Panu Rajala

Herään sateen ropinaan, joka yltyy kohinaksi. Napsautan radiosta Rubinsteinin plimputtamaan Beethovenin sonaatteja. Otan silmälasit ja kirjan käden ulottuvilta, Knausgårdin Taisteluni, vasta kolmas osa menossa. Sitä voi lukea mistä vaan, teksti elää, liikkuu, hyrskyy joka suuntaan. Olen jäljessä kaikista, mutta otan kiinni. Antoisa varhaisaamu. Tuntuu että voin loppuelämäni kuroa maailmankirjallisuutta aamuöisin neljästä kuuteen, kunnes tulee uutiset.

Ruotsin vaaleja analysoidaan ja tulkitaan loputtomiin. Niiden vaikutuksia muihin maihin liioitellaan, Suomeenkin. Täällä mennään niin kuin ennenkin, populismissa ollaan Ruotsia edellä. En usko pätkääkään Hjalliksen Nyt-liikkeeseen, että se saisi joitain tuloksia aikaan. Paitsi tietysti medianäkyvyyttä. Niin kauan kuin voin muistaa on päivitelty, kuinka puolueet ajavat vain omaa etuaan ja suuntaavat kohderyhmilleen eivätkä ajattele koko kansan parasta. Niin vanhaa veivausta kuin olla ja voi eikä siitä kohene.

Politiikan syvin luonne ei ole puheista mihinkään muuttunut, jaa – Salolaisen ja Pekkarisen mukaan on sentään menty eteenpäin. Missähän suhteissa? Kaiketi debatissa, puheiden lyhyydessä. Mutta sitten taas valitellaan, että siellä ollaan niin ilkeitä ja hyökkäillään ja vääristellään toisten puheita ja ollaan pintapuolisen julkisuushakuisia. Voi hyvänen aika. Jo brittien parlamentissa myrkyllisyyden aste on kokonaan toinen. Tai oli ainakin Thatcherin aikaan 80-luvulla, kun seurasin keskusteluja Lontoossa. Amerikkalainen rähinä voittaa nykyään senkin, ja Venäjällä käydään käsikähmää duumassa ja kaduilla.

Pysähdytti Salolaisen toteamus kansanedustajien avustajien tärkeydestä. Mitä kaikkea he toimittavat edustajan eteen. Heillä voi olla kuulemma enemmän valtaa kuin edustajalla. Mitä tämän enää tarvitsee itse tehdä? Olla paikalla ja mahdollisesti puhua. Entä ajatella? Ilmeisesti avustajat ajattelevatkin kansanedustajan puolesta. Ministereillä sama juttu. Kaikki muistavat brittien mainiot Yes, (Prime) Minister -sarjat. Alemmat virkamiehet johtivat maata ja ministeriä.

Olen yksin talossa, Marja hoitelee Helsinkiä. Menee illalla Leena Kurjen bileisiin ”edustamaan meitä” tämän vasta ilmestynen kirjan kunniaksi. Puhuimme Leenan kanssa Antti Eskolasta. Hesari ei ole edes ilmoittanut hänen kuolemastaan. Onko Antti jo jäänyt niin kauas periferiaan ja menneisyyteen. Vielä 60- ja 70-luvuilla hän kohautteli puheenvuoroillaan ja kirjoillaan. Nytkin puheli kuulemma vielä virkeästi Leenan kanssa puhelimessa muutama päivä sitten ja kävi keskiviikkona vanhan verstaansa, Tampereen yhdistyneen yliopiston, avajaisissa tapaamassa tuttuja – ja torstaina kuoli. Hieno kuolema, virkeänä viimeiseen saakka.

Kävin sillä välin Komediateatterin ensi-illassa Mailan kanssa: Linnan juhlat, Tuomas Parkkisen ja Satu Rasilan tekosia, melko höhlä sketsisikermä julkkisten ym. toilauksista. Tuomas valitti Aamulehdessä, ettei ole koskaan saanut kutsua Linnan juhliin – ja korvaa puutteen hupailulla, missä mies pyrkii juhliin väkisin ilman kutsua. Muutama huvittava parodia tv-katsojien asenteista ja presidenttiparin rooleista. Näyttelijöillä pitää kiirettä asujen ja peruukkien vaihdoissa, Tuukka Huttunenkin liemessä mukana. Lauantaina alkoivat taas Päämäärä Tuntemattoman esitykset, eikä niitä monta syksyllä olekaan.

Marja viihtyi kertomansa mukaan mainiosti Leenan juhlassa ja sai seurustella vapaasti sivistyneiden herrojen kanssa. Meilläkin oli Mailan kanssa hauskaa teatterissa, vaikka esitys ei riemua ylimmilleen nostattanut. Tuttuja oli sielläkin. Virkistää vaihtaa välillä seuraa. Miksi he muuten yhtäkkiä lopettivat Linnan juhlat Finlandian hartaaseen kvartettiesitykseen? Putosi jyrkähkösti tyylistä. Ehkä tuli huono omis kaiken pelleilyn jälkeen.

Ilouutinen lopuksi: Suomi jatkoi futiksessa voittoputkea Viroa vastaan. Peli oli lauantaisen Unkari-matsin toisinto, samat numerot, sama aikataulu, sama maalintekijä. Sama jatkukoon.

11.9. 2018

Onkohan Ratinan stadionissa joku taika? Siellä Suomi voitti ensin Ruotsin yleisurheilussa ja nyt Unkarin jalkapallossa.

Jälkimmäistä tapausta olimme poikani kanssa todistamassa paikan päällä. Ihmeellistä oli nähdä uusittu Ratina. Muistan takavuosilta kun se oli katutason kuoppa siinä linja-autoaseman laidalla. Nyt on paikalle kohonnut pompöösi betonilinna ja kansainvälinen kenttä.

