkelä ja Pekka Holopainen olivat kohtuullisen suorapuheisia. Ongelmia on, mutta konkreettisia parannusohjelmia puuttuu. Valmennuksen hajanaisuus tuli esiin, samoin huono joukkuehenki ja tietysti resurssien puute. Mutta mitä tehdä? Riittääkö valmennusjohdon vaihtaminen? Jorma Kemppaisen palli horjuu, yksi ratkaisu olisi hänen oma irtisanoutumisensa. Sillä olisi kuitenkin dynaaminen, johonkin suuntaan laukaiseva vaikutus. Mutta mihin?

Mallia kannattaa ottaa naapurimaista täällä pohjolassa, mutta ei pidä matkia, kuten Mäkelä varoitti. Joitain omia sovelluksia tarvittaisiin. Kuinka toimittiin 1960- ja 70-lukujen taitteessa, jotta hurja nousu saatiin aikaan? Ei kai siinä pelkällä verenvaihdolla pärjätty. Olisiko joku vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia? Esimerkiksi armoton harjoittelu. Mäkelä ei ole itse avannut oman epäonnistumisensa henkilökohtaista syytä.

Tällaisia pohtii rauhallinen penkkiurheilija, jota surettaa yleisurheilun alamäki. Se että laji olisi muutenkin laskusuunnassa ja pian hyvästeltävissä, on ihan pötypuhetta. Katsotaan nyt vaikka Ruotsiin, Norjaan, Belgiaan, Espanjaan, Italiaan – ihan minne vain. Suomi rämpii tässä omassa yksinäisyydessään, muualla yleisurheillaan entistä kiivaammin ja yleisön suosio kasvaa. Mitä vaikuttaa yksi Duplantis Ruotsissa tai koko Ingebrigtsenin veljessarja Norjassa? Kansallinen itsetunto nousee kohisten, vaikka kohtalaisen korkealla se on tähän saakkakin ollut.

Suomessa on vähän arkaileva, kyselevä ja pohtiva asenneilmasto. Lääkkeeksi tarjotaan keskustelua ja tappioiden analysointia. Hyvä pohja, mutta ei kauan auta. Mäkelä oli oikeassa: pelkkä suunnittelu on jo nyt myöhässä. Aamutv:ssä oli kaksi suoritukseensa erinomaisen tyytyväistä urheilijaa, aitajuoksija Neziri ja estejuoksija Raitanen. Kumpikaan ei ole huomannut juuri mitään ongelmia missään, Neziriäkin vaivasi vain se tuhannesosasekunti, joka jäi puuttumaan.  Jos se olisi tullut, hän olisi maailman onnellisin urheilija, niin olin kuulevinani.

Siis me olemme sittenkin vähään tyytyvää kansaa. Me olemme itse laskeneet odotustason kohtalaisen matalalle. Jo finaaliin pääsy on urheilijalle unelmatavoite, pistesija kuin mitali. Ehkä tämä on hyvä piirre mentaalihygienian kannalta, mutta ei johda kunnon tuloksiin, ei ainakaan mitaleihin.

Pekka Huhtaniemi yritti selvittää, kuka oli Suomen joukkueen johtaja Berliinissä. Johtajilla oli ennen huono kaiku. Mutta Jukka Uunila todella johti ureiluliittoa ja tuloksia syntyi. Johtaako nyt kukaan? Eri nimikkeitä on paljon, ilmeisesti hajanaisuus heijastuu ylimmältä tasolta. Pekka Holopainen uskalsi kaivata vanhan ajan autoritaarista johtajaa urheiluelämään. Jonkun pitäisi näyttää mihin suuntaan mennään. Nyt kaikki kuulemma askaroivat lähinnä omissa oloissaan.

En osaa totta puhuen minäkään sanoa, mitä pitäisi tehdä. Miettikööt siellä liitoissa ja järjestöissä ja ennen kaikkea urheiluseuroissa. Huippukasvatus alkaa junioritasolta. Duplantis on hypännyt oiko se nelivuotiaasta alkaen. Urheiluperheitä, vannoutuneita valmentajia, rohkaisevia johtajia, suuren yleisön kannatusta ja niitä aina kaivattuja resursseja ja sponsoreita – eiköhän se näistä urkenisi. Jos toimeen tartutaan.

