Panu Rajala

Latvian suurlähettiläät, entinen ja nykyinen.

Latvian lähihistoria on kuin satua. Kuinka valkea läiskä kartalla alkaa heräillä pakkohorroksesta ja nousee vastoin kaikkia epäilyjä uuteen elämään. Siinä on kansallisia, aatteellisia ja liikuttavia käänteitä. Kuinka paljon nujerretun kansan uskonpalautuksessa merkitsi laululiike! Ei kaikki politiikassakaan ole vain kylmää pragmatiikkaa.

Matti Vanhanen avasi Latvian 100-vuotisjuhlan Pikkuparlamentin auditoriossa ja toi tilaisuuteen ulkoasiainvaliokunnan tervehdyksen sekä kertoi omista kosketuksistaan Latviaan alkaen 1980-luvulta lähinnä virallisten vierailujen merkeissä. Kiinnostus maata kohtaan hänessäkin heräsi jo liturgisena neuvostoaikana.

Alun alkaen kaiken takana oli ensimmäinen maailmansota, kuten Seppo Zetterberg  esityksessään tähdensi. Silloin geopoliittinen mannerlaatta järkähti Euroopassa ja suurvallat romahtivat: Venäjä, Saksa ja Itävalta-Unkari. Pienet kansat itsenäistyivät, niin Suomi kuin Latvia, mutta toinen maailmansota sitoi ne uudelleen suurvallan (Neuvostoliiton) kahleisiin. Suomi vain yksin vapaana sinnitteli. Seppo muistutti historian jumalattaren Kleion oikullisuudesta. Näitä aikoja on nyt tiiviisti muisteltu, dokumentteja ja tarinoita satelee.

Joskus 1980-luvun alussa vastaanotolleni Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselle tuli nuori sievä, jotenkin nukkemainen nainen, jolla oli pitkä tumma tukka ja tuikkivat silmät. Hän sanoi kääntäneensä latviaksi Sillanpään Nuorena nukkuneen ja toivoi siihen esipuhetta. Onko Latviaa enää olemassakaan, ihmettelin. Tämä nuori nainen oli kuitenkin ilmiselvästi olemassa ja uskoi maahansa, josta oli tullut. Siis Neuvostoliittoahan se oli, kuten epämääräisesti tiesimme.

Anna Zigure kertoi sitten kaikille kohtaamilleen suomalaisille, mikä maa Latvia on ja mitä siellä on tapahtunut ja parhaillaan tapahtuu. Hänen valistustyönsä käänsi monet vaikuttajat ymmärtämään, että Latvia onkin elävä ja hengittävä yksikkö eikä vain lannistettu entinen balttimaa. Hän uskoi maansa uuteen tulevaisuuteen. Kun kutsuin Annan puhumaan F. E. Sillanpään Seuran joulukahveille Hämeenkyröön, jotkut kuulijat kauhistelivat vieraan ”nationalistista paatosta”. Mutta se oli vilpitöntä puhetta, sydämestä nousevaa, ja sillä oli yllättävän laajaa vastakaikua. Miten paljon yhden ihmisen säteilyvoima voikaan valaista!

Sadunomainen oli Annan kohoaminen itsenäistyneen maansa ensimmäiseksi suurlähettilääksi Helsinkiin 1991. Siinä sivussa hän hoiti Tallinnan akreditointia. Näitä vaiheita seurasin henkeä pidätellen. Latvian uudelleen palautetussa lähetystössä Armfeltintiellä kävin monissa Annan emännöimissä itsenäisyysjuhlissa. Lopulta Annasta tuli diplomaattikunnan vanhin, ja presidentti Koivisto vei hänet ensimmäiseen valssiin Linnan juhlissa. Näin taru sai kauniin päätöksen. Anna palasi kirjalliseen työhönsä Jukan kanssa Jurmalaan, missä vaikuttavat edelleen tarmokkaasti maansa hyväksi.

Venäläisten on turha valittaa heihin kohdistuvaa sortoa Latviassa, Jukka Rislakki todisti puheessaan. Kansalaisuuden saavat kaikki, jotka vähänkin oppivat latvian kieltä ja oleskeluoikeuden nekin, jotka eivät mitään opi. Latviassa ja Virossa venäläiset voivat parhaiten elää vapaina tutussa kulttuuriympäristössään, mikä ei ole mahdollista lännessä eikä myöskään Venäjällä, joka ei ole oikeusvaltio.

Anna ja Jukka käyttivät hyvin erilaiset puheenvuorot. Anna muisteli hauskasti diplomaatin uraansa, jolloin kaikki oli uutta, yksinpä huonekalujen hankinta lahjoituksina.  Kun hän toimeen ryhtyessään tiedusteli maansa viranomaisilta, mikä on Latvan ulkopoliittinen linja, hänelle vastattiin: ”Se on suora.” Kun hän kysyi, kuinka diplomaattinen raportti kirjoitetaan, häntä neuvottiin, että kirjoita niin kuin äidillesi. Jos äiti ymmärtää, niin kyllä ulkoministerikin. Niillä eväillä maata edustamaan.

Jukka toi sadun vastapainoksi toimittajan kriittisen tietopaketin Latvian huippukapitalistisesta nykykehityksestä, jolle kuulemma tekisi hyvää ”ripaus sosialidemokratiaa”. Vaikka Suomi on paljossa ollut Latvian esikuva, pohjoismainen hyvinvointivaltio ei kelpaa latvialaisille. Toiselta puolen hänen oli myönnettävä Latvian huima kehitys monilla aloilla kuluneina vuosikymmeninä.

Heikki Koski kertasi koko Latvian suhteiden pitkän kaaren aina vuodesta 1964, jolloin Porin ystäväkaupungiksi valikoitui Riika. Porin kaupunginjohtajana Koski hoiti suhteita aluksi virallisen neuvostoprotokollan mukaisesti, kunnes suhde vapautui ja tahti kiihtyi. Hartaat laulujuhlat hänenkin muistoihinsa ovat voimakkaimmin jääneet. Niissä ilmeni, kuinka paljon kulttuuri voi kansan elämässä merkitä. Hän selosti kulttuurisuhteita Latviaan laajemmin ja muisti sikäläisestä kansanrunoudesta lainan: ”Vaimoni on hienoa sukua, hän ei osaa ommella housuja, mutta osaa löytää mitä on housujen taskuissa.”