Jonossa esiintyi manselaisen röyhkeää kiilaamista, muuten yleisö oli rauhallista. Kunnes riehaantui vallan Suomen voitosta. Oli siellä tunnelmaa. Tämä oli minulle paras avaus taas futikseen. Puoli vuosisataa sitten istuin harva se ilta Olympiastadikalla. Nyt on sen penkeistä jäljellä parit tuolit tuolla meidän rannassa.

Sitä paitsi Suomen peli oli virkeää ja raikasta. Varsinkin puolustuspeli oli huolellista. Pelättyä viime minuuttien tasoitusta ei tullutkaan Unkarille. Suomi kolisteli kahteen kertaan tolppia ja missasi pari selvää tilannetta. Tulos olisi hyvin voinut olla 3-0.

Uusitun joukkueen pelaajista kiinnitti huomiota Pyry Soirion nopeus, Paulus Arajuuren uhrautuva varmuus ja Teemu Pukin onnistuminen maalinteossa heti alkuminuuteilla. Joona Toivio otti turhia vapareita kovilla taklauksilla. Robin Lod kunnostautui, ja perimmäinen lukko oli tietysti ulottuvainen ilonpitäjä Lukas Hradecky. Hän myös johti loppukiitoksia fanilauman edessä. Fanit niin, reipas laulu kajahteli ja loi tunnelmaa koko pelin ajan.

Olipa hauska käydä vaihteeksi tämmöisessä. Jukka Gustafssonin vaimoineen tapasimme, tyytyväiseltä vaikutti hänkin. Istahdimme vielä Vilhon kanssa Konttorissa, joka sijaitsee hänen asuintalonsa kivijalassa. Täpötäynnä oli kapakka juhlijoita. Olimme Tampereen yöelämän keskuksessa, vilkkaalta vaikutti, suorastaan eurooppalaiselta meiningiltä. Tampereen ilme on rajusti muuttumassa ja muuttuu lisää, kun raitsikka ja uudet rakennussuunnitelmat valmistuvat. Tuleeko leppoisasta kaupungista turhankin yltiöurbaani? Budjetti jo repeilee. Toivomme kaupunginisille malttia. Perinteistä väljää miljöötä ei kannattaisi kokonaan ahtaa täyteen pilviä hipovaa kivikolossia.

Äsken Jälkihiki kehui ansaitusti Huuhkajien otteita ja Markku Kanervan rauhallista otetta valmentajana. Nuorentunut joukkue on joka tavalla uuden kauden edessä tässä Nations Leaguessa, jonka systeemistä kukaan ei saa selvää. Varmaa on kuitenkin, että jos vaan voittaa jokaisen matsin, pääsee ikään kuin keittiön kautta EM-kisoihin. Olisihan se komeata viimeinkin.

Sverige demokraterna voitti vähemmän kuin uumoiltiin, suurta jytkyä ei tullutkaan, mutta riittämiin päänvaivaa muille puolueille. Ihan fiksun näköistä väkeä näytti olevan heidän valvojaisissaan. Tällaista kansanviidennestä ei voi loputtomiin halveksia vaikenemalla. Maahanmuuttoon tulee naapurissa toinen tahti, ei voi mitään. Asenne valuu hiljalleen tänne päin. Elämme monin tavoin uudenlaisia aikoja. Nekin kestetään.

10.9. 2018

Ajelin yksin Tampereelle, vaihdoin vaatteita poikani kämpillä ja astelin remontinalaista Hämeensiltaa TT:n Sademiehen ensi-iltaan. Tampereen keskustassa on nykyisin miltei mahdotonta ajaa, kaikkialla kuoppaa, aitaa ja kiellettyä ajosuuntaa. Mutta kuten poikani toiveikkaasti vakuuttelee, tää on vaan väliaikaista.

Sademies (Rain Man) on tietysti elokuvana tuttu, monilla Oscareilla palkittu. Aina silloin on epäilyksiä, kuinka teatteri pärjää kovassa kilvassa. Mutta Georg Malviuksen ohjaama esitys on ainakin näyttelijäntyön juhlaa. Risto Korhonen tulee saamaan suurta suosiota ja myötäelämistä autistisena Raymond Babbittina, Dustin Hoffmanin vanhassa loistoroolissa. Tulkinta onkin eläytyvä ja miimisesti, liikunnallisesti kouristuksenomaisen tarkka, hyvin hellyttävä. Lavaa hallitsee silti suvereenisti Lari Halmeen velipoika, Charlie Babbitt, aivan erinomainen, joka ilmeeltään ja eleeltään hallittu autokauppias, vammaisen äärinormaali vastapooli.

Silti jokin viimeinen viritys puuttuu, kaiketi ohjauksen suoraviivaisuudesta. Täyttä tunnekosketusta ei esitys sittenkään tavoita, ei edes liikuttavaksi tarkoitetussa  lopussaan. Näyttäviä musikaaleja ohjannut Malvius tekee puhenäytelmää samalla rennolla väripensselillä, alussa karjahtelevaa ilmaisua käyttäen, lopussa syvenevää hiljaisuutta, elävää ihmiskuvaa tavoitellen. Joka tapauksessa jälleen Tampereen Teatterille selvä voitto syyskauden aluksi. Kuten Orvo Laine sarkastisesti huomautti, osat ovat kääntyneet: TTT tekee suurella roimaa farssia ja TT vakavaa ihmissuhdedraamaa.