14.8.2018

Vihdoinkin ohi! Urheilu on pidellyt meitä ihan kohtuuttomasti kauniina kesäiltoina telkkarin äärellä. Ensin futis ja sitten yleisurheilu, molemmat lempilajeja. Huima kesä oli tulvillaan urheilun juhlaa. Toivottavasti ensi kesä on väljempi.

Joskus urheilu tarjoaa todellisia tähtihetkiä. Kuten eilen, kun käytiin seiväshypyn finaali. Eihän voi olla mitään kauniimpaa, täydellisempää, jännittävämpää. Ruotsin ihmelapsi  Duplantis nousi supersankariksi. Oppipoika päihitti mestarin, klassinen tarina. Lavillenie taituroi sentään pronssia. Satumainen yhteispeli. Tällainen finaali tekee katsojankin onnelliseksi.

Soitin serkulleni Joukolle Raaheen ja muistelimme omia seiväskisojamme Kaiskon talon takapihalla Kyröskoskella 1950-luvulla. Meillä oli haapapuinen seiväs, itse tehdyt telineet ja jonkinmoinen purukasa alastulopaikalla. Keskityimme aina pitkään, se oli tärkeä hetki. Kun riman korkeus nousi kohti kolmea metriä, oli ihme että pysyimme loukkaantumatta. Sitten isäni kielsi hyppäämisen (syystä kyllä) ja seiväshyppyuramme jäi harmillisesti kesken. Mihin olisimmekaan yltäneet? (Kentällä ei siihen aikaan ollut mahdollista omin päin harjoitella, välineet lukon takana. Minkähän takia.)

Esikuvia olivat silloin Eeles Landström ja hänen kilpakumppaninsa Jukka Piironen. Stadikalla varasimme aina paikat C-katsomosta seiväshyppypaikan kohdalta. Terässeipäällä Landström taivutti parhaimmillaan 450 ja 460, Piironen jäi tavallisesti 430:een. Maaotteluissa heltisi kaksoisvoitto ellei Ragnar Lundberg päässyt yllättämään. Landströmillä ja Piirosella oli samantapainen yhteispeli kuin Lavilleniellä ja Duplantisilla, niin eri maita kuin nämä edustavat. Lisää tästä Piirosen kirjassa Seipään varassa maailmalla. 

Sitten tulivat tietysti Pentti Nikulan viiden metrin talkoot ja Antti Kalliokoski, lasikuituseipäät ja myöhempiä hyppääjiä, mutta ei enää ketään nuoruutemme esikuvien veroisia. Ja nyt sitten, ei ketään edes finaalissa, ei Holttistakaan! Naisista puhumatta. Landström voitti sentään aikanaan Euroopan mestaruuden. Kärki on karannut tavoittamattomiin.

Lohdutonta oli muutenkin seurata suomalaisten saavutuksia. Jokunen ilonpilkahdus esteissä tai pikaviestissä, mutta muuten oli murheellista. Noiduimme Joukon kanssa tätä maan rakoon vaipunutta tasoa. Missä vika? Valmennuksessa, väitti Jouko. Voi hyvin olla.  Tehdäänkö taas suurremontti kuten Budapestin jälkeen 1966. Silloin sisuunnuttiin ja kehitettiin menetelmiä ja ruvettiin saamaan mitaleita ropisemalla. Olympiavoittojakin tuli juoksuissa Virenin ja Vasalan toimesta. Ihmeellistä aikaa jälkeenpäin ajatellen. Varmaan silloin keksittiin erilaisia poppakonstejakin, mutta yhtä kaikki: menestys siivitti kansakuntaa.

Kuten Veikko Huovinen jo aikoinaan totesi: jos pitkän matkan juoksussa ja hiihdossa ei tule menestystä, kansakunnan henkinen selkäranka murtuu. Kuinkahan lähellä sitä nyt ollaan? Norjalaiset (ihmeveljekset!), ruotsalaisetkin ja jopa joku tanskalainen jylläävät, mutta meillä ollaan perässä katsojia. Mitkä asiat siellä osataan tehdä paremmin? Meillä henkinen kantti pettää, suoritukset ovat ponnettomia. Jollakin tavoin sietämätön tilanne.

Lohduksi voi todeta Bubi Walleniuksen tavoin: hiihtokauden alkuun ja Iivo Niskaseen on enää muutamia kuukausia. Sitä odotellessa.