Latvian nykyinen suurlähettiläs Kristīne Našeniece puhui terävästi ennen muuta keskinäisen itsekritiikin merkityksestä, jolla Latvia ja Suomi voisivat yhdessä edistää EU:n sisäistä kehitystä. Hän muistutti, että kieltemme yhteiset sanat kuten ’laiva’ ja ’maksaa’ kertovat maittemme läheisestä kauppahistoriasta. Yhteisiä ja varsinkin erilaisia sanoja esitteli myös runokäännöksistä tunnettu Heli Laaksonen hauskassa loppupuheessaan. Hänelle kuten monelle salissa Latvia tuntui olevan erityinen sydämen asia.

Vastaanotolla tilaisuuden jälkeen oli tilaisuus puhella kuulluista aiheista niin Annan ja Jukan kuin Heikin ja Pirkon kanssa sekä aina aktiivisen Heikki Talvitien ja vanhojen tuttujen Pultsin ja Kirstin kanssa. Emmy Martin on hänkin hiljainen vaikuttaja näiden suhteiden takana, ja olihan siellä vaikka ketä. Sanoin Annalle, että olisipa hauska nyt nähdä pääsi sisään: mitä tästä kaikesta tänään oikein ajattelet? Hän väitti sanoneensa sen puheessaan, mutta mitä jäi pinnan alle?

Muistelin käyntiäni puhujana Annan kutsusta Suomen itsenäisyyden juhlassa Riian Anglikaanisessa kirkossa joulun alla 1988. Kuinka KGB sitäkin tilaisuutta kirkon seinustalla tarkkaili. Se on jo kuin esihistoriaa. Kaukaiseen kansakouluun ajoimme pimeässä talvi-illassa auraamattomia teitä hurjaa vauhtia. Vastailin koululaisten ihaileviin kysymyksiin, millaista on elämä kaukaisessa Suomessa. Heillä oli vankka käsitys, että kaikki suomalaiset ovat rehellisiä! Olin ensimmäinen heidän näkemänsä ulkomaalainen. Niinpä niin. Tähän on nyt vieläkin kehuttava Māra Zālīten hienoa romaania Viisi sormea, jota on suositeltava kaikille, jotka haluavat lukea Latvian ankeaa arkihistoriaa herkkävaistoisen lapsen silmin kuvattuna.

Tilaisuuden järjesti Rozentals-seura, jonka perustavassa kokouksessa olin 26 vuotta sitten. Tuottajana ja moderaattorina toimii nyt Jenni Kallionsivu. Kummasti Latvian ystävistä on vuosien mittaan koostunut kuin läheinen perhekunta, jonka juhlinnassa oli tällä kertaa jo eräänlaista täyttymysten jälkeistä tyyntymystä. Onnellista yhtä kaikki. Historia on pyörähtänyt täyden kierroksen silmiemme edessä.

13.11. 2018

Joskus asiat loksahtavat kohdalleen. Niin sattui isänpäivänä, joka oli samalla nimipäivä. Noin kerran vuosikymmenessä ne osuvat yksiin. 11. marraskuuta on myös Kalle Päätalon syntymäpäivä. Ensi vuonna tulee 100 täyteen. Kiinnostavaa nähdä, kuinka Päätaloa silloin arvioidaan.

Mutta tämä nyt oli oma juhlapäivä, jota vietimme harmaan hyytävässä Hämeenkyrössä. Päivään loi kieltämättä erityisen hohteen se, että Hesari viimein noteerasi Kianto-kirjan ja nyt sitä komeammin. Matti Mäkelä on varma ja suorasanainen kriitikko, jota aina lukee mielellään. Tämänkin hän oli oivaltanut osuvasti. Hän valitsi monista teemoista me too –ironisen näkökulman, joka hyvin istuu Kiantoon (kuvassa kahden vanhimman ja nuorimman tyttärensa kanssa). Matin suhteellistavat terveiset menivät toivon mukaan perille. Päiväkin sopii kahdentoista lapsen isälle, joka ei tosin ollut kovin esikuvallinen perheenpää, mutta kirjoittihan sentään satukirjankin lapsilleen.

En ole pahoillani. Vaikka odottelu vähän kävi hermoille, näinä aikoina saa olla tyytyväinen, kun kirja yleensä huomioidaan ja vielä enemmän, kun asialle on lähtenyt pätevä ja perehtynyt kirjoittaja. Matilla oli vähän omakin lehmä ojassa, esseistinä hän tuli tunnetuksi aikanaan kahden vaimon miehenä, ja tilanne oli kovin tuttu Kiannolle. Näin omakohtaiseen aiheeseen kriitikko ei sentään viitannut.

Siispä laittelin bravuuriani Burgundin pataa kohonneen mielialan vallassa. Teen ruokaa harvoin, mutta sitä keskittyneemmin. Tulos oli täydellinen. Vietimme ihmeellisiä  herkkuhetkiä, joita täydensivät vuoden punaviini Villa Valentina ja Marjan antama pehmeä Diplomatico-rommi sacherkakun kostuttajana. Ruokakirjailijana tunnen itseni pian Outi Pakkaseksi.

Lapseni seikkailevat maailman teillä omissa seuroissaan, mutta kaikki tervehtivät isää, mikä lämmitti mieltäni suuresti. Täällä Villa Viehätyksessä on aikoinaan monet riemulliset isänpäivät vietetty ja hyvä niin. Tervehdyksiä ja onnitteluja sateli muutenkin vilkkaaseen tahtiin. Kiitos kaikille huomioineille.

Tämänkertainen jää historiaan yhtenä parhaista.Merkillisen paljon Hesarin vapauttava sana kirjailijalle merkitsee, kuten kaikki tietävät. Elleivät sitten pyydä perheejäseniä leikkaamaan arvostelua irti ennen kuin se sattuisi silmiin, kuten muuan ystäväni tapaa toimia. Sekin on keino suojautua pettymykseltä tai ylimääräiseltä ärtymykseltä.

Kianto-huomiot ovat hauskasti laskeutuneet pohjoisesta etelämmäksi. Kritiikit alkoivat Kainuun Sanomista ja Ylä-Kainuusta, saivat jatkoa Maaseudun Tulevaisuudessa, Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa ja nyt on edetty Helsinkiin. Aamulehti vielä vaikenee, samoin muutamat muut valtalehdet. Näin näitä seuraillaan kuin kaarneen lentoja: mitä viestiä kukin kantaa. Tätä täyttymyksen päivää on kuitenkin vaikea enää ylittää.