Aamulla huomasin Hesarista, että Lauri Meri on hyvin samoilla linjoilla kanssani Kari Heiskasen Kekkos-näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterissa. Jähmettävää on todella sen tuskainen huumorittomuus. Hirtehistä leikkiä varmasti viljeltiin Kekkosen lähipiirissä myös vakavina aikoina ja erityisesti kai silloin. Tosin Lehtisen kirjan mukaan Sorsa olisi todennut, että Kekkonen ei koskaan laskenut leikkiä Neuvostoliitosta, asia oli kuolemanvakava. Uskoisiko tuota? Heiskasen kireä tulkinta näyttää poliittisen toimintatason, mutta ei ulotu sisempään ihmiskuvaukseen. Sivuhenkilöt jäävät kasvottomiksi, monia on vaikea tunnistaa. Noottikriisin tulkinta, vaikkakin uuteen tutkimukseen perustuva,  ei näyttämöllä tunnu ihan vakuuttavalta, koska se annetaan nopeasti ikään kuin itsestään selvyytenä. Kuitenkin monin osin kelpo läpijuoksu lähihistoriasta.

Tampereelle tullessani muistin Antti Eskolaa, äkillisesti kuollutta professoria. Aamulehdessä häntä luonnehdittiin sydämelliseksi ja kannustavaksi opettajaksi, mutta monet muistavat toisen puolen: äkäisen riitelijän ja kovan väittelijän. Eskola ei jättänyt ketään kylmäksi. Meillä oli lämpimiäkin kohtaamisia, mutta viimeksi hän vielä letkautti minulle ”pohjattomasta itseihailustani” viimeiseksi jääneessä kirjassaan Vanhuus (jonka tyttäreni silloin Vastapainossa toimitti). Jään silti kaipaamaan hänen juurevaa ärinäänsä. Tuntuu tyhjältä, kun hän ei enää kriittisesti tarkkaile Tammelantorin vaiheilta nykyistä elämänmenoamme. Pekka Tarkka kertoi vähän kolhivansa RUK:n kurssitoveriaan Eskolaa muistelmissaan; täytyypä pian ennättää kirjassa siihen saakka.

Edessä kaiketi syyskesän viimeinen helteinen viikonloppu maalla, nautitaan siitä.

8.9. 2018

Odotettu kirja, Pekka Tarkan muistelmat ilmestyi. Sen nimeä tekijä avasi, kuten sanotaan, julkistamistilaisuudessa Otavalla ja lähemmin vielä esipuheessa. Kuka kehtaa tunnustautua Onnen Pekaksi tänä aikana? Kyseessä onkin vanha aihe eli toistuva topos pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Se tulee vastaan H. C. Andersenilla, August Strindbergillä ja muilla, lopulta myös Pekan tutkimuskohteella Joel Lehtosella. Kirjallisten esikuvien lisäksi Pekka tunnusti myös eläneensä sotavuosien jälkeen onnen aikaa, miltei belle époquen veroista. Jo 70 vuotta rauhan aikaa, jota vain paikalliset konfliktit ovat puhkoneet.

Otavalla käytiin keskustelua muun muassa muistelmien lajityypistä. Se tuntuisi asettuvan jonnekin fiktion ja tietokirjallisuuden rajamaille, kuitenkin tekijän todistuksen mukaan sisältäen etupäässä todellisia ja dokumentoituja tapahtumia. Heikki A. Reenpää muistutti vahvistuvasta trendistä englanninkielisessä kirjallisuudessa: kirjoittajat yhdistelevät yhä rohkeammin todellisia ja keksittyjä tapahtumia. Reenpään mukaan tämä olisi meilläkin suositeltava suunta, joka lisäisi kirjojen kiinnostavuutta.

Alkusivujen lehteily Tarkan kirjassa osoittaa, että se kerronnaltaan täyttää hyvän kaunokirjallisuuden kvaliteetit samalla kun perusta näkyy olevan hyvinkin tarkkaan tutkittua sukuhistoriaa.  Tarkan ei tarvitse keksiä saadakseen lisää mielenkiintoa, veto nousee 30-luvun ja sotavuosien tapauksista ja hahmoista sekä pienen pojan autenttisen tuntuisista elämyksistä. Yksityiskohtiin mieltynyt kertoja lupaa jatkossa lisää nautinnollisia lukuhetkiä.

Muuten Otavalla puhuttiin paljon mediasta, lehdistön nykytilasta ja televisiostakin. Onko tv siirtynyt yhä täydellisemmin fiktion puolelle, kuten Tarkka väitti, vai nousevatko tositv:n tuotteet suoraan ympäröivästä todellisuudesta, kuten Heikki Hellman uskoi? Kysymys jäi toistaiseksi auki!

Tapasin vanhoja opiskelukavereita, meitä Pekan oppilaita kirjallisuuden praktikumeista oli paikalla useita (Vesa, Markku, Anja, Jussi, Pekka P). Opimme analysoimaan, kirjoittamaan kirjoista ja saimme julkaisukanavia. Joitain lisiä näistäkin tulee Pekan muistelmissa, vaikka yliopisto jää siinä sivuraiteeksi. Lisäksi paikalla oli Pekan sukua, lapsia, vaimoja, ystäviä, työtovereita. Pentti Linkolakin tuli kulkuvaikeuksien takaa. Muistojen ja kohtaamisten iltapäivä.

On ensin saatava alta pois Lasse Lehtisen vankka opus, jossa huvitti loppupuolen kuvaus hänen Lontoon lähetystöajoistaan 1980-luvulla. Olin samaan aikaan opettamassa Lontoon yliopistossa, muutamia kertoja kohtasimme ja istuimme paikallisissa pubeissa. Asuinkin Lassen ja Eiran hienossa kolmikerroksisessa asunnossa talon vahtina, kun herrasväki lomaili Afrikassa. Lasse kävi esimiehensä Ilkka Pastisen kanssa kerran Michael Branchin laitoksella Kalevala-seminaarissa. (Michael esiintyy tietysti myös  Pekan muistelmissa, hänkin Lontoon ylioipiston kävijöitä. ”Susikoirapubi” yliopiston nurkalla tuli meille tutuksi, lisäksi yliopistossa oli oma baari täysillä oikeuksilla.)