13.8. 2018

Avajaisissa oli hauskaa 1979, oikealta Timo Tiusanen, Olavi Veistäjä, Kalevi Kivistö ja kaupungin edustajana Vilho Halme. Taustalla näyttelijä Pentti Kultala.

Kaikesta on niin kauan. Muistan kuinka jännittävä tapahtuma Tampereen Teatterikesä oli 1970-luvun alussa, jolloin ensimmäisiä kertoja siellä sekoilin. Vielä pari vuosikymmentä myöhemmin Teatterikesä oli taiteellisesti ja poliittisesti jännitteinen, suorastaan kihelmöivä tihentymä. Sittemmin se on luisunut tavanomaiseksi festariksi.

Kiitos Seela Sellalle, joka muisteli tämänkertaisissa avajaisissa Olavi Veistäjää. Hän oli Teatterikesän perustaja ja primus motor koko sen loiston ajan. Samalla Veistäjä tarjosi kovan vastuksen radikaaleille vastustajilleen. Hänen ansiostaan Teatterikesä oli niin hauska, koska oli tärkeää hyökätä Veistäjää vastaan ja haukkua kesä muutenkin. Reilusti oikeistolainen Veistäjä sähköisti Parraksen pakinoillaan Aamulehden ja Tampereen teatterit ja suuren osan muunkin maan teatteri-ilmastoa. Parras oli viimeinen, joka seurasi koko teatterikenttää ja matkusti katsomaan esityksiä Helsingistä Kouvolaan ja Turusta Rovaniemelle. Sellaista kriitikkoa ei enää ole.

Myös Matti Kuusela kunnostautui tapansa mukaan ja laati aukeaman Aamulehteen Veistäjän merkityksestä. Nyt professoria voidaan jo tarkastrella ilman taannoisia vastakkaisuuksia. Vastustajatkin myöntävät Parraksen pakinoiden pirullisen piristävyyden. Siihen aikaan teatteri koettiin  yhteiskunnallisesti todella tärkeäksi, nyt se on osa valtaisaa viihdekohinaa.

Radiouutiset muisteli vain Teatterikesän myöhempää vetäjää Vivica Bandleria, joka kansainvälisti ja kevensi kesän tarjontaa 90-luvulla. Se tarkoitti katuteatteria, kiertäviä ryhmiä ja tyypillistä festarikamaa. Kotimainen katselmus haudattiin. Todelliset jysäykset jäivät Veistäjän aikaan, silloin Tampereella nähtiin Jiri Mentzel, Dario Fo ja muita eurooppalaisia ja tähtivieraita sekä unohtumaton afrikkalainen iskuryhmä.

Huomenna Teatterikesän ollessa kuumimmillaan siunataan Tuomiokirkossa teatterineuvos Tapani Perttu, komea näyttelijä ja poliisin poika Hämeenkyröstä. Tampereen Teatterissa hän uransa aloitti, Rauli Lehtonen vei West Side Storyn Wieniin 1960-luvun alussa – siitä tähtitaival avautui. Seppo Mäen kanssa Perttu teki parhaat roolinsa, niin Sugarissa kuin Salierina Peter Shafferin Amadeuksessa. Hän pärjäsi niin farssin kuin draaman sankarina. Jack Witikan ohjaama Amadeus oli huipputyö, siitä ura urkeni Kansallisteatteriin. Siellä Pertun juhlanäytelmänä oli Yasmina Rezan Taide. Mannerheiminakin hän esiintyi. Aina hänen karismansa vaikutti.

Muistan kuinka Perttu korvasi Eetu Salinin Pyynikin Pohjantähdessä. Kuinka kunnioittavasti Kalle Holmbergkin häneen suhtautui, vaikka useimmiten räyhäsi näyttelijöille. Perttu tekikin komeasti Salinin agitaation, vaikka oli aatteellisesti vastakkaisen suunnan miehiä. Laulajana hän laajimman maineensa saavutti, mutta täytti näyttelijänä sellaisen miehisen mitan, johon harva enää yltää.

Viimeksi tapasimme Tapanin sisarensa Tuulikin 80-vuotispäivillä Koskilinnassa viime kesänä. Ei häneen enää saanut kontaktia, hän oli jo liukumassa pois.