11.11. 2018

Tapaamassa jälkikasvua Tampereella. Poikani Vilho on palannut Euroopan kiertueelta rock-bändinsä Ego Kills kanssa. Neljä viikkoa ja kahdeksan maata Lordin lämppärinä. Yleisöäkin oli riittänyt. Markkinat mantereella ovat sen verran ruuhkaisia, että ihme kun sekaan mahtuivat. Hyvässä kunnossa ja iloisin mielin näytti poika kotiutuneen.

Juttelimme Napoli-pizzeriassa, joka on kuulemma alansa vanhin ja suosituin kaupungissa. Jonottaa sai sisään. Kuinka tämä tehdaskylä onkaan muuttunut aikojen saatossa! Parissa vuosikymmenessä tästä on sukeutunut kuin mikäkin kansainvälinen metropoli. Kadut on revitty auki, tornitaloja kohoilee, pian kansiareenakin. Ravintoloita, kuppiloita, pubeja vieri vieressä, kaikki täynnä rennon näköistä nuorisoa. Pelit ja viihteet dominoivat.

Tammikuussa 1966 kuljeskelin täällä Lauri Viidan jalanjäljissä. Kirjailija oli joulun alla kuollut autokolarissa. Nousin Pispalaan, katselin valkeana lepäävää kaikkeusnäkymää. Kävelin hiljaisia katuja, tehtaanpiiput työnsivät savua, pari kahvilaa löysin. Työssä käyvää väkeä tuli vastaan. Luin Viitaa, nukuin pari yötä aseman lähellä matkustajakodissa, missä juopot ja kauppamatkustajat möhläsivät seinän takana. Kirjoitin käynnin pohjalta nekrologin Ylioppilaslehteen: ”Viitakin suuri viisas”.

Se oli kokonaan eri kaupunki kuin tämä nykyinen. Muutosta on myös omista yliopistoajoistani 90-luvulta. Kyllä tässä nykyisessäkin viihtyy, vaikka siitä on kaikonnut entinen juurevuus. Poikani näyttää viihtyvän moninaisissa hommissaan vallan mainiosti. Tämä on hänen ikäluokkansa eloisa Eldorado.

Kävin katsomassa näytelmäni Päämäärä Tuntematon viimeistä esitystä Komediateatterissa. Marjan tytär Salla tuli seurakseni todistamaan tapausta. Saimme havaita, että Tuukka Huttunen oli edelleen erinomaisessa vedossa, ja yleisöäkin oli täysi katsomo. Kaima Raipian johdolla menimme vielä kerran loppukiitoksiin. Katsomo seisoi ja suorastaan huusi suosiota Tuukalle.

Näytelmä kuvaa Väinö Linnan kamppailua Tuntemattoman sotilaan syntyessä, samalla myös vanhaa kadonnutta Tamperetta kirjailijayhteisöineen. Viita ja Linna olivat sen ajan sankareita, kirjastonjohtaja Mikko Mäkelä myös, joka kirjailijoita kannusti. Mennyt koskaan palaamaton aika juhlatalossa vielä hetken hengitti. Tähän oli hyvä lopettaa, mutta vihjeitä sain mahdollisista vierailuista muualle. Yhden miehen esitys onkin kevyt matkailemaan.

Salla  on teatterikurssitettu Turun SYK:n äidinkielenopettaja ja kokenut katsoja, aivan kosketettuna  hän todisti, ettei ole pitkään aikaan nähnyt mitään yhtä vaikuttavaa. Ehdin täpärästi saattaa hänet Turun junaan. Viimeiset junat lähtevät muuten nykyisin niin aikaisin, että aikataulu esti taannoin tulon TT:n Anna Kareninan ensi-iltaan. Vahinko otetaan joulun aikaan takaisin.

Näin sujuu retkeni Pirkanmaalla. Nyt katselen harmaan tihkuvaipan verhoamaa Ylivakerin peltoa ikkunani alla. Tauno toi aamulla Maaseudun Tulevaisuuden, missä on pieni sympaattinen arvio Suomussalmen sulttaanista. Koko sivun juttu on Keskisuomalaisessa, ilmeisesti sama Savon Sanomissa, Osmo Pekosen oivaltavasti kirjoittama. Maaseutu noteeraa Kiannon, kotirantojensa ikuisen ihailijan, mutta etelän media toistaiseksi vaikenee korpikirjailijan seikkailuista.

Sen sijaan monien hyvien lukijoiden perehtyneet ja kiittävät palautteet ovat pitäneet mielialaa korkealla. Eipä hätäillä, aika asettaa tämänkin kirjan kohdalleen. Sitä ennen seuraillaan Finlandia-ehdokkaiden esiinmarssia, ainakin Helena Ruuska on Simbergillään tietoehdokkuutensa ansainnut.

8.11. 2018.

Pyhinä voi muistella vainajia ja myös tavata eläviä.

Edellistä tehtävää toimitin vanhempieni haudalla Malmilla, ja Hietaniemen hautausmaalla kiertelimme sitten Marjan sisarusten kanssa. Tarkastelimme heidän sukunsa hautoja, sekä isoisänsä että isoisän isä ovat siellä, myös I. K. Inha ja Usko Nyström. Taiteilijakukkulalla poikkesimme. Aina hautausmaalta löytyy uusia tuttavia.  Salve tarjosi mietteliään kävelyn päälle kuuluja silakoitaan.

Tuulan luona Huopalahdessa nautimme sunnuntaina pitkän lounaan ja puhuimme paljon kirjallisuudesta ja teatterista. Pari sitaattia pysäytti meidät haukkomaan henkeä. Emäntämme oli nähnyt KOM-treatterin uutuuden Ateria, ja piti sitä vastenmielisimpänä koskaan näkemänään esityksenä. Sääliksi kävi kuulemma hyviä näyttelijöitä. Maria Säkö löysi siitä Hesarissa tietysti taiteellisia arvoja neljän tähden edestä!

Pysähdyimme iihmettelemään sitaattia arvostelusta: ”Ihminen ei ole nykykapitalismissa pelkkää bittivirtaa muttei pelkkää lihaakaan. Se ei ole täysin juurtunut mihinkään, mutta silti se on jossain. Syntyy voimien törmäyksiä ja suhteita, muttei kuitenkaan sellaisia, joita voisi ymmärtää jollain valmiilla kehikolla.”

Nyt joku kertomaan, mitä tässä sanotaan. Vai onko kyseessä kriitikon älykkään näköinen väistöliike. kun ei oikein voi sanoa mitään täsmällistä?

