Vaikuttajia poistuu joukostamme. Doris Laineen muistan Taiteen keskustoimikunnasta, jota hän veti ja minä keikuin mukana kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana 1990-luvulla. Aluksi oli vähän kireää. Ministeri Isohookana-Asunmaa oli esittänyt minua myös keskustoimikunnan puheenjohtajaksi, mutta se ei onneksi mennyt läpi. En ollut kai poliittisesti kyllin luotettava. Ei ollut puoluetttakaan takana. Joka tapauksessa Doris piti minua aluksi kilpailijanaan.
Tein epädiplomaattisen virheen, kun sain heti aikaan neuvonpidon kulttuuriministeri Claes Anderssonin kanssa. Kirjallisuustoimikunnan sopi mielestäni tavata ensimmäisenä ministeri, joka oli itse kirjailija. Doris Laine ei pitänyt tällaisesta etuilusta. Sitten välimme lientyivät ja tulimme hyvin toimeen.
Doris Laine piti tanssitaiteen puolia kynsin hampain, mutta oli hänellä laajempaakin näkemystä. Hänellä oli aiemminkin ollut kahakoita juuri kirjallisuuden edustajan kanssa päätellen siitä, että silloinen kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja Antti Tuuri ehdotti Helsinkiin näköispatsasta, joka esittäisi Doris Lainetta ja Jouko Tyyriä tanssimassa. Ilmeisesti Tyyri (jonka tytär Sanna oli tanssija) ja Doris hankkivat Antin mielestä liikaa etuja tanssitaiteelle.
Semmoista kädenvääntöä se oli. Doris oppi mieheltään Alfons Almilta, kuinka taidepolitiiikassa vaikutetaan. Nykyinen oopperatalo on perusteiltaan Almin luomus. Ihan hyvin iso salikin olisi voitu nimetä hänen mukaansa. Dorista en tainnut koskaan nähdä tanssimassa näyttämöllä. Tallenteita olen tieytysti nähnyt, upea tanssija. Pitäisi kysyä lähempiä luonnehdintoja hänestä Akulta ja Sagalta, jotka asuvat Sepänkadulla alakerrassa. Kohta he taas järjestävät rappumme glögitilaisuuden, johon emme koskaan pääse, kun on tultava ajoissa tänne maalle.
Nyt talo alkaa lämmetä, aluksi on aina vaikeaa. Kiukutteleva öljypannu sammuili taas piruuttaan, ja oli hälytettavä putkitaiteilija Viitanen hätiin. Siinä mies, joka tulee viivana ja tekee aina ihmeitä. Nyt pannu hurisee tyynen tasaisesti, ja ihana lämpö leviää talon joka sopukkaan.
Mutta tämä ei ole vaiva eikä mikään, kun luen uudelleen Alexander Solzhenitsynin esikoisteosta Ivan Denisovitšin päivä. Siinä taistellaan -27 asteen pakkasta vastaan pakkotöissä Siperian arolla hyytävässä viimassa surkean kevyissä vetimissä. Jumankauta se on kamalaa luettavaa vieläkin. Siinä käytetään kaikki keinot kylmän, nälän, pelon ja muun kurjuuden torjumiseksi. Kurjuuteen kuuluu komenteleva mielivalta ja sadistinen orjuutus. Meidän huolemme täällä pehmeässä pohjolassa ovat hiiren krapinaa pienemmät. Kuten nyt vaikka aktiivimalli ja leikkaukset, sosiaaliturvan ja eläkkeiden heikennykset sekä se, että potuttaa kun ulkona on pimeää ja tuiskuttaa lunta tuulilasiin.
Lähden Helsinkiin elämäni viimeiseen kokoukseen. Kun professuuri ja sen tuomat monet toimet, Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmajohtajuus, Tampereen Teatterikerhon ja parin kirjailijaseuran puheenjohtajuudet aikanaan jäivät, jäljellä on ollut enää tämä Suomalaisen Klubin kirjoituskilpailun raati ja sen tulosten ruotiminen. Nyt sekin jää uusiin käsiin, hurraa hei. Olen kokonaan vapaa mies. Tosin nämä harvat kokoukset eivät ole suuremmin rasittaneet, usein pikemmin virkistäneet. Mielessä ne silti roikkuvat.
Claes Andersson on jossain kirjassa kertonut tuhansista ja taas tuhansista kokouksista elämänsä varrella. Doris Laine ei jää paljon jälkeen. Nekrologeista näkyy hänen valtaisat ansionsa ja tehtävänsä. Toisaalta, miten turhauttavaa, puuduttavaa, lähes tappavaa! Sellaista kannattaa varoa. Mutta kokousihmisiä tarvitaan, jotta yhteiskunta pyörisi. Monien on uhrauduttava. Toivotaan heille sitkeyttä tärkeissä toimissaan.
Vapaudella voi tehdä paljon, ehkä entistä parempia kirjoja ja näytelmiä. Tai nauttia muuten vain elämän jäljellä olevista vuosista. Jouten ei voi heittäytyä, ei koskaan. Ja silti: joutilaisuus on filosofien ajatushautomo. Ja sohva matemaatikkojen tärkein työväline. Ihminen venyy moneksi, baletin liitelystä raateleviin pakkotöihin.
18.12. 2018