Erkki Vettenniemi oli pannut nopeasti pystyyn seminaarin Alexander Solzhenitsynin merkkipäivän kunniaksi. Hän on tutkinut kirjailijaa ja julkaissut elämäkerrankin. Hyytävästi Vettenniemi kertoi, kuinka Suomen Tv2 kuuliaisesti panetteli kirjailijaa 1970-luvun alussa, jolloin Neuvostoliitto piti tätä vihollisenaan. Muitakin ilmeikkäitä ajankuvia kuultiin SKS:n juhlasalissa eilen.
Pekka Pesonen kelpuutti Solzhenitsynin 1900-luvun venäläisen kirjallisuuden klassikoksi edellyttäen, että puhutaan hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan. Hänen historiankirjoituksensa ja pamflettinsa ovat kiistanalaisia. Parhaimmillaan S nivoo yhteen kaunokirjalliset keinot ja historiantulkinnat yhtä vakuuttavasti kuin esikuvansa Tolstoi. Muita menneen vuosisadan venäläisklassikoita Pesonen ei löytänyt, eivät kelvanneet Gorki eikä Sholohov. Joseph Brodsky korkeintaan käy S:n rinnalle.
Ben Hellman valaisi kiinnostavasti Caspar Wreden meillä vähälle huomiolle jäänyttä elokuvaa Ivan Denisovitšin päivästä. Meillä toden totta elokuva kiellettiin 70-luvun alussa, ei moraalisista, vaan poliittisista syistä. Alkuteos oli ilmestynyt Neuvostoliitossa ja kirja oli saatavailla meidänkin kirjakaupoissa. Elokuva oli kaikesta päättäen teoksen uskollinen filmatisointi. Mutta S oli tietysti muuttunut kuumaksi nimeksi Nobel-palkinnon jälkeen, jota hän ei voinut mennä vastaanottamaan. Oli nekin aikoja. Tänä vuonna ei jaettu palkintoa ollenkaan.
S ei ollut itse kovinkaan tyytyväinen elokuvaan, vaikka myönsi, että se oli rehellisesti tehty, Siihen ei saatu oikeaa venäläistä vankileirin tunnelmaa, tietenkään. Nyt on viimein tekeillä uusi tulkinta Venäjällä, ensi-iltaa odotetaan kevääksi. Hellman ei tuntunut liittävän siihenkään suuria odotuksia. Pesonen piti alkuteosta kirjalliselta kannalta mestarillisena. Sellaisia on vaikea siirtää aidosti valkokankaalle.
Muistelimme Pekka Laaksosen kanssa noita 70-luvun kultaisia aikoja toissailtana Sikalassa, etenkin kansallisten tieteiden kannalta. Suuri Kalevalan tutkija Väinö Kaukonen varoitti meitä nuoria kirjallisuuden laitoksella puolustamasta tätä kiellettyä kirjailijaa, joka tunnetusti ärsytti Neuvostoliittoa. Tieteiden edustajilla oli toisaalta etuoikeuksia, he pääsivät koluamaan Kauko-Karjalaa, missä Pekka on paljon liikkunut, minä vasta vapautumisen jälkeen jonkun kerran.
Kustannusyhtiö Tammi oli vaikeuksissa S:n kanssa, paljon se julkaisi, mutta jätti Vankileirien saariston väliin poliittisen väännön jälkeen. Jarl Helleman sai kuitenkin Matti Suurpään puheenvuorossa puhtaat paperit taitavana kustantajana, joka luovi painostusryhmien välissä. Kirja saatiin suomeksi, vaikkakin ruotsalaiselta kustantajalta. Suurpää muisteli kustantajan toimineen reippaasti ja lausuneen suoraan käsityksensä venäläisille. Kun käsky tuli korkealta, sen oli taivuttava.
Suomentaja Esa Adrian nousi seminaarin sankariksi post mortem. Suuren urakan teki mies S:n ja muidenkin venäläisten suomentajana. Muistan kuinka vihattu Esa oli taistolaisten taholta niihin aikoihin. Hänen puolisonsa Eeva Järvenpää muisteli miehensä työtä ja vaiheita. Ei ollut helppoa olla julkinen toisinajattelija Kekkosen Suomessa. Emigranttiperheen jälkeläisenä Esa kävi kerran Neuvostoliitossa 50-luvulla ja katsoi, että se riitti. Tietonsa ja tuntemuksensa hän sai muita kanavia.
Sofi Oksanen saapui tilaisuuteen tapansa mukaan vähän myöhässä ja alkoi osin kerrata kustannushistoriaa, jota juuri oli käsitelty. Yleensä on kohteliasta kuulla muitakin kuin omaa juttuaan tällaisissa. Ansiokkaasti hän on kustantanut Vankileirien saariston uudelleen, joten se on nyt helposti saatavilla. Pekan kanssa kiittelimme vielä hänen esseetään viikonvaihteen Hesarissa. Sofi ei voi muistaa, kuinka vahva ote Neuvostoliitolla oli Suomesta 70-luvulla. Sitä kipakammin hän on asioita tutkinut.
En kuullut Sofin koko esitystä, kun lähdin tapaamaan Sauli Tiilikaista vanhaan Mottiin, joka on muutettu etelämaalaisittain Sognoksi pizzoineen ja patioineen. Ilmeisesti vanha herraluokka on Helsingistä kadonnut. Siellä me nuorison keskellä istuimme kuin mitkäkin arkkivaarit. Kiva oli kuulla Saulilta musiikillisia kuulumisia ja muuta ajankohtaista. Waltterin joululevy on kivunnut myyntilistan kärkeen ja joulukiertuekin Caruson kanssa kulkee hyvin. Kummitus menee opperassa täysille katsomoille.
Kertasin kotona vähän Ivan Denisovitšia. Asiallisen pikkupiirteistä kuvausta vankileiriltä, mutta niin ankeaa ja surullista, että oli pantava kirja syrjään. Miten arvokasta kuitenkin, että S urakoi valtavat paljastuksensa aikoinaan kaikkia esteitä uhmaten. Tunnepaatos on vahvempi kuin Tšehovilla, yhteistä hienopiirteinen tarkkuus. Elämäntyönä vailla vertaistaan.
Oli avattava telkkari ja katsoittava Marjan kanssa Perienglantilaisen skandaalin toista osaa. Aivan eri maailma kuin samanaikainen Venäjä tai nykyinen liberaali Pohjola. Brittien tekotaito on pettämätön, Hugh Grant loistava. Osattaisiinpa meilläkin, aiheita lähihistoriassa riittäisi.
12.12. 2018