Lupasimme varoa Ateriaa, eikä Kansallisen Musta Saara saanut paljonkaan parempia suosituksia. Missä olisi hyvää teatteria? Pekka Tarkka sanoo muistelmissaan suorat sanat oman aikansa ja lehtensä teatterikriitikoista, jotka olivat polvillaan Jouko Turkan ihmeiden edessä.

Juhani lisäsi sitaattivarastoamme äskeisiltä kirjamessuilta. Matti Klinge oli muistelmiensa yhteydessä luonnehtinut virolaista Jaan Krossia: ”Kross oli neuvostoliittolainen kirjailija, joka ei koskaan tuominnut neuvostovaltaa, vaikka suomalaiset estofiilit häntä siihen kovasti suostuttelivat.”

Mietimme onko Klinge lukenut Keisarin hullun ja jos on, millaisesta näkäkulmasta. Muistin samalla Krossin lausahduksen Janajevin juntan kaappauksen aikoihin: ”En millään viitsisi siirtää vanhoja luitani uudestaan Siperiaan.” Sarkasmi voi ilmaista tehokkaan, joskin lempeästi kätketyn tuomion.

Muistan myös, että Kross piti Mika Waltarin kirjaa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta tärkeänä ja ihmeteltävän paikkansa pitävänä vieläkin ja kiirehti sen virontamista. Käännös sitten ilmestyikin, eikä Waltari ainakaan silitä neuvostovaltaa.

Kunpa Matti lukisi Māra Zālīten romaanin Viisi sormea. Se on paras saaliini kirjamessuilta, aivan hurmaava ja järkyttävä lapsen silmin nähty kuvaus perheen paluusta Siperiasta kotiin Latviaan vuonna 1956. Muistan Jukka Rislakin muistelmista maininnan, että Klinge ei pitänyt Latviaa miehitettynä maana. Josko tämä autenttisen tuntuinen, hienosti kerrottu kirja vähän avaisi silmiä näkemään myös ihmisten todellisuutta eikä vain historian ja vallankäytöln suurisuuntaisia linjoja.

Latvia juhlii kohta 100. itsenäistä vuottaan, jolloin tähän kirjaan olisi syytä painokkaasti palata. Valitettavasti kirjailija ei itse päässyt messuille, mutta häntä ”edusti” hienon käännöksen tehnyt Hilkka Koskela. Lapsen näkökulma paljastaa kirjassa enemmän kuin kymmenen tutkimusta tai sata artikkelia. Kustantaja on tämä jännä Arktinen banaani. Lukekaa ihmeessä!

5.11. 2018

Viikko vilisi oopperaesityksiä, jotka johtuivat henkilökohtaisista kytkennöistä. Samalla mieli yleni, henki kohosi, elämä näytti kauniilta.

Toivo Kuulan merkkivuotta vietämme. Juhani Koivisto on kirjoittanut ja Merja Larivaara ohjannut pienoisoopperan Tähtiin kirjoitettu säveltäjän ja hänen toisen vaimonsa Alman rakkaustarinasta. Sympaattisen teoksen on tuottanut Päivi Nisulan Saaristo-ooppera, ja se vieraili Helsingissä Alminsalissa. Päivin muistamme mainioista rooleista Sillanpää-oopperassa Myllykolussa.

Siis tätä katsomaan Marjan ja serkkunsa Sirkan kanssa, kannattikin. Marjukka Tepponen laulaa ja näyttelee yksin koko teoksen, tukenaan pianisti Jukka Nykänen. Hän oli puoliksi Toivo Kuula ja puoliksi nimetön säestäjä. Olisin kyllä laittanut hänelle enemmän tekemistä kuin flyygeliin nojailu. Nyt Kuulan repliikit lausuili pimennosta Auvo Vihro. Toimi se näinkin Marjukan solisevan laulun ansiosta, hänellä puolestaan oli paljonkin puuhailtavaa näyttämöllä. Kuulan lauluissa on romantiikkaa ja reippautta. Kaunis ilta.

Erityisen elämyksen muodosti Hoffmannin kertomukset. Ilta alkoi erityisesittelyllä. Ilmajoelta ja Myllykolusta tutuiksi tulleet Helena ja Kim Juntunen opastivat ystävällisesti näyttämön taakse, ja saimme ihmetellä oopperan suuria taustatiloja ja monimutkaista koneistoa, joka esityksiä tuottaa. Kim koordinoi näyttämön tapahtumia. Sitten kuuntelimme Juhani Koiviston selkeää teosesittelyä, jota ilman illan esitys olisi jäänyt viela arvoituksellisemmaksi kuin sitten ilmeni.

Tämä Offenbachin ooppera E.T.A. Hoffmannin kuvitteellisista tarinoista on kyllä upea ja samalla hämmentävä tapaus. Libreton rönsyistä ja symboliikasta en tavoittanut kuin päällisen osan. Tiheästi siinä päähenkilön maailmaa kuvitettiin. Mutta musiikki valloitti kyllä, vaikka sitä on myös kritisoitu. Ennen kaikkea oopperan visuaalinen toteutus oli paikoin henkeä salpaava. Kolmannen näytöksen vyöryvä kuvallisuus  oli huikea, enkä ole koskaan nähnyt videoita käytettävän näin häikäisevästi ja tarinaa tukien. Olihan siinä ihmettelemistä.

Kaikki kolme tarinoiden naista, osin merkillisiksi kuvattuina, olivat aivan valloittavia ja lauloivat ihmeellisesti. Erityisesti tarkkasimme ihaillen Helenan Antoniaa, joka laulaa kuin enkeli ja lopulta kuolla kupsahtaa laulaessaan liikaa. Jännitimme myös hänen ilmaantuessaan katsomon yläparven tasolle ikään kuin lähtötelineelle, mutta onneksi hän ei heittäytynyt lentämään päittemme yli. Toisetkin Hoffmanin rakastamat naiset, Olympia ja Giulietta koskettivat kihelmöivästi kuulijan tuntohermoja.

Muistettakoon että meillä nuori Mika Waltari ja tulenkantajat  lukivat aikoinaan Hoffmannin kauhuromanttisia kertomuksia ja saivat niistä vaikutteita. Oopperassa oli tarjolla osviittoja silloisiin tunneväristyksiin.