Kuten sanoin, kaikesta on niin kauan. Ja persoonallisuudet katoavat. Nuorison pinnallinen hälinä täyttää kanavat. Mutta muistot kannattelevat. Istuin parikymmentä vuotta sitten Teatterikesän hallituksessakin, mutta nyt taidan jättää koko festarin väliin. Onnittelut silti puoli vuosisataa täyttävälle teatteritapaukselle! Sillä on pysyvä paikkansa suomalaisen teatteritaiteen historiassa.

9.8. 2018

Ei riittänyt, että ooppera hoidettiin kunniakkaaseen päätökseen. Kirkossa lauantaina pidetty loppukonsertti ylitti ylimmätkin odotukset.

Joskus konsertti voi olla taiteilijain yhteisvirityksestä kiinni – pienimpiä seikkoja myöten. Tämä FEStiwaalin päättäjäinen oli paitsi äänten ja sävelten myös henkien juhlaa. Erityinen innoitus näkyi ja kuului kaikessa. Tässä oli nyt liehitelty onnistuneesti sitä inspiratsioonia, josta oopperassa Sillanpään suulla laulettiin.

Tunsimmehan jo hyvin Helena Juntusen ja Waltteri Torikan loiston. Kirkossa he kohosivat kukkeimmilleen. Ällistyttävän hienosti Kroatian mezzosopraano Ivana Srbljan ja Walesin (meinasin sanoa tiikeri) sankaritenori Sam Furness heihin yhdstyivät. Duettojen, kolmiodraamojen, kvartetinkin hurmaa. Marko Hilpo säesti jälleen. Häntä vierailevat solistit kilvan ylistivät.

Kuulimme tuttuja aarioita, oopperan ja viihteen helmiä, italialaisia, ranskalaisia draamoja, amerikkalaisia musical-huippuja. He eivät vain laulaneet, vaan näyttelivät, eläytyivät, räiskyivät. Kokonaisuus oli hienosti ohjattu ja suunniteltu, kirkon käytäviä ja saarnastuoliakin hyväksi käyttäen.

Ivana on esittänyt Carmenia Jyväskylässä, siitä saimme upeita näytteitä. Ihka ensimmäisen kerran hän sanoi täällä laulaneensa Cavalleria Rusticanaa. Kun hän jakeli ruusuja ja flirttaili yleisön kanssa, emme sitä unohda me pojat. Salskeita olivat Waltteri ja Sam helmenkalastajina, hehkuivat Helena ja Ivana intohimoisina kilpailijattarina. Ivanan tumma ääni ja Helenan vivahteikas liverrys täydensivät kauniisti toisiaan. Rigolettoon koko komeus päättyi.

Kuten rento juontaja Sauli Tiilikainen ytimekkäästi totesi, wau! Onko tätä mahdollista sanoilla ilmentää? Itse mietin, voidaanko kyröläisiä sarvipäitä tällaisellakin helliä. Eikö se ole jo liikaa? Tämän tasoista innoittunutta konserttia ei ole koskaan täällä ollut eikä vähiin aikoihin tulekaan. Seisaalta paukutimme käsiä ja huutelimme bravoota minuuttikaupalla.

Viritys jatkui Purimon laivaristeilyllä Kirkkojärvellä, Kallioistenselällä, ja Mahnalan selällä. Saivat sillanpääläisiä maisemia vielä kerran ihailla. Ohitimme Soinilan ja Törmän ja meidän savusaunan, missä tuttuja lapsia ja aikuisia pulikoi. Nuoret tähdet innostuivat laulamaan päätteeksi vielä laiturissa ennen maihinnousua – Kesäpäivän Kangasalla! Hyvin svengasi kroatiattarella ja brittikaverillakin.

Päädyimme puolelta öin Sarveen ja nautimme lohipizzat ja loppukohotukset. Kiittelimme Waltterin kanssa toisiamme: mihin kaikkeen se talvinen puhelinsoitto seitsemän vuotta sitten onkaan johtanut! Ja mitä vielä on tulossa… Se näkee ken ensi kesään elää.

4.8.2018

Mietin ennen viimeistä esitystä, millainen taival tässä on takana. On tulkittu Sillanpäätä tavalla ja toisellakin Myllykolussa jo 46 vuoden ajan. Ja tätä oopperaa on suunniteltu seitsemän vuotta alkaen Waltteri Torikan puhelinsoitosta talvella 2011.

