Koulutoveri Eero Huovinen pitää koko viikon hyviä aamuhartauksia radiossa. Hänen tapansa analysoida Enkeli taivaan -virttä säkeistö säkeistöltä on vanhan yliopistomiehen työtä. Ehkä se ei vetoa kaikkiin hartaushakuisiin kuulijoihin, mutta nostaa aamuisten puheenvuorojen älyllistä tasoa.
Eero tulee osoittaneeksi, että monet myöhemmät laulut ”sydämeeni joulun teen” -teemoineen tulevat alkuaan Lutherilta ja Enkeli taivaan -sanoista. Kiinnostavasti Eero vertailee alkulkielisiä sanoja suomennokseen. Saksalainen kuvasi konkreettisesti Jeesus-lapsen ja hänen muuttonsa ihmisen sydämeen. Meillä on vähän pyöristetty, mutta ydinsanoma säilyy. Sama kuva sydämen joulusta kertautui tänäkin tv-aamuna Petri Laaksosen kauniissa laulussa.
Eilen päättyi huippuhieno tanskalainen sarja ”Huuto syvyydestä” hyvin auvoisiin ja sovinnollisiin tunnelmiin – kaiken kärsimyksen, etsinnän ja kuohunnan jälkeen. Sarja osoitti osaltaan, ettei kristinusko ole mikään leppoisan leikin asia. Sen ytimen tavoittaminen vaatii totista kamppailua. Miten Mika Waltari sanoikaan: ”En soisi kenellekään niin hirveää kohtaloa kuin olla todellinen kristitty meidän aikanamme.” Juuri tätä piikkipäärynää ”Huuto syvyydestä” kiersi ja kuvitti mieleen jäävin kierroksin.
Syvien puheenvuorojen ja kuvausten jälkeen tuntuu tavattoman naurettavilta joidenkin kansalaisten huoli siitä, että lasten joulujuhlissa ”tuputetaan” uskontoa. Pelkäävätkö he, että lapset suistuvat liian syville lähteille, totuuden etsintään ja sielulliseen kurimukseen? Vai ovatko armo ja anteeksianto jo tarpeettomia käsitteitä? Onko ainoa yleisesti hyväksytty uskomus tämä kaupallinen kulutusaate? Enää ei hyviä ja yleisesti omaksuttuja arvoja saisi sijoittaa vain kristilliseen perintöön. Olisiko lähdettävä saman tien vaivalloiselle etsintäretkille islamin, hindujen tai ateismin maailmaan? Yleinen neutralisointi, joka koskee myös sukupuolia ja politiikkaa, on aikamme laimea valistusaate. Palavan uskon ja neutraalin vastarinnan taistelua käytiin juuri tanskalaisessa tv-sarjassa. Siinä oli tosi kysymyksessä, ei mikään penseä torjunta. Meillä ei taatusti päästäisi lähellekään samaa tasoa, ei tosin näy pienintä yritystäkään.
Eilen tuli kuluneeksi päivälleen 30 vuotta ensimmäisen vaimoni Elinan kuolemasta. Muistan sen aamuhetken iäti. Se hiljensi tämänkin päivän ja ajatukset. Kuinka vuosikymmenet ovat vierineet. Ja kuinka elävinä nousevat edelleen mieleen Elinan hymyt ja hymähdykset, hänen kauneutensa, hänen leikkivät keimailunsa ja alakulon täyttämät uskontoperäiset ahdistuksensa. Pitkän aikaa uskoin hänen henkensä edelleen viipyvän luonani, tässä lähettyvillä, mutta nyt hän enää kaukaa kirkastuneena hymyää ja iskee hyväksyvästi silmää toilailuilleni.
Marjan ottama kuva on täältä juuri eilispäivältä, aivan kuin Elinan henki siinä häivähtäisi. Joutsenetkin vielä viipyvät Laitilan sulassa – kuin silloin ennen.
Humistin lopullisesti junalla ja bussilla tänne Sillanpään maisemiin joulunviettoon. Kaikki aikataulut ja tehtävät jäivät Helsinkiin. Veimme kukkaset ja kynttilän Elinan haudalle. Kuinka kaunis onkaan Hämeenkyrön hautausmaa iltahämyn laskeutuessa, monien kynttiläin jo tuikkiessa. ”Enkeliksi tulessa” ristin Elinan taannoisessa kirjassani, josta siitäkin on aikaa yli kaksi vuosikymmentä. Mutta muistot eivät kulu eivätkä katoa.
20.12. 2018