Merkittävin uusi nähtävyys Tallinnassa on Kommunismin uhrien muistomerkki. Bussilla sinne pääsee Viru-keskuksen alakerrasta. Bussin kortinlukija on kätevämpi kuin meillä. Matka Piritan tietä Maarjamäelle taittuu nopeasti. Hyytävässä syysviimassa kuljimme hitaasti mustien seinämien reunustamaa tunnelia, jonka päästä näkyy valoa.
Tapasin päivää myöhemmin Reval-kohvikissa Marjun, joka kertoi, kuinka hänen isänsä vietiin kuorma-autolla, kun tyttö oli kaksivuotias. Isä menehtyi Vorkutan pahamaineisella leirillä 48-vuotiaana. Hän oli Viron itsenäisyyden aikana osallistunut Omakaitsen toimintaan. Palasi elävästi mieleen Siimetsin elokuva