Kun Lasse kertoo naapuristaan Mr Milleristä, joka lupasi auttaa häntä perheineen loikkaamaan rautaesiripun takaa Englantiin nyt kun oli hyvä tilaisuus, muistin oman vastaavan kokemuksen. Myös minun vuokraemäntäni Mrs Sorica McLaglin ihmetteli, kun koko perheeni tuli Lontooseen käymään pääsiäisenä, miksi emme saman tien jää maahan. Olihan siellä Suomen nurkilla juuri tapahtunut Tšernobylin pamaus ja venäläinen ohjuskin oli lentänyt Inarinjärveen. Romaniasta itse Englantiin sodan aikana loikannut Mrs oli Thatcherin kova kannattaja eikä uskonut Suomesta mitään hyvää. Elettiin vuotta 1986.

Lasse kertoo sitten hyviä esimerkkejä Suomi-kuvan kirkastamisyrityksistä noina aikoina. Eipä paljon edistytty, maanpuolustuskysymyksissä sentään saatiin vähän informaatiota epäilijöille. Uutta minulle Lassen kirjassa on Mauno Koiviston pitkät neuvostosuhteet, joten ei Kekkos-kirja jää vain vanhan virkistämiseen. Tamminiemen pesänjakajien henkilökuvat tulevat taas esiin hiukan rikastuen. Miten estoiselta, tuskaiselta ja rajoittuneelta silloinen politiikka näyttääkään! Ja silti me elimme iloista ja toivontäyteistä nuoruutta Kekkosen auringon laskiessa ja innostuimme uudesta ajasta Koiviston myötä kuten Lassekin. Nyt näen kirjasta, ettei se niin uusi ollutkaan, vanhan varaan paljolti myös Koiviston toimesta perustettiin.

Mikä paremmin varustaisi syksyn tuiskeeseen ja tuleviin rähinöihin kuin hyvät muistelmat!

6.9. 2018

Kekkos-teema jatkuu, ei voi mitään. Kävin katsomassa ennakkoon Kari Heiskasen näytelmän Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu Kaupunginteatterissa. Sitä edelsi keskustelu, jossa Kari kyseli taustoja Kimmo Rentolalta.

Rentola on realistinen tutkija, joka on kahlannut tiuhaan arkistoja ja dokumentoi teoksensa perusteellisesti. Hän on ymmärtääkseni liikkunut äärivasemmalta hiljakseen vapaille vesille. Niinpä hän yllätti sotasyyllisistä puhuttaessa. Suurimmat sotasyylliset ovatkin hänen mukaansa Stalin ja Molotov. Ennen niitä etsittiin Suomen puolelta ja suljettiin kuritushuoneeseenkin. Kekkosen osuus tässä on vieläkin vähän arvoituksellinen. Toisten mielestä hän toimitti innokkaasti kilpailijoitaan tuomiolle, kun taas Zdanovin mielestä hän hoiti oikeudenkäyntiä liian lepsusti.

Näytelmässä tämä seikka ei varsinaisesti tullut esiin, se keskittyy yöpakkasiin, noottikriisiin ja Honka-liiton murtamiseen. Kekkonen on tässä vaiheessa, pian valintansa jälkeen, tosi kusessa. Häntä painostaa yhtäällä Hrustshev ja toisaalta suomalainen oikeisto. Presidentti on puun ja kuoren välissä. Tämä näkyy heikon, yhden äänen presidentin  (Eero Ahon) kireässä ja hermostuneessa olemuksessa. Mutta hei, oli kai Kekkosen lähipiirissä silloinkin vähän hurttia tai edes mustaa huumoria. Heiskasen näytelmä on perin vakava ja lähestyy poliittista luentoa. Aika hyvin se on tutkittu, ehkä materiaali painaa liikaakin. Kekkosen naisista annetaan ylen fiksut ja keveät kuvaukset, kaiketi metoo-kriitikoiden pelossa.

Mutta valopilkkuja: Jari Pehkonen on lyhyissä väläyksissä hauska Virolainen ja yhteenotossa Kekkosen kanssa jämerä Simelius, puolustusvoimain komentaja. Muuta nyt ennakkoon mainitsematta, jätetään ammattikriitikoiden tehtäväksi punnita esityksen taiteellinen ominaispaino. Kari on ohjannut ja kirjoittanutkin näytelmän. Ainakin se tuo informaatiota lähihistoriasta nuoremmalle polvelle. Ensi-ilta on tänään.

Lasse Lehtisen Kekkos-kirja vain paranee loppua kohti, kun tekijä pääsee irrottelemaan omia muistojaan. Siinä on kuitenkin asiallinen taustavire, ja anekdootitkin liittyvät ajankuviin. Lassen Kekkos-kritiikki on kirpeää ja huvittunutta, vuoroin ällistelevää ja ihailevaa. Aikalaiset joutuvat ansaitusti noloon valoon poikkeuslain käsittelyssä ja sananvapauden kahlinnoissa. Muistan ajat hyvin, mutta jälkikäteen palaset loksahtelevat vasta oikein kohdilleen. Kyllä me Kekkosta ihailimme ja hänen valtaansa pönkitimme kukin tavoillamme. Nyt vasta voi kunnolla pohtia, mistä hänen suvereeni ylivaltansa oikein kumpusi.