Aihe on tullut voi sanoa tutuksi niin itselleni, muille tekijöille kuin kymmeniin tuhansiin nousevalle yleisölle. F. E. Sillanpää on kymmenien näytelmien ja satojen esitysten myötä elänyt uutta elämää omassa maisemassaan.

Tämä ooppera on kaiken jälkeen huipennus ja täyttymys. Tähän yhdistyvät ne pääteemat, joita eri tulkinnoissa on kuljetettu. Tässä ne saavat loistonsa ja ikään kuin lopullisen sanottavansa. Tästä on vaikea enää ylemmäs yrittää, ainakaan tällä paikalla. Ja tämä kirjailijan synnyinpaikka on sittenkin paras ja ehkä ainoa oikea ympäristö juuri tälle teokselle.

Näitä miettien poljin pyörällä vielä kerran Myllykoluun. Helteinen ilta enteili ukkosta. Saderyöppy puhdisti ilmaa tuntia ennen alkua. Mutta se oli vasta alkusoittoa, kuten saatiin huomata. Kun katsomo oli jälleen kerran täyttynyt ja alkutahdit kuultu, Sauli Tiilikaisen jylhä baritoni avannut esityksen, koppiin suljettu vanha Sillanpää laulanut ilmoille tuskansa ja pian nuori mies Waltteri Torikan hahmossa kiivennyt katolle tilittämään näennäisesti hukkaan menneitä opintojaan – jo saatiin jyrisevä ryöpytys mustuvalta taivaalta. Salamat sinkoilivat ja vettä putosi koskena. Ensimmäisen kerran oli ooppera kymmeneksi minuutiksi keskeytettävä.

Mutta hyvin päästiin taas jatkamaan, aurinko hymyili ja Marcon aavistelema Eemelin ja Siikrin itkukohtaus oli ohi – olihan kohta koko oopperakin ohi.

Huokasin monen kohtauksen jälkeen: nyt en näe tätäkään enää koskaan, en ainakan tässä asussa, tässä miehityksessä, tässä unohtumattomassa virityksessään. Haikeus täytti rinnan ja samalla syvä helpotus. Kaikki on kahtena kesänä sujunut niin ihmeellisen hyvin, kuin unelmissa.

Takana kaikkiaan 25 yleisöesitystä, katsojia kaiketi pyöreät 12 000. Lopulliset tiedot saadaan myöhemmin. Talkoolaisia toistasataa tänäkin kesänä, tuossa suurlähettiläs Pekka Huhtaniemen ottamassa kuvassa näkyvää joukkoa, jossa on mukana vain osa. Laulajat, kuoro, tekniikka huipputasoa. Järjestelyistä on tullut pelkkää kiitosta. Kunnanjohtaja Antero Aleniuskin saapuu kuvassa meitä kiittämään. Kumarrusten aika!

Ladossa  jatkettiin tilanteen mukaisella karonkalla. Kuultiin hilpeitä ja ylitse pursuilevia puheenvuoroja. Omassa puheessani kiinnitin huomion taiteiijan ikiaikaiseen kohtaloon, jonka kuvaamme rehellisesti, kaihtelematta, suorastaan raadollisesti – ja samalla arvostavasti! Paljon pilkkaa kärsinyt Sillanpää nousee tässä ylimpään kunniaan, minkä suomalainen kirjailija on voinut saavuttaa. Me näytämme ja kaiutamme, minkä hinnan hän sai maksaa menestyksestään. Raskas lasti kaatui Siikrin, Helena Juntusen ihanasti hahmottaman vaimon niskaan. Tämä kaikki tulee erityisen komeasti esiin kahden Sillanpään, Saulin ja Waltterin, vaikuttavassa loppuduetossa. Kiitin Seppoa siitä, että hän pyysi minulta finaaliin jopa lisää tekstiä ja sävelsi sen niin kohottavasti. Marcoa kiitin siitä, että hän ohjasi lopun kokonaisena pelkäämättä sen julistuksellista sanomaa. Uskon että tämä katharsis jäi monen Myllykolusta poistuvan mieleen, muuta ikimuistettavaa tässä mainitsematta.

