Radio Yle ykkösessä oli hyvä ohjelma Tuusulan Suvirannan joulunvietosta. Talon isäntä Juhani Kolehmainen, Eero Järnefeltin tyttärenpoika, vakuutti viettäneensä kaikki joulunsa Suvirannassa. Mihin hänen vaimonsa tokaisi: ”Eikö se ole jo mielikuvituksen puutetta.”

Samaa mietin joskus täällä Hämeenkyrön Viehätyksessä. Täällä on vietetty joulut vuodesta 1981, jolloin talo ostettiin.  Totta puhuen oli välivaiheita tuolla rannassa Kutsumuksen puolella, missä Katrin johdolla rakennettiin parikymmentä vuotta sitten ”megalomaanisia jouluja”, kuten poikani Vilho muisteli. Väkeä oli kolmattakymmentä, ja keittiön seinässä tarkka minuuttiaikataulu päivien kulusta. Katri oli ehtoisa emäntä.

Mutta silloinkin paistoin kinkun täällä alkuperäisessä huvilassa, sen erinomaisessa leivinuunissa. Oman jouluohjelmani – kuusen, kinkun, sahdin ja saunan – olen aina varustanut näillä main jo 47 kertaa. On tämä homma tullut tutuksi.

Joten ei ihme, että yhä useammin haaveilen minäkin joulusta jossakin muualla. Missä se voisi olla? Lappi ja Kanaria tuntuvat liian itsestään selviltä. Joulu Ukrainassa, Unkarissa, Italiassa? Jossakin ulkoisen levottomuuden pesässä. Tuntuisi konkreettiselta tämä rauhanjuhlan kaipaus.

Vakiintuneet tavat eivät hevin heilahda. On jälkeläisiä sekä Marjalla että minulla, jotka mielellään tulevat tänne Viehätyksen joulupöytään. Täältä tuntevat oikean joulun löytävänsä. Nyt olivat Sallan joukko, Aino ja Heidi  aattona, Vilho kävi Tapanina ja parastaikaa Kaisan perhe heräilee ennen kotimatkaa. Pieniä lapsia yhteensä kolme, vilinää riittää. Perinnäistavoista pidetään kiinni kuin Tevje Viulunsoittajassa, jota saimme alkuperäisenä elokuvana verestää taas eilispäivänä.

Jokin viihdyttävä ja tyynnyttävä merkitys näillä juhlamenoilla on, vaikka ne toistuessaan tuntuvat jo liian tutuilta. Niinhän Sillanpääkin totesi jossakin joulusaarnassaan, että hän tulee ehkä toistaneeksi jotakin ennen sanottua, mutta joulun evankeliumia on luettu kohta 2000 vuotta ”eikä se vaan ole tullut vanhaksi”.

Voiko ja pitäisikö joulua uudistaa? Tällainen vimma aina huvittaa. Kuka mitäkin aina ”uudistaa”. Yhtäkkiä sanotaan, että esikoispalkinnon voittanut kirjailija ”uudisti novellin”. Ai hitto, siis tämän Boccacciosta 1300-luvulta läteneen kerronnan muodon? Noin vaan. Kova nainen uudistamaan. Koska tieto leviää maailmalle?

Ei joulu mihinkään uudistu, se on ja pysyy. Enpä usko että mekään vielä ihan pian täältä lähdemme vieraisiin pöytiin. Lapset tekevät jo varauksia seuraavasta joulusta. Emme kai voi heitä pettää. Pidämme nämä perinteet. Mitkä ovat parhaat tottumukset? Joulurauhan julistus on ehdoton rajaviiva, sehän tulee Marjan rakkaasta Turusta. Enkeli taivaan veisataan aina ennen ateriaa. Nyt lainasin saatesanoja Eero Huoviselta. Sillanpäältä olen lainannut tavan tipauttaa kuusesta neulasen ensimmäiseen ryyppylasiin. Se tuo onnea. Ja sitten se, että saa yhteisten istuntojen jälkeen käydä omia aikojaan silpaisemassa viipaleen ylikypsää kinkkua ja ohuen viskin päälle. Sitten taas kirjan kimppuun. Ah eikö se ole onnea? Musiikki ja sauna, mitä muuta kaipaat.

Jouluväki apureineen ahertaa pitkän pöydän moneen kertaan herkkuja notkolleen ja isäntä saa vapaasti laiskotella. Olen tehnyt osuuteni.  Näihin saakka kaunein kuusi, Marjan koristelema, kimmeltää pirtin permannolla. Aina se on entisiä kauniimpi. Joulupukkina olen kunnostautunut naapurissa ja ohimenolla meilläkin, missä olen liian tuttu. Ja nyt vasta, pikkupyhinä, vallitsee täysin raukea vapaus senkin vuoksi, että joulutraditioista viheliäisin, pikaflunssa, ei taaskaan päästänyt koskettamatta.

Mitä vuosi toi tullessaan? Sotia, melskeitä, talouden nousua, pakolaisia, paniikkia, sosiaalista häirintää. Omalta kohdalta yhden kirjan, yhden oopperan jatkokauden, kaksi näytelmää, pari mainiota matkaa, kosolti perheonnea  ja ennen muuta uusia suunnitelmia. Jospa niitä rupeaisin heti ensi vuonna tosimielellä toteuttamaan.

ONNELLISTA VUOTTA 2019 KAIKILLE !

Sylvesterin päivänä 2018