Lisään Lassen tarinoihin oman piraukseni. Sain promootiossa 1977 kunnian lausua kirjoittamani heksametrirunon linnassa yleisen seppeleensitojattaren Salla Kekkosen kunniaksi. Isoisä Urho myhäili Sallan vierellä, samoin isä Matti. Ultimusmaisterin tehtäväksi lankesi myös Puhe naisille itse promootioaktissa. Ylistin naisten yltyvää voittoa akateemisessa kilvoittelussa. Puheeni oli pitkällisen juhlan ainoa kohta, jonka aikana yleisön edessä nojatuolissaan istuvan, selvästi ikävystyneen presidentin suupieliin kohosi hienoinen hymynkare. Tähtihetkiä elämän varrella.

Ingmar Bergmanissa oli jotain samaa kuin Kekkosessa, totesin kun näimme eilen hienon dokumentin hänen urastaan Kino Engelissä. Varsinkin vanhoilla päivillään hän oli yhtä suvereeni, kunnioitettu ja pelätty teatterin ja elokuvan piirissä kuin Kekkonen politiikan kentillä. Bergmania kumarsivat kaikki, ja naistähtensä hän valloitti järjestään. Lasse Pöystikin sai aikanaan Dramatenin johtajana kärsiä Bergmanin ylivallasta ja taustavehkeilystä. Nerokkaalla taiteilijalla on varjonsa. Nyt pitäisi nähdä uudelleen hänen elokuviaan. Oliko tämä diabolinen neurootikko niin loistava taiteilija kuin dokumentissa halutaan todistaa?

6.9. 2018

Matti Kekkonen kertoi joskus, kuinka isänsä oli kävelyllä lausahtanut: ”Mitähän tästä kaikesta olisi tullut, ellei minua olisi ollut.”

Siinä perustava kysymys, jota Lasse Lehtinen pohtii pitkin ja poikin uudessa kirjassaan Minä ja Kekkonen. Kun Suomi selvisi lopulta niinkin hyvin sodan jälkeisistä paineista, tapahtuiko se Kekkosen ansiosta vaiko hänestä huolimatta?

Lehtinen päätyy käsitykseen, että Suomi olisi yhtä hyvin selvinnyt Paasikiven linjalla, vaikka Kekkosta ei olisi ollutkaan. Tai kenties selvinnyt paremminkin, vähemmällä nöyristelyllä. Esimerkein Lehtinen osoittaa, että Paasikivi piti enemmän etäisyyttä Neuvostoiittoon ja puolusti venäläisten vihaamaa Fagerholmin vähemmistöhallitusta, jonka oli nimittänyt. Kekkonen taipui nopeasti venäläisten tahtoon yöpakkasten aikoihin. Mutta olihan siinä NL:n pakotteitakin: kaupan vaikeuttaminen ja suurlähettilään pois vetäminen ja semmoista.

Eräs painava spekulaatio tuli esiin Otavan julkistamistilaisuudessa päähenkilön syntymäpäivänä. Kun Kekkonen valittiin yhden äänen enemmistöllä 1956, hän oli aluksi heikko presidentti. Varsinkin häntä korpesi se, että kokoomus meni vaalissa kirkosta eronneen sosialistin taakse mieluummin kuin suomalaisen porvarin. Kekkosta alettiin voimallisesti kammeta sivuun heti ensimmäisellä kaudellaan, syntyi Honka-liitto.

Entä jos oikeisto olisi tukenut Kekkosta alusta saakka eikä vasta parinkymmenen vuoden jälkeen? Olisiko Kekkosesta tullut vahvempi koko kansan presidentti? Eikö hän silloin olisi tarvinnut vähemmän venäläistä tukea valtapyyteissään? Kun tukea ei tullut kotoa, sitä piti hakea rajan takaa Kremlistä. Ja sieltähän sitä riitti. Tähän sopii kieltämättä Lehtisen noutama metafora Faustista ja Mefistosta. Suomen mies möi sielunsa pirulle varjellakseen sen vähän vapauden, joka oli saatavilla. Samalla hän vahvisti valtansa, jota riitti sairastumiseen saakka.

Kekkosessa riittää vieläkin tutkittavaa. Lehtinen käyttää paljon vanhaa materiaaliaan, mutta kiehauttaa sen uuden näköiseksi keitokseksi. Entistä subjektiivisempi kertojan ääni auttaa asiaa. Olen lukenut vasta alkua, kaukaa Paasikiven ajoista siinä lähdetään. Väinö Tanner on keskeinen vastustaja tässäkin tarinassa. Kun kirja etenee, luvassa näyttää olevan ”reipasta menoa”, millä sanoilla Kekkonen kuulemma luonnehti Teatterikorkeakoulun esitystä 70-luvulla. Joka paikkaan hän ehti, nuoria radikaalejakin piti tukea – niin vanha antikommunisti kuin olikin.

Otavan keskustelussa esitettiin taas se ajatus, että tarvittaisiin kunnollinen menneisyydenhallintaseminaari. Paavo Lipponenkin sitä kannatti, se on meillä vasta alkutekijöissä, hän sanoi. Mitä kaikkea vielä nousee esiin. Kuten Lehtinen sanoi, vain pieni osa poliittisesta toiminnasta tulee aikalaisten näkyville. Hannu Rautkallio kertoi keskustelussamme viettäneensä helteisen kesän sisätiloissa, Wallenbergien arkistossa, josta vielä varmasti kuullaan. Satuin lukemaan Stalinin vakoojan Pavel Sudoplatovin muistelmia, joissa ohimennen mainitaan, kuinka keskeinen osuus Marcus Wallenbergillä oli jatkosodan aseleponeuvottelujen välittäjänä 1944. Lähihistoriamme ei ihan nopeasti tyhjene.