Mitäs tässä enää, kun se on ohi, se on ohi. Entä tulevasta? FEStiwaalin järjestäjät ovat siitä ihmeellisen vaitonaisia. Vielä kokoonnumme lopettajaiskonserttiin kirkkoon lauantaina. Sitten syvä hiljaisuus. Tyynnyttävä, onnellinen ja sisäiseen kiitollisuuteen kääntyvä hiljaisuus.

2.8. 2018

Helle ei hellitä, ja siitä nautin joka päivä. Muutenkaan ei sovi vielä hellittää, oopperaa on Myllykolussa jäljellä kolme esitystä. Soinila 1918 sen sijaan loppuu tänään Ikaalisissa, eikä sitä ole tässä hulinassa paljon huomattukaan. Kelpo esitys, kannattaa vielä suunnata Kalmaaseen tänä iltana.

Rentoutumiseenkin on tilaa esitysten välissä. Sauli Tiilikaisen ja Marja Sumarin mökillä tempaistiin rapuja vapaasti ilakoiden. Sen verran hillitysti kuitenkin istuttiin ihmeen pehmeässä illassa, että Waltteri oli seuraavana päivänä komeassa vireessä Toivo Kuula -konsertissa.

Se oli muutenkin korkeatasoinen FEStiwaalin ensimmäinen klassisen musiikin konsertti kirkossa. Kaisa Ranta tulkitsi Kuulan harvinaisen kantaatin uutena sovituksena varsin upeasti, samoin häikäisivät Barbaro Hilpon, Jaso Sasakin ja Matti Peltosen viulusoolot ja Samuli Peltosen sellon soitto.  Marko Hilpo soitti pianoa lennokkaasti ja juonsi kappaleet.

Minulle Toivo Kuula avautui monipuolisempana säveltäjänä kuin tiesinkään, paljon muutakin hän ehti kuin ne tutut kansanlaulut varhaisesta kuolemastaan huolimatta. Kirkossa oli helteisenä maanantai-iltana ilahduttavan paljon yleisöä.

Me vilvoittelimme veneretkellä Kehäkukkaan lounaalle tyttöjen kanssa ja tarkastelimme rantojen uuusia asumuksia. Ahdasta alkaa jo paikoin olla. Soinilan nientä on karsittu ja Törmä tönöttää paikallaan muuttumatta. Saara oli uimassa. muuten täällä rannoilla on ihmeen hiljaista helteestä huolimatta.

Sitten vain kohti loppurynnistystä. Ainon ja Heidin loma päättyy tänään, mutta heidän sijaansa saapuvat Sirkku ja Risto jostain suunnasta, missä nyt ovat kotimaata vaihteeksi matkailleet. Eikä vilskeet tähän lopu, jossain lomassa pitäisi toimittaa Kiantokin lopullisesti painoon. Tuntuu jo iäisyyden takaiselta sekin aika, kun sitä rakentelin. Vielä en täältä maan sydämestä liikahda.

30.7. 2018

Meitä oli arvovaltainen seurue, kaksi aitoa Nyströmiä ja me liitännäiset, joista yksi valokuvauksen tuntija ja toinen kirjoittanut romaanin I. K. Inhasta. Me matkasimme helteisenä päivänä Virroille tarkistamaan, mihin ja millä tavoin rakkaan Aamu-tädin perintö on käytetty. Tarkistusryhmässä serkukset Sirkka ja Marja Norha, Jukka Peltonen ja tämä minä.

Taustahan on sellainen, että maisteri Aamu Nyström  testamenttasi enimmän omaisuutensa Virroille perustettavaan Inha-keskukseen.  Into Inha oli hänen isosetänsä, ja hän on julkaissut mainion kirjankin tämän elämänvaiheista ja suvustaan Minervan kustannuksella 2011. Inha-tutkimustensa ohella Aamu toimi Hämeenkyrössä F. E. Sillanpään Seuran tulisieluisena sihteerinä ja oli myös Ikaalisissa hyvin tunnettu kulttuurinainen. Kaikesta huolimatta hänen sydämensä sykki Virroille, missä oli suvun kantakoti ja juuret. Olihan täällä päin vähän happamia tunteita yhdellä jos toisella tästä Aamun ratkaisusta, mutta harvoinkos perintöasioista erilaisia mielipiteitä syntyy.

