Voi jäädä putki päälle. Lueskelen edelleen virolaisia kirjailijoita. Antologia Nippernaati tarjoaa ikkunan sikäläiseen nykykirjallisuuteen.  Rento tärkeilemätön ote vallitsee. Virolaisilla on iloisempi ote kuin monilla suomalaisilla, jos näin umpimähkäinen vertailu vailla laajempaa pohjaa sallitaan. Minua miellytti Urmas Vadin novelli ”Isän kuolema” antologian ykkösosassa. Siinä piirtyy alakuloinen, karun huvittunut kuva yksinäisestä, kaikkien hylkäämästä miehestä.

Suosittelen myös Enn Soosaaren tunnustuskirjaa Viron nurinkurinen vuosisata (2011) kaikille, jotka edelleen tolkuttavat, että mikseivät pysyneet suuren Venäjän hellässä suojeluksessa, vaan lähtivät irti tempoilemaan. Soosaar on suorasanainen oman historiansa tulkitsija. Hän näkee julmissa vaiheissa joskus mustaa komiikkaa. Hänen pappisperheensä selvisi monia muita paremmin. Järjettömiä kohtaloita voi kestää helpommin nauramalla manalaista vasten partaa.

Viimeaikaiset kolistelut Asovanmerellä hätkähdyttävät Ukrainan ohella eniten Baltian maita. Virossa eletään taas pelon vallassa, todisti Marju P. minulle Tallinnassa. Onhan heillä sentään Nato turvanaan, jos viides pykälä sitten toden tullen astuu voimaan. Enkä usko Putinin lisää pullistelevan, kun näissä nykyisissäkin on tarpeeksi tekemistä. Kuinka kirjoitti toisaalta Mauno Koivisto: Venäjän idea on laajentuminen.

Pitäisi näiden mainittujen lisäksi lukea Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin kirja Neuvostoihmisen loppu, jonka Jani Saxell ansiokkaasti tämän aamun Hesarissa esittelee.  Ilmeisesti lohdutonta luettavaa, lykätään vähän. On siirryttävä valoisampiin aiheisiin.

Sellainen oli verraton elokuva Cinema Paradiso (1988), jonka onnistuin näkemään vasta tv:stä lauantaina. Tunnekylläinen kunnianosoitus itselleen elokuvalle, joka oli pienen Sicilian kylän henkireikä. Giuseppe Tornatoren ohjaus oli hauskan satiirinen katolisen yhteisön kuvaus ja hellyttävä pienen pojan kehityskertomus. Tällaiset antavat elämänuskoa, enkä nyt tällä kertaa yhdy Aamulehden pätevään Pekka Eroseen, joka tunsi siirapin maun – sitä oli sopiva määrä ihan aitoon kyynelehtimiseen saakka.

Olimme adventtikävelyllä kaupungin joulutoreilla, jotka totesimme, varsinkin Senaatintorilla, ilmeeltään vaisummiksi kuin on Tallinnan Raatihuoneen torin värikylläinen näkymä. Eikö markkinoita voisi siirtää takaisin Espalle, se on vehmaampi ja ystävällisempi ympäristö. Kannatan tässä Matti Klingeä: arvokasta Senaatintoria pitäisi säästää markkinoilta ja muilta kansanhuveilta.

Kävinpä vielä tuossa naapurissa Agricolan kirkossa kuulemassa, kuinka piispa Teemu Laajasalo puhui pelastuksen sanomasta varmoin konkreettisin ottein eikä antanut Kuukausiliitteen hilpeän jouluevankeliumitravestian häiritä itseään. On piispalla kestämistä tilintarkastajien ja median vitsomana. Kerran ennen olen poikennut seuraamassa suosittua Tuomas-messua ja vähän vaivautunut sen innokkaasta yhteisöllisyydestä, mutta sellaiseenkin näemmä tottuu. Onhan ainakin nuorekkaan iloista ja reipashenkistä menoa.

Näin kohti joulua. Toivotan kaikille hyvää adventtia. Odottavan aika voi olla pitkäkin, kuten Laajasalokin pohdiskeli, mutta hetkessä se hulahtaa ja ollaan aatossa.

3.12. 2018