Viimeiseksi trilleri. Soitin päivällä Sauli Tiilikaiselle, joka oli varannut lippuja ystävilleen Oopperan kummituksen toisen kierroksen ensi-iltaan. Ihmettelin Saulin matalaa ääntä, ja hän myönsi sen olevan maassa. Kortisonilla yritetään illalla laulaa, hän  lausahti. Pari tuntia ennen esitystä tuli viesti: kortisoni ei auttanut. Saulin oli luovuttava Monsieur Firminin roolista, sijainen hyppää lavalle.

Tieto vähän lannisti tunnelmaa, ja Marja Sumarin kanssa heti aulassa murehdimme Saulin  kohtaloa. Mutta tunnelma alkoi kohota esityksen myötä. Onhan se loistava juttu, ei voi mitään. Olen nähnyt tämän Lloyd Webberin Phantomin Lontoossa yli 20 vuotta sitten, mutta nyt sitä katseli ja kuunteli uutena. Viileä  sadunomainen tragiromantiikka vetosi vieläkin. Jälleen visuaalinen vyörytys tehosi, ja tutut teemat upposivat täydesti. Ville Rusanen kummitteli vihlovasti, Hanna-Liisa Vōsa lauloi ihanasti. Viihteellinen musical, mutta alan klassikko.

Väliajalla tapasimme iloksemme Tiian ja muita tuttuja. Kunpa vielä Sauli olisi liehuvin hiuksin laulanut ja näytellyt sen toisen oopperanjohtajan roolin, ilta olisi ollut täydellinen. Pikaista kirkastumista, Sauli, tiistaina lavalle!

Kaikkien kolmen elämyksen jälkeen on vain todettava, että Helsinki on loikannut täysin kansainväliselle huipputasolle kulttuuritarjontansa puolesta, ja Kansallisooppera on sen johtava taideareena näinä aikoina.

2.11. 2018

Lyhyesti kiitettävä kahta kielikommenttia. Ville Eloranta Hesarissa ja Jaakko Leino aamu-tv:ssä käyttivät merkittävän puheenvuoron. Suomen kielen lautakunta on terhentynyt kiitettävästi puolustamaan suomen kielen asemaa. Aikoihin on eletty. Äidinkielemme asemaa saattoi vielä joitain vuosia sitten pitää vahvana. Nyt perusta horjuu. Agricolasta alkanut rakennustyö valuu hiekkaan?

Englannin kieltä vaaditaan jopa viralliseksi palvelukieleksi. Opiskelijat kirjoittavat opinnäytteensä englanniksi. Kouluissakin kohta valtaosa opetuksesta tapahtuu englanniksi. Esseet, entisajan aineet kirjoitetaan sähköisesti englanniksi. Saako ajatus näin luonnollista hengitystilaa? Kielen kliseet ja koneen kaaviot alkavat hallita.

Suomalaisista yritetään leipoa suurenmoisen sujuvia kansainvälisiä kansalaisia. Väliäkö sillä, että vieraalla kielellä ei koskaan voida ilmaista eikä tavoittaa opittavan, puhuttavan tai viestitettävän asian vivahteita kaikille ymmärrettävään täsmälliseen muotoon.

Tämän nyt kaikki käsittävät, mutta nopeat käyttöedut menevät kielen rikkauden ja ymmärrettävyyden edelle. Huonollakin englannilla voi tehdä itsensä auttavasti ymmärretyksi, ja useimmiten se saa riittää. Seurauksena ilmaisutaidon yleinen köyhtyminen.

Äskeisillä kirjamessuilla kiinnitti huomiota se, että muutamatkin haastattelut käytiin yksinomaan englanniksi vailla edes suomenkielistä referaattia saati käännöstä. Oletettiin että jokainen Jomppa Jokinen katsomossa tajuaa, mitä Antony Beevor omalla äidinkielellään sanoi. Silti hänen teoksensa on suomennettu. Eikö nekin voitaisi jo saman tien markkinoida yksinomaan alkukielellä?

Erikoista että samaan aikaan käydään taistoon ruotsin kielen puolesta. Molemmat ajoittaiset kiistakielemme puolustavat asemaansa eri tahoilta tulevia uhkia vastaan. Kun Pontus Kyander julkaisi räväkän artikkelinsa Bojkotta Schjerfbeckfilmen! Hbl:ssä 23.10., saattoi jo odottaa kovaa polemiikkia aiheesta. Jatkoa onkin seurannut.

Tänään Jörn Donner, alan veteraani, laajentaa keskustelua omien kokemustensa ja tekemistensä pohjalta koskettamaan yleensä pohjoismaisen elokuvan tuotantotapoja. Tässä ei ole kyse mistään aitosuomalaisesta rähäkästä, vaan selvästi sofistikoituneemmasta kulttuuridebatista, joka jatkuu. Ehkä Donner on oikeassa siinä, että parempi Schjerfbeck-elokuva suomeksi kuin ei elokuvaa ollenkaan. Hän muistuttaa, että onhan Puntilakin puhunut elokuvassa ruotsia! Nyt hämäläisponsari rehentelee Kaupunginteatterissa suomeksi. Tapahtuu taiteellis-kielipoliittista vaihtoa.

Minua kiusaa aina, kun venäläiset hahmot puhuvat englantia, esim. muuten hienossa Sodan ja rauhan uusimmassa tv-versiossa. Oudolta tuntui sekin, kun SF-tuotannon Helmikuun manifestissa eilen tv:ssä Bobrikoff Aku Korhosen hahmossa manaili suomalaisia suomeksi. Kielikysymys tuottaa usein ongelmia. Sitten on ne dubatut leffat isoissa maissa, joihin Donnerkin viittasi. Täällä ei onneksi vielä dubata mitään paitsi jotakuta näyttelijää syystä tai toisesta repliikein paikattaessa. Tulos on aina kankea.

Parasta olisi, jos mahdollisimman usein päästäisiin lähelle alkuperäistä kielimaastoa. Schjerfbeckin kohdalla se olisi vielä mahdollista. Topelius ja Runeberg puhuivat kotimaisissa elokuvissa selvää raikuvaa suomea, Nyt kun kovasti kansainvälisiksi kurottaudutaan, olisi lähin kielinaapuri meille sentään mahdollinen viljelyalusta. Kiusaa sekin, kun ruotsalaisia haastatellaan (esim. messuilla) englanniksi. Kielten Babel vallitkoon, mutta kotinsa sentään kullakin kielellä.