Inhan juhlavuotta vietettiin kolme vuotta sitten, mutta silloin jäi minulta Virroilla käymättä.  Omat hommat pitelivät siinä määrin kiinni. Nyt sitten kantautui tieto, että viime kesänä se Inha-keskus on avattu Killinkoskella – sitä kohti siis!

On se vähän kaukana Virtain keskustasta, vanhaan tehdaskompleksiin laitettu huone monen muun osaston oheen. Siellä on kirpputoria jos minkälaista, kameramuseokin ja tiloja valokuville ja kuvataiteelle. Eräänlainen hybridimuseo, jonka osana komeilee INTO-KESKUS.

Herättikö se meissä innostusta? No eipä juuri. Kohtasimme kyllä meille tuttuja Aamun perimiä huonekaluja, jotka kaiketi kuuluneet vanhastaan Nyströmin suvulle. Näimme seinällä muutaman Inhan valokuvan ja kauniin Aamun muotokuvan ja tuttuja kirjoja, joita minäkin selasin hänen Ikaalisten kodissaan. Aamun henkeä olikin enemmän tuntuvilla kuin itsensä Into Konradin.

Mutta hyvä näinkin, jotain on sentään tehty. Ehkä keskus kehittyy. Tiloja olisi suuriinkin näyttelyihin, nyt siellä on naisvalokuvaajien Signe Branderin ja kumppanien töitä ja Virtain yleisempää historiaa. Valokuvauksen tuntijamme kritisoi ripustelua ja passepartout-pohjia, nekin on kohennettavissa. Yleisvaikutelma oli vähän sekava, joten toivomme kohenevaa jatkoa.

Olisiko sittenkin ollut luontevampaa, että Jäähdyspohjan kylätalo olisi laajentunut Inhan keskukseksi, onhan se hänen syntymäkylänsä. Virtain kaupunki päätti toisin ja teki tällaisen ratkaisun. Mitäpä siihen sivullinen nokkaansa koputtamaan. (Soinila täällä meidän rannoilla olisi myös ollut oivallinen esittelypaikka koko suvun muistoille.)

 

Nautimme maittavan lounaan Marttisen perinnekylässä ja  poikkesimme vielä ihailemaan Torisevan upeita näkymiä sekä sitä verraten vaatimatonta tolppaa, joka on pystytetty tien varteen Inhan muistomerkiksi. Kuinka hienoja muistomerkin paikkoja olisikaan siellä Torisevan kallioilla! Sytyimme myös ajatukselle, kuinka Inhan taidetta voisikaan elävöittää juuri näillä alkuperäisillä paikoilla, erilaisin visuaalisin ja kuvaelmanomaisin keinoin. Mutta hyväksymme nyt tämän tolpankin – ehkä se vanhan kilometripylvään kaltaisena symbolisoi Inhan vaelluksia ja väsymättömiä polkupyörämatkpoja.

Näin oli I. K. Inhan ja Aamu Nyströmin muisto taas elvytetty ja mieleen palautettu. Palailimme sillanpääläisen oopperan maailmaan moninaisin miettein. Myllykolussa tapasin Veikko Sonnisen, vanhan kunnon kirjamiehen. Marja piti rannalla jumppatreenin Waltterin laulujen säestyksellä. Kesä jatkuu, kesä.

26.7. 2018

Kalmaan taloryhmä Ikaalisissa on hieno miljöö. Jyrki Mäkelä on sen kunnostanut loistokuntoon – ja nyt se on myyty. Mutta saipa sopivan tuntuiset ostajat. Paikan rikkumaton kulttuurihenki varmaankin säilyy.

Eipä olisi voinut olla parempaa esityspaikkaa näytelmälle Soinila 1918. Se kertoo Hämeenkyrön nimismiehen Väinö Nyströmin ja hänen poikansa Laurin murhasta tammikuussa 1918. Se on punaisen terrorin järkyttävin tapaus näillä main, vaikka muitakin vastaavia koettiin kapinan aikana. Kirjoitin näytelmän viime talvena, ja Marko Saario sieppasi sen nopeasti ohjattavakseen ja sijoitti Ikaalisten kesän perinteistä rikkaaseen ohjelmistoon.

Kaiken lisäksi Kalmaa liittyy näytelmän henkilöiden tosipohjaiseen sukuhistoriaan. Nimismiehen rouva Hildur Helsingius oli Kalmaalta kotoisin, ja häntä ennen talo oli Nyströmin perheen hallussa. Väinö Nyströmin isä Johan Abraham oli silloin isäntänä. Väinön veli oli I. K. Inha, joka myös esiintyy näytelmässä poikkeilemalla pyörämatkoillaan Soinilaan.