Kaappasin muutaman uutuuskirjan Otavan kaupasta ja painelin parin kulman taitse Ekbergille, missä tapasin sisätautiopin professori Jukka Mustosen. Sain häneltä uutuuttaan kiiltelevän kirjan Paistettu sipuli auttaa paiseissa. Siihen on koottu mahtava valikoima maailmankirjallisuuden sitaatteja koskien ihmisten sairauksia ja niiden parantamista. Olin vähän mukana kirjan valmistustalkoissa, ja nopea selailu näyttää, että todella rikas tautien kirjo on saatu Jukan toimesta systemaattisesti kansiin. Tämä kirja on oman messunsa arvoinen, tähän on vielä tarkemmin palattava.

Kirjasyksy on käynnistynyt vauhdikkaasti heti Helsinkiin saavuttuamme.

4.9. 2018

Tuntuu aina haikealta. Pitkä kesä, neljän kuukauden mittainen, jää muistoihin. Yhtämittainen helle on tätä juhlaa saatellut. Nyt on edessä paluu Helsingin hulinoihin.

Jos nyt sellaisia on vastassa, mutta ainakin vilkkaampaa elämää kuin täällä maakylän hellässä hiljaisuudessa. Auto odottaa pakattuna pihassa.

Lähtötunnelmia kohotti huomattavasti Suomen riemullinen voitto Ruotsista Ratinan maaottelussa. Aivan palasivat vanhat ajat mieleen, jolloin Stadikalla jännäsimme ja huusimme, kun Voitto Hellsten ohitti pitkän viestin kalkkiviivoilla Alf Petterssonin. Nyt on saatu Topi Raitasesta pitkästä aikaa oikea juoksija. Emme olleet uskoa loppuratkaisua, kun ruudun ääressä hihkuimme. Toivottavasti yleisurheilu lähtee tästä nousuun nöyryytysten jälkeen.

Sitä ennen vietettiin Ylivakerin kolmen sukupolven kanssa juhlaviikon päättäjäistä. Vuosia täyttivät taas niin Hilkka, Tauno kuin minäkin. Lauri ja Paula hauskoine lapsineen olivat mukana. Juotiin kaffeet täällä talossa ja valuttiin sitten savusaunalle  lempeän pilvistä iltaa jatkamaan. Harvassa perheessä sukupolvien yhteispeli sujuu niin mallikkaasti kuin naapurissamme. Lauri viljelee sukutilaa ja suunnittelee insinöörinä koneita, Paula hoitaa emännyyden ohessa suntiona kirkonmenoja, isovanhemmat Hilkka ja Tauno huolehtivat väliaikoina lapsista. Isäntärenki Tauno on vankasti mukana myös talon töissä. Ehjä hyvinvointi huokuu heistä.

Kyllä mekin tästä taas töihin ja erilaisiin harrastuksiin sinnittelemme. Teimme Marjan kanssa jäähyväislenkin tyhjään Myllykoluun, jossa kesäteatterin katos ja lavasteet vielä komeilevat pystyssä oopperan jäljiltä. Sykähdyttävät hetket sielläkin vietettiin. Tulevaisuudesta ei ole nyt mitään tietoa. Aika näyttää, mihin tätä loistavaa näyttämöä seuraavaksi käytetään. Yritän vakuutella itselleni, ettei se ole enää minun murheeni, 46 vuoden jälkeen.

Lähdön haikeutta hillitsee tieto siitä, että tänne palaillaan pitkin syksyä ja jouluna taas pitemmäksi aikaa. Mutta nyt Citikan automaattivaihde D:lle ja nokka kohti Sepänkatua.

3.9. 2018

Presidentti Macronin vierailu häikäisi parilla tavalla. Syntyy vaikutelma valtiomiehestä, joka todella uskoo idealistisiin tavoitteisiinsa. Siihen viittaa sekin, että hän ei piittaa kotimaan laskevista kannatusluvuista – pääasia on tehdä tarvittavat uudistukset, olivat ne sitten suosittuja tai ei. Uusi kausi on sivuseikka. Voisiko olla tällainen poliitikko?

Juha Sipilällä oli samoja elkeitä ryhtyessään pääministeriksi. Terä lienee kovassa käytössä tylstynyt. Vierailun tilaisuuksissa Emmanuel ja Juha olivat sinuja ja parhaita ystäviä. Jotain yhteistä heissä on vieläkin, sanoisiko amatöörimäinen yltiöpäisyys. Aika ja vastarinta tasivat kumpaakin. Mutta ainakin heillä on ollut yritystä tehdä jotakin, avata uria, nähdä kauemmas.

Myös Sauli Niinistö sai suuren hyvityksen. Kun hän kymmenen vuotta sitten alkoi puhua eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä, kukaan ei meillä kuunnellut eikä ainakaan uskonut. Kokeneet poliitikot tyrmäsivät tällaiset haaveet yhtenä miehenä, etunenässä Paavo Väyrynen. Niinistön epäiltiin vielä viime vaaleissa salakuljettavan Natoa Suomeen jonkin mystisen eurooppalaisen puolustusliiton varjolla. Nyt viimein Sauli sai tukea vähän kauempaa. Jotain uutta tästä voi kehittyä, vaikka ei vielä kovin kouriin- tuntuvaa.

Macronin vierailu pyritään samalla hiukan ohittamaan. Sen antiin ei oikein tahdota uskoa. Vierailusta ilakoivat eniten iltapäivälehdet, rouvien pukeutuminen nousee tärkeimmäksi, sisältö kuitataan löysillä kommenteilla. Äskeiset Jälkiviisaat eivät edes maininneet vierailua, kouluruokailu ja budjetin marginaalit olivat tärkeämpiä. Samaan aikaan maanosan turvallisuuspolitiikka kurottaa kukaties uuteen aikakauteen.