31.10. 2018

Helsingin kirjamessuja piti kuulemma nuorentaa ja heittää ulos minun kaltaiseni veteraanit. Joka kerta olenkin siellä roikkunut kuin iilimato. Mutta nytkin kustantajani sai jollain ihmeen kaupalla järjestymään kolmekin esiintymistä ja lisäksi signeerauksia. Pahoittelen että Kiannon kanssa edelleen hidastimme  historiaosuudellamme messujen tarpeellista nuorennusleikkausta.

Sitä paitsi olihan siellä muitakin: Klinge ja Tarkka, Erkki Tuomioja ja muita harmaantuneita kolistelijoita. Mikään uudistus ei onnistu kertaheitolla. Toivotamme ensi kerraksi päättäväisempiä otteita. Vanhat vintille ja nuoret kehiin!

Saatiinhan sentään esiintymislavat rististyksi uudelleen. Vanhat harmilliset klassikkonimet kuten Kivi, Leino, Waltari korvattiin hauskasti kaupunginosilla. Esiinnyimme milloin Kruununhaassa, Töölössä tai Suomenlinnassa. Kunnon Helsinki-keskitystä onkin messuille kaivattu. Kaikkien on tiedettävä, missä kaupungissa messutaan. Kirjailijoista viis, heistä kuullaan siellä muutenkin liikaa. Tapahtuma elää muutoksista.

Muuten messut menivät ihan samaan tapaan kuin ennenkin. Väkeä riitti vimmatusti varsinkin lauantaina, kustantajien tiskit ja antikvaarien laarit pursuivat kirjoja. Suoranainen kirjahimo pääsee siellä yllättämään. Kahden eruron pilkkalavoilla voi tehdä hämmästyttäviä löytöjä. Kassit raskautuvat eikä tilikään liikaa kevene.

Siksi toiseksi messut on oivallinen tapaamisareena. Marjan kanssa päivystimme Mika Waltari-seuran standilla, ja sinne poikkeilee toinen toistaan fiksumpaa väkeä. Tapasin luokkakaverin Harry Haba Halénin ja kuulin seikkaperäisiä tietoja altailaisista ja indoeurooppalaisista tutkimuksistaan. Alansa paras tuntija on Haba, maanosien kärjessä. Sitten tuli Tiia ja miehensä Tomi, tosi hauskoja yllätyksiä. Kehuin Tiialle, että hänen kaksoisolentonsa näyttelee pariisittaria kuvaavassa sarjassa Teemalla. Uusi Illusioni, seuran kovatasoinen vuosikirja on ilmestynyt, hankkikaa ihmeessä!

Minua haastatteli Sirpa Kähkönen kahteen kertaan. Kirjailijaliiton puheenjohtaja toi Kianto-muisteluksiin  tuiki tarpeellista arvovaltaa ja hyviä kysymyksiä. Kruununhaan lava täyttyi viimeistä sijaa myöten, vaikka haastattelua ei ollut virallisessa ohjelmassa. SKS:n Marianne tuuppi nettiin tietoa minkä kerkisi. Tänä aamuna Suomalaisen Kirjakaupan kioskilla oli tietysti hiljaisempaa. Arihan siellä seisoi, kirjankerääjien kuningas. Suurlähettiläs Pekka Huhtaniemi osti kirjan ja professori Jyrki Nummi kävi tervehtimässä. Matti Vanhanen sanoi lukeneensa kirjani, joka sanan, ja kuunteli (yllä kuvassa) Kruununhaan haastattelua naisystävänsä kanssa eturivissä.

Suomussalmen sulttaania menikin paljon kaupaksi, iloitsi kustantaja Tero Norkola. Vaikka Hesari ei ole vielä kirjaa edes arvioinut. Jukka Petäjä tuli käytävällä vastaan ja vahvisti, että se on sentään jo lähetetty kriitikolle. Saapas nähdä mitä sieltä kuuluu.

Itse kuuntelin vähän menestyskirjailijoita Jari Tervoa ja Kari Hotakaista, jotka vetävät valtaisia yleisöjä. Tarkemmin kuuntelin Ben Hellmanin mainioita mietteitä Lev Tolstoista (kuva). Nimen suositeltava kirjoitusmuoto on nykyisin tämä. Ainoa ja työtovereitaan kävin jututtamassa kustantamonsa PARVSin osastolla (toinen kuva). Topelius-diskussion på svenska var också intressant. Voiton vei lopulta divarikiertely, paljon löytöjä, jotta meinaa pakahtua ja useimmasta on kieltäydyttävä. Silti Marja kauhisteli kassien määrää, kun raahauduin kotiin. Mihin kaikki kirjat pannaan, kun vanhojakin on paikat väärällään?

Lisäksi niitä pitäisi lukea, ja mistä siihen ajan otamme. Jättämällä jotain väliin. Messuilla myytiin kassia Internet go home. Olisiko siinä yksi tervehdyttävä mahdollisuus.

28.10. 2018

Pitkästä aikaa kotimaiseen elokuvaan. Aleksi Salmenperän Tyhjiö herätti jostain syystä mielenkiintoa. Uusi raikas, kekseliäs suomalainen? Hbl:n kriitikko veti suorastaan rastin kattoon: vihdoin hauska kotimainen!

Mitähän siitä nyt sanoisi. Ihan valppaana ja kiinnostuneena sitä katseli. Että onpa notkeasti kehitelty täysin uskomaton tarina. Odotti aina mitä ne seuraavaksi keksivät. Realismiin tässä ei kai pyrittykään, ehkä satiiriin tai taiteilijapiirien parodiaan. Synkkä ja ryyppäävä kirjailija sekä narsistinen näyttelijä ovat kiitollisen tunnistettavia kliseitä. (kuvassa Tommi Korpela)

Vanhastaan tuttu piirre on elokuvissa se, että ne eivät tunne kirjallista elämää. Ei meillä koskaan käydä tällaista oikeusjuttua umpeen mennyttä kirjailijaparkaa kohtaan. (Sofi Oksasen uhkailu oli poikkeustapaus.) Että joku kirjailija kirjoittaisi romaanin ystävälleen ja tämä tosiaan julkaisisi sen omissa nimissään on myös toisen asteen fiktiivistä kekseliäisyyttä. (No jaa, Tuula Sariolan tapaus…) Mutta käänteet kannattelevat tarinan huvittavaa tavattomuutta. Loppu on arvoituksellinen, kuin ei oikein osaisi päättää mihin lopetetaan.

Synkkä elokuva se lopulta on, ei anna toivoa eikä ole erityisen hauska. Naurahdin puolitoista kertaa. Mutta silti katsomisen arvoinen, vaihteeksi. Näyttelijät selviävät hyvin melko mahdottomista tilanteista. Tuntuu että heitä sisäisesti huvittaa itseäänkin jutun arkisävyinen surrealismi.