Helteisenä iltana oli siis monenlaista kulttuuri-ilmaa tuntuvilla vanhan talon pihamaalla. Yleisöäkin virtasi portista, vaikka näytelmää ei ole ihmeesti ilmoiteltu eikä tietä edes viitoitettu, mutta väki tuntee reittinsä. Puolet vajaan satapäisen yleisön jäsenistä oli tullut Hämeenkyröstä, täkäläistä valveutunutta kärkijoukkoa. Monet tunsivat näytelmän aiheen kertomuksista ja sukujen muistoista.

Sitä sitten ryhdyttiin seuraamaan. Kun vähän pelkäsin, mihin kuntoon äkkiä kääräisty näytelmä oli ehditty saada, olin hienoisesti helpottunut. Ihan se kulki alusta loppuun ja tarina tuli selväksi. Muutamat vahvat henkilöt erottuivat. Itse Väinö Nyström oli selkeä, kursailematon hahmo Markus Vuorisen esittämänä. Puheilmaisu varmasti kantoi ja hieno autenttinen univormu toi rooliin arvovaltaa. Into Inha hänen veljenään sai raikkaan ja virkeän tulkinnan nuoren Lauri Ailan toimesta. Yleensä näyttelijät olivat todellisia esikuviaan nuorempia, varsinkin Soinilan lapset, mikä taas johtui siitä, keitä harrastajaryhmään oli saatavilla. Tuttu ilmiö kaikille harrastajateatterin tekijöille.

Naiset kunnostautuivat, vallankin tomera piika Tanja Mäenpää ja itse talon rouva Hildur, jonka kaksikielisen replikoinnin Minna Läteenmäki selvitti mainiosti. Lapsijoukkoa johdatteli vanhin tytär Toini, Roosa Hauhia, joka tuli tutuksi jo Tuomarintalon näytelmässä Metsänhoitaja. Hännänhuippuna oli pieni hellyttävä Usko, Veeti Vilander – tuleva taidemaalari Usko Nyström ja meidän legendaarisen Aamu Nyströmin isä. Omistan näytelmän rakkaan Aamun muistolle.

Olihan kapinakohtaukset vähän vaisuja, eikä kunnollista yhteenottoa syntynyt, joukkovoimaakin puuttui, vaikka terhakat punikkinaiset tekivät parhaansa. Jussi Niinenmaa sai punapäällikkönä puhella ponnettomasti eikä aseitakaan riittänyt, joten osa tehosta menetettiin. Mutta mitäs siitä, lisää saatoimme kuvitella – onhan sodan tapahtumista tullut kuvauksia eri tahoilta yli tarpeenkin vuoden kuluessa. Tässä keskityttiin yhteen yksilötapaukseen, muistamisen arvoiseen.

Sitä paitsi – esitäpä nyt sata vuotta vanha talvinen tragedia kyllin riipaisevasti lempeässä kesäillassa! Kiitosta tulikin siitä, että tässä ei sorruttu kliseenomaiseen paukutteluun, vaan annettiin mielikuvien vaikuttaa. Esityskin varmaan viikon sisään tiivistyy, toisen uhrin Lauri Nyströmin esittäjä Juha Keskinen oli hypännyt mukaan neljä päivää ennen ensi-iltaa!  Sekin tuttua harrastajateatterin arkea. (Henkilöt kuvassa vasemmalta Toini, Hildur, Väinö, Usko, Lauri ja Into.)

Siellä oli Nyströmin sukua tarkistamassa esitystä, ja Sirkka Norhan ja Jukan sekä Marjan kanssa aihetta vielä resoneerattiin Viehätyksen parvekkeella keskiyön lämmössä. Väinö Nyström oli näitten serkusten isoisosetä. Lopuksi käytiin tyynessä järvessä kuutamouinnilla, vesi kuin lämmitettyä. Ihmeellistä.

24.7. 2018

Esitykset jatkuvat joka päivä (paitsi pe-la) klo 18 ensi tiistaihin 31.7. saakka. Kalmaan hengestä  olen kirjoittanut lähemmin blogiin 6.9.2016.