Kun kuunteli Macronin lennokkaita, toivontäyteisiä monologeja, hänen ranskalaista retoriikkaansa, ero a-studion lysähtäneisiin kotimaan poliitikkoihin oli musertava. Veteraanit poistuvat eduskunnasta, politiikka ei enää maistu, yltyvä populismi ja somekauhu on selättänyt heidät. Pintailmiöt myrskyävät vesilaseissa, asioiden ydin peittyy pikakohuihin. Voi hyvin ymmärtää, että tuollainen ei enää huvita. Ei tule mieleen uusia aloitteita.

Mistä kiikastaa, siihen antaa koleaa valaisua kesällä ilmestynyt kirja, Kari Häkämiehen Vallanjano. On aina kiintoisaa vilkaista, miltä kirjasyksy alussa näyttää. Ei aivan loistavalta, mutta kohtuullisen kotikutoiselta. Aamulehden kriitikko Jussi Aurén teilasi (20.7.) Häkämiehen romaanin äärimmäisen asenteellisesti (eihän ex-poliitikolta voi mitään odottaakaan). Hesarin kokeneempi  Antti Majander sijoitti teoksen kelpo keskitasoon poliittisen kirjallisuuden sarjassa.

Häkämies näyttää demokratian nihkeän toimivuuden kuuden uuden kansanedustajan näkökulmasta. Kaikkia riivaa tarve pysyä esillä, nousta parempiin asemiin tai ainakin säilyttää jatkossa paikkansa. Se on heille elämän ja kuoleman kysymys. Yksityiselämää kuvataan paljon, tuoreet kansanedustajat ryyppäävät, törmäilevät ja käyvät vieraissa. Suhteita solmitaan vilkkaasti. Tapojen luulisi jo puhdistuneen ja asenteiden kiristyneen, mutta ehkä Häkämies muistelee vielä omia edustaja-aikojaan. Näin hän ainakin saa vähän väriä romaaniin. Poliitikot ovat kaukana pulmusista, juonitellaan ja puukotetaan puoluetoveria selkään. Kaikki tuttua ennestäänkin.

Romaani rakentelee henkilökuvia vähän mekaanisesti ja puoluekenttää tasapuolisesti edustaen, kuitenkin niin, että kellään ei ole selvää vastinetta tuntemassamme todellisuudessa. Kirjoittaja on suorastaan ahkeroinut häivyttääkseen ilmiselvät yhteydet eläviin poliitikkoihin. Näin tunnistettavuus etääntyy, mutta tekijä on suojassa kunnianloukkauksilta. Hän kuvaa yleisiä ilmiöitä, ei osoita ketään sormella. Mitään ei varsinaisesti paljastu. Kansanedustajat ovat miltei kaikki juristeja, sekin tekijän varmistelua: hän sattuu tuntemaan tätä alaa.

Venäjän puuttuminen meidän vaaleihimme ja oikeusministerin myrkytystapaus tulevat vähän liimatusti aikamme kohujutuista, uskottavuusaste ei ole kovin korkea. Henkilöt ovat tyyppejä ja edustavat ilmiöitä, puolueita, pyrkyryyttä tai petturuutta, syvempää ihmiskuvausta ei Häkämies yritäkään. Silti yksi koskettava henkilö galleriasta löytyy, keskustan Helena Maaranen Haukiputaalta, joka putoaa eduskunnasta menetettyään uskovaisten kannatuksen liian seksikkään tv-mainoksen vuoksi. Samalla tulee avioero ja maatilakin ilmeisesti menetetään. Tällaista vähemmän käsiteltyä teemaa olisi voinut syventää lisää. Kohdentamalla tapauksia läheisemmin henkilöihin romaani olisi voittanut kautta linjan, nyt siellä vilisee väkeä, johin ei ehdi tutustua. Mutta tekijän poliittis-hallinnollista asiantuntemusta ei voi kiistää, se on näkynyt jo aiemmissa poliisiromaaneissa.

Nyt ennustellaan politiikan kuumaa syksyä, mutta alku valtakunnassa näyttää paremminkin uupuneiden suvannolta. Ehkä tahti tästä kiihtyy. Ulkopolitiikan puolella sen sijaan vauhti on ollut varsin kiivasta, niin että heikkopäistä jo hirvittää tai innostaa, asenteesta riippuen. Ei Suomi mikään pelinappula enää ole, pikemmin määrätietoinen peluri, jolla on nyt hyvät kortit ja parhaat kaverit. Ranskan peesissä, marchons, marchons!

Meitä näinä päivinä syntyneitä on paljon, Sauli Niinistöstä ruveten. Anna Ζigure (hattu päähän zetalle) täytti lauantaina, Sinikka Sokka ja Katariina Pylsy tänään. Prikulleen ikätoverini on  Maimu Berg Virossa. Ja vielä tulossa Kekkosen, Sillanpään, Waltarin ja Saarikoskenkin syntymäpäivät, muista puhumatta.

Tuntuu aika leppeältä täyttää 73. Yhteen laskien täysi kymppi. Kianto-kirjassa on sivuja 525, yhteennlaskien täysi tusina. Tämmöisillä huvitan itseäni.

Lauantaina kuljeskelin hautausmaalla, vein ruusun Elinalle ja johdattelin noin sataa henkilöä vuoden 1918 muistoihin, sen vuoden uhrien hautakiville. Matti Lähteenmäki alusti Kappelissa, tilaisuuden järjesti Hämeenkyrö-seura. Joka kivellä olisi ollut enemmänkin kerrottavaa, vähintään se puolituntinen, minkä mainio ”Kiveen veistetyt” radiossa täyttää.

Näin olen suorittanut osuuteni kapinavuoden muisteluissa, alkaen Ikaalisten seminaarista ja Kalmaan pihassa esitetystä näytelmästä ja nyt täällä hautausmaalla. (Kuvassa nimismies Väinö Nyströmin ja poikansa Laurin haudalla.) Paikallisissa aiheissa pysytellen, mutta nehän juuri ihmisiä eniten kiinnostavat. Tämmöisen lenkin voisi tehdä ihan kirjallisena ja pistää jatkuvaan jakeluun.