Toinen valinta, ranskalaisen mestariohjaajan Robert Guédiguianin Talo meren rannalla (alun perin yksinkertaisesti  La Villa) on toisenlainen elokuva. Se pysyttelee aivan pienissä, mahdollisissa, tosielämän tapahtumissa, vaikka aiheina ovat suurimmat kaikista: kuolema, rakkaus, elämänpettymykset, toivo. Se on tavattoman sympaattinen elokuva kaikessa alakuloisuudessaan. Lopuksi se vääntäytyy ikään kuin vastoin tahtoaan optimistiseksi. Uhan alla elävillekin löytyy pieni mahdollisuus.

Taiteilijoita on siinäkin, uraansa sammutteleva näyttelijä ja luopunut kirjailija. Tutut näyttelijät Ariane Ascaride, Jean-Pierre Darroussin, Anais Demoustier (skoolaa kuvassa)  ja muut ovat luotettavia, persoonallisia, vähäeleisen vaikuttavia. Elokuvassa on vähän samaa henkeä ja teemaakin kuin Aki Kaurismäen taannoisessa leffassa Le Havre – myös sama päähenkilö. Yhteistä on tietty sadunomaisuus alakulon pinnalla.  Mitään ei väännetä väkisin, tapaukset juontuvat toisiinsa kuin luonnostaan. Menneisyys on läheisesti läsnä, painostavana, mutta siitä vapaudutaan. Kaunis, koruton elokuva.

Kun tapasin Antti Alasen Café Aallossa, sain vahvistavia vinkkejä muutamaankin kotimaiseen, jotka kannattaa siis sittenkin nähdä. Marja on niitä toivonutkin. Varsinkin uusi Mielensäpahoittaja on saanut kehuja usealtakin taholta. Elokuviin on siis palattava.

25.10. 2018

Kuvataide tuottaa elämäkertoja siinä kuin kirjallisuus. Gallen-Kallelan Tarvaspäässä ryhmä naistutkijoita todisti sunnuntaina kirjoistaan ja tutkimuksistaan. Kuuntelin jonkin aikaa kiinnostuneena heidän kohtaamistaan  ongelmista.

Helena Ruuska on julkaissut kirjan Hugo Simbergistä ja Hanna-Reetta Schreck Ellen Thesleffistä. Lisäksi on tullut muita suppeampia tutkimuksia. Kirjoittajat kuvasivat, kuinka taiteilijan elämään perehtyessä kaikki hänen vaiheillaan alkaa kiinnostaa, ja tutkija huomaa uivansa kirjeiden, tekstien, muistelmien, kertomusten upottavassa valtameressä. Näin voi käydä. Tuore kokemukseni Ilmari Kiannon laavanomaisesta jäämistöstä tukee kuultuja todistuksia.

Onko kuvataiteilija erilainen kohde kuin kirjailija? Taiteilijan elämä vaikuttaa kuviin yhtä lailla kuin kirjoihin, totesi melempien lajien tuntija Helena Ruuska. Taiteilijoita tutkineet naiset kertoivat, kuinka myös triviaalit seikat alkavat saada merkitystä, kuten ostokset, vaatteet, ruokailut, elämäntavat. Taiteilijain teokset voivat avautua myös epäolennaisten viitteiden kautta. Helena Ruuska oli jäljittänyt salapoliisin tavoin Simbergin teosten esittämiä henkilöitä luokkakuvista alkaen: kuka kukin oli?

Pohjatöiden merkitystä kaikki neljä keskustelijaa korostivat. Vain jäävuoren huippu tulee näkyviin lopullisessa kirjassa. Oltiin samaa mieltä siitä, että on vaikea kirjoittaa henkilöstä, josta ei pidä. Eniten näitä piirteitä tuntui liittyneen Gallen-Kallelan ”tympeään” persoonaan, mutta tätä ei riittämiin perusteltu. Korostuneen miehisen ja kansallishenkisen taiteilijan persoona tuntuu kiusaavan naistutkijoita. Kerrottiin myös, että elämäkerta on aina tekijänsä näköinen.

Olisiko näin omalla kohdallani. En kai ole muuttumassa Kiannon näköiseksi? Naistutkija löytäisi hänestä totisesti vieroittavia jos tympeitäkin piirteitä. Kianto oli yltiörehellinen macho aikana, jolloin sitä ei erityisesti paheksuttu. Hänen seksuaalinen kiihkonsa patoutui nuoruuden estyneinä vuosina ja purkautui sitten vuosikymmenten ahkerointiin naisten hyväksikäytössä. Totta puhuen monet naisetkin käyttivät kuuluisaa ja hyväuskoista kirjailijaa tunnottomasti hyväkseen, eikä vähiten taloudellisesti milloin siihen tarjoutui mahdollisuus. Harvemmin kai tarjoutui.

Sekä surullista että hirtehistä luettavaa on näiltä osin Ilmari Kiannon elämä. Siinä on riittämiin tragikoomisia ja uskomattomia piirteitä. Jukka Kemppisen mukaan kirjani on paikoin hiuksia nostattavaa luettavaa. Ei ihme, että kirjan arvostelut viipyvät. Tällaiseen tyyppiin kuin Iki-Kianto on meidän yliherkkinä ja sisäsiisteinä aikoina jo vaikea suhtautua. Ehkä jotkut arvelevat, että parasta olisi sivuuttaa koko tyyppi niin kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.

Keskustelimme aiheesta viimeksi lauantaina Baba Lybeckin kanssa Akateemisen kohtauspaikalla. Babaa tuntui lähinnä huvittavan Kiannon elkeet ja ilveet, mutta hän otti toisaalta vakavasti Kiannon aseman kirjallisuushistorian pitkässä jatkumossa. Kianto kuuluu erottamatta kansankuvaajien sarjaan, joka alkaa Kivestä ja kulkee Ahon, Sillanpään, Lehtosen, Haanpään kautta aina Linnaan ja kukaties Heikki Turuseen saakka. Eihän sille mitään voi, että Punainen viiva on kestävä romaani, oli äijä itse ihmisenä millainen hyvänsä.

