Itsenäisyyspäivän aamu hätkähdytti lehteä lukiessa. Kerrankin terävä ja jäntevä essee Hesarissa, vieläpä Sofi Oksaselta! Ei jälkeäkään yrmystä ylimielisyydestä, vaan totista ja vilpitöntä pohdintaa isänmaallisuuden eri puolista. Vertailuvarastona Suomen ja Viron vaihtelevat kokemukset, erilaiset henkiset ilmastot. Käsitteitä selventävä juttu. Lisää tällaista!
Sofin luonnehtimaa väärää isänmaallisuutta nähtiin parisatapäisen porukan harjoittamana Helsingin kaduilla. Natsiliput tietysti sävähdyttävät. Raskas historian syntilista saattelee tällaista kulkuetta. Mutta oliko kyseessä kiihotus jotakin kansanryhmää kohtaan? Mitään erityistä ryhmää ei ole täsmennetty. Ulkomaalaisia yleensä? Historia puhuisi juutalaisista. Luultavasti liput hulmuttivat yleistä provokaatiota. Tehdään jotain että varmasti huomataan.
Jälkiviisaissa vilahti äsken kysymys, olisiko sirppi ja vasara yhtä vahingollinen ja kiellettävä tunnus. Sisältää varmasti kiihotusta monia kansanryhmiä kohtaan vielä nykypäivänäkin. Edelleen Sofin ajatusta seuraten: taannoisina vuosikymmeninä sirppiä ja vasaraa käytettiin meillä syvän kunnioituksen hengessä. Silloin kun neuvostosysteemiä eräissä piireissä kovasti ihailtiin. Kukaan ei tullut poistamaan tunnuksia Kulttuuritalon juhlista. Kuten tiedetään, Stalin tuhosi kansanryhmiä enemmän kuin Hitler ehti omalla valtakaudellaan.
Synkkiä aiheita, miksi niitä nyt nostaa esiin iloisena itsenäisyyspäivänä. Viimeisten veteraanien kokoontuminen linnaan oli taas sykähdyttävää. Vaikka taistelivat saksalaisten rinnalla, tuskin halusivat syrjiä muita kansanryhmiä kuin vihollisia. Heitä vastaan oli hyvin tarpeellista kiihottaa mieliä. Mutta tuskin PVL hakaristeineen marssi nyt veteraanien asialla, vaikka siellä siniristitkin liehuivat, Lippu on vahva signaali, huomataan taas.
Intoilin ehkä liikaa Oodin avajaisissa, sillä kuten arvata saattoi, muutamat maakunnan miehet ovat painavasti ilmaisseet aiheellisen kateutensa ja myös kysymyksen yhteisten verovarojen käytöstä. Radiossa Oodin edustaja vakuutteli, että Helsingin komea pääkirjasto hyödyttää koko maan kirjastolaitosta, auttaa viestitystä yms. Aivan selvää konkreettista vastausta ei tullut siihen, mitä apu käytännössä tarkoittaa. Yleinen säteilyvoima leviää maan kaikkiin kirjastoihin ja lisää itsetuntoa. Toivokaamme niin.
Linnan vieraista hauskin oli naisnyrkkeilijä, joka suosi linjaa ”tule sellaisena kuin olet”. Jospa muoti leviää. Kaikki alkavat tassutella kutsuille juuri niissä vetimissä, joita normaalisti kotona käyttävät. Jäämme odottamaan uudistuvia pukukulkueita. Vakavasti sanoen osoittaa aika huonoa harkintaa mitätöidä juhlakutsun selvä koodi. Parasta pysyä silloin poissa, kuten Pentti Linkola, joka ei sanojensa mukaan halua juhlia ”tätä viheliäistä maata”. Siinä on sentään selkeä perustelu eikä vaan tuommoinen nyrkkeilijän ”mä oon mikä oon” -linja.
Muuten, Orionissa näkemäni virolainen elokuva, klassikon asemaan noussut Sügisball (Syystanssi) näytti itsenäistyneen Viron tunnelmat hyvinkin synkeinä. Nuori älymystö lähinnä ryyppäsi, tappeli ja välissä rakasteli. Mutta elokuva perustuu Mati Untin romaaniin, joka ilmestyi 1970-luvulla syvään neuvostoaikaan. Tapahtumat oli elokuvassa siirretty 2000-luvulle, joten todistusvoima on vähintään ristiriitainen. Kumpaa aika elokuva oikeastaan kuvasi? Halusiko sanoa, ettei itsenäisyys itse asiassa mitään muutosta tuonutkaan? Mitenkähän elokuva sijoittuisi Sofi Oksasen tulkintaan hyvästä ja pahasta isänmaallisuudesta?
Arkeen kiinni ja ensin viikonloppuun. Ei tule mitään hohtavaa mieleen. Juhlan seuraamisella on myös turruttava vaikutuksensa. Itsenäisyyteen liittyvät tosiasiat peittyvät pintakuohuun. Ruvetaas taas lukemaan kirjoja, kun on hyvä kirjastokin, myös tuo vanha tuttu Rikhardinkadulla. Painelenkin sinne tänään ikään kuin vanhasta muistista.
7.12. 2018