Venetsialaisia vietimme savusaunalla pehmeästi pimenevässä illassa, aivan tyyntä ja hiljaista. Kerääntyneen risukokon poltimme, se oli muutamaa rakettia lukuunottamatta ainoa tulenlieska näillä rannoilla. Kipunat loistavat kirkkaammin kuin juhannuksena. Kesää vähitellen hyvästelemme, vaikka sehän jatkuu jatkumistaan.

Toivorikas poikani kävi lounaalla tyttöystävänsä kanssa, keräsin korillisen kantarelleja ja siitä juhla-ateria alkoi koostua. Sieniä alkaa nousta toisin kuin uumoiltiin. Rock-keikkaa Vilholla puskee ja lehtityötä myöskin sekä tiedotusalan vaihtuvia tehtäviä. Pätkätyöt pitävät tätäkin poikaa hyvin hengissä. Mari kontrolloi Valkeakosken kaupungin taloutta.

Minun pitäisi kai miettiä tulevia töitä minunkin, mutta taidan pitää tämän viikon vapaata. Markku Envall käski levätä, tottelen vuotta vanhempaa kollegaa. Ei nyt liikahda suurempia aatoksia muutenkaan päässä. Kunnes on ihan pakko ryhtyä taas johonkin. Marja antoi lahjaksi pöytälampun, se valaiskoon tulevia hommia syksyn pimetessä. ”Mehr Licht”, lausui Goethe, joka muuten syntyi 28.8.

Oli miten oli, elokuu on kuukauteni ja tämä kuun loppu vuoden ihaninta aikaa. Siitä nautittava täysin siemauksin. Ihmeellistä että näinkin hyvin on käynyt ja tässä vielä terveenä saan jotakin taiteilla. Kopaus puuhun, katse sappien saartamaan kuuhun.

27.8. 2018

Presidentti Sauli Niinistö täyttää tänään 70 vuotta. Hän on minua jonkun vuoden nuorempi, mikä tuntuu aika ihmeelliseltä. Kiitoksia, kehuja, onnitteluja satelee. Niinistön suosio on niin suuri, että se saattaa sapettaa kriittisen median edustajia. Kohta  tilannetta vertaillaan taas Pohjois-Korean lukuihin, Kansakunta ei saisi oilla näin yksituumainen eikä varsinkaan johtajaansa näin tyytyväinen.

Mistä saataisiin lisää demokraattista eripuraa? Jotta emme joutuisi häpeään läntisten kansojen joukossa. Eiköhän syksy tuo joitain sytykkeitä tullessaan.´Se sotekin pitäisi kuulemma viimein soutaa maaliin. Joskus tulee mieleen Milos Formanin elokuva Palaa palaa! Pienten asioiden kanssa ährätään, kun suuret voivat olla ihan metsässä. Niinistö vastasi tärkeilijöille nokkelasti Lauri Pohjanpään runolla. Meillä Marja osaa sen vanhastaan ulkoa (kuten rajattoman määrän muita runoja ja lauluja, hyvä taito sekin).

Rentouduimme retkellä Pirunvuorella ja punttusaunassa Sinan luona Nokian Pihkatapissa. Kianto on jo tukevasti painossa, nyt on varaa irrotella. Ja koska ei olisi? Kahdeksan hengen seurueella syötiin, ryystettiin ja railakoitiin päivän kysymyksistä. On sanottava, että henkisen ilmapiirin jatkuvasti kiristyessä on suuri ilo kohdata  elämää kokeneita, suorasukaisia ja rämäkästi totuuksia laukovia naisia. Siinä miehelle jää ihmeesti huojentuvan kuuntelijan osa.

Edessä venetsialainen yö, sauna taas lämpimäksi ja tulia rannoille. Upean kesän viimeiset ilonpurkaukset. Suomi ansaitsi etelämaisen suven. Kohta se jää kultaisiin muistoihin kuin ne 1930-luvun kuuluisat kesät.

Lämpimät onnentoivotukset Sauli Niinistölle ja koko perheelle. Puheet valtaoikeuksien ylityksistä ovat hyttysen surinaa korvissamme. Suuri osa kansasta haluaisi lisää valtaoikeuksia presidentille. Mutta kuten Niinistö näkyy itse yli parikymmentä vuotta sitten kirjoittaneen, karismaattinen presidentti voi toimia valtuuksia kyselemättä. Tässä ollaan, vaikka Jari Ehrnroothin kaltaiset yltiödemokraattiset älyköt vaativat presidentin riisumista kaikesta mahdollisesta vallasta. Mitä virkaa olisi seremoniallisella nauhojen leikkaajalla? Raskassoutuinen sote on hyvä esimerkki demokraattisen systeemin tehokkuudesta.

Paradoksi onkin siinä, että valtaa on oltu vaatimassa kansalle, joka itse samaan aikaa haluaa sysätä sitä vahvalle johtajalle. Kun valta kumotaan, kenellä se silloin on, kyseli jo Paavo Haavikko.

Risto Uimonen toistaa kirjassaan vanhan totuuden: meillä on ollut hyvä herraonni. Mieltäni lämmittää erityisesti, että tasavallan huipulla on kirjallisesti aktiivinen ja sivistynyt pariskunta. He säteilevät alaspäin aivan samoin kuin Kimi Räikkönen, joka Kari Hotakaisen kirjan kautta tahtomattaankin tulee innostaneeksi tuhansia poikia ja miehiä lukemaan. Sehän on pelkästään hyvä asia.

Ja onhan tuo isän onni yllä kuvassa aivan hykerryttävä, tarttuvaa laatua.

24.8. 2018