Tekisi mieli kirjoittaa jo ihan muista asioista, kuten vaikka Bill Browderista venäläisen rahanpesun paljastajana. Luin sattumoisin hänen muistelmansa kesällä, se vasta oli hiuksia nostattavaa luettavaa, ja nyt tämä uhkarohkea sankari ponnahti taas tutunomaisesti uutisiin. Putinin valtakoneisto vainoaa tätä vihollistaan numero 1, mutta ei ole vielä saanut hengiltä. Olisi varmaan ajan kysymys, ellei Browderista olisi tullut kiusallisen kuuluisa. Entäs tämä Saudi-Arabian konsulaatin tapaus Turkissa. Ihmisiä voidaan jo teloittaa maailman silmien edessä. Meillä Jasinski ja Bäckman saivat oikeudellisen varoituksen, mutta väkivalta kytee täälläkin. Koko poliisijohto istuu pian kaltereiden takana kuin elokuvissa. Elämme jänniä aikoja. Mihin tarvitaan viihdettä, kun ne tekevät sen jo itse elävässä elämässä.

22.10. 2018

Suomussalmen kirjasto täyttyi ääriään myöten ja lisää tuoleja kannettiin. Saattoi odottaakin, että Kianto kiinnostaa kotiseudullaan. Perustavaa elämäkertaa on saatu odottaa puoli vuosisataa. Kuinka Suomussalmen sulttaani vastaa odotuksiin?

On jäätävä odottamaan kommentteja. Ainakin kirjaa jonotettiin ja ostettiin vilkkaasti. Sellä oli paljon asiantuntijoita Raija-Liisa Kiannosta ja Jalo Heikkisestä alkaen. Kyllikki Suopelto on tutkinut Turjanlinnan satuja. Oli niitä, jotka muistivat Ikin ja olivat nähneet hänet. Oli niitä, jotka olivat näytelleet Kiannon teoksiin perustuvissa näytelmissä. Oli myös soutajat, jotka veivät minut lauantaina Niettussaareen.

Kun Sillanpää juhli Tukholmassa, Kianto istui tutkintovankeudessa ja pian kuritushuoneessa. Kirjailijoilla on kohtalonsa. Suomussalmen Matkailutoimiston edustaja vakuutti, että elämäkerrastani tulee heille ahkerasti käytetty käsikirja. On Kiantoa totisesti käytetty matkailuvalttina tähänkin saakka. Paikallinen nimistö Kiannon kuohuista ja Turjanhovista alkaen muistuttaa kävijöitä aiheesta. Kain Tapperin veistos on luonnollista kokoa suurempi. Turjanlinnan raunioille liikennöi kesäisin Kianta-laiva. Kirjaston laajaa Kianto-osastoa en lakkaa ihailemasta. Esillä täydellinen kokoelma ensipainoksia, tutkimuksia, valokuvia, elokuvia, tv-dokumentteja, kirjailijan esineistöä, jopa hänen hattujaan naulakossa kymmenkunta!

Hämeenkyrön kirjaston vastine on pari hyllymetriä kirjoja. Patsas on pieni rintakuva männikössä. Siellähän on vaikuttanut vain yksi Nobel-kirjailija, jota Kianto kadehti armottomasti. Nobel meni väärään osoitteeseen! Ehkä Suomussalmella ja laajemmin Kainuussa halutaankin nostaa Kiantoa nimenomaan hyvityksenä menneistä kolhuista ja vääryyksistä. Niistä Kianto itse jaksoi riittämiin meteliä pitää.

Puheessani Suomussalmella yritin tarkastella kirjailijan psyykkistä puolta: miten ja miksi kaikkeen kurimukseen oikein jouduttiin? Senni Timonen kiittää palautteessaan minua siitä, että en kirjassani tee psykologisia selitysyrityksiä. Syyt ja seuraukset jäävät lukijain itsensä pohdittaviksi. Kansanperinteen tutkijaa ja Karjalan tuntijaa moni asia Kiannossa on jäänyt askarruttamaan. Miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli?

Jukka Kemppinen täräyttää blogissaan (http://kemppinen.blogspot.com) suoraan, että Kianto oli osaltaan rikollinen ja mielenvikainen. Ainakin hänen monet toimensa viittaavat siihen. Tuomio sotapetoksesta oli  hovioikeuden auskultantin mielestä oikeutettu. Samalla Kemppinen myöntää, että Punainen viiva on nerokas romaani. Olkoon sen kirjoittaja sitten miten äärimmäisen itsekeskeinen ja moraaliltaan kyseenalainen henkilö. Saa nähdä, tuoko elämäkertani lukijoille lisävalaisua Kiannon ristiriitaiseen ja arvoitukselliseen persoonaan. Kymmeniä unhoon painuneita teoksia esittelen. Lopulliset päätelmät jätän lukijoille.

Ajelin joutessani myös Kuusamoon ja katselin maisemia ruskan jo häipyessä. Poikkesin Taivalkoskelle Kallioniemeen katsomaan Kalle Päätalon kotipaikkaa. Jylhä alakuloisuus vallitsi Jokijärven rantamilla. Mietin kahden kirjailijan vastakkaista elämänkaarta. Kianto lähti korkealta pappilasta ja luisui sosiaalisesti yhä alemmas toisten hoidettavaksi heittäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi. Kustantajan pitkämielisyys, auttajien anteliaisuus, vimmattiu tuotteliaisuus ja ahkera kerjuu pitivät hänet hengissä. Isosta perhekunnasta ei ollut niin väliä. Auskultoineena maisterina hänellä olisi ollut hyvä virkaura edessään, sen hän varhain hylkäsi.

Kalle Päätalo lähti päinvastoin hyvin matalalta, kunnan hoidokki opiskeli sitkeästi ammatin, rakennutti taloja ja ryhtyi myöhään kirjailijaksi, millä työllä kohosi Tampereen suurimmaksi veronmaksajaksi.  Kalle näki kerran Kiannon matkustajakoti Kalevan edessä ja meni ihailusta mykäksi. Oikea kirjailija näillä selkosilla oli tärkeä esikuva. Yhteistä miehille oli ruumiin kunto, hartiavoimin ponnistelu ja kiihkeä seksuaalinen halu, kuten Kemppinenkin toteaa.

Helpottavaa oli palailla pohjoisesta Hämeenkyrön tutuille maille, mistä jatkan Helsinkiin. Täällä keltainen lehtimatto kattaa pihamaan ja puissa myrskyelee, nyt perjantaina on jo lempeää ja kultainen aurinko paistelee. Katsellaan kuinka kirja Kiannosta etenee. Ja kuinka Marja kotona jakselee.

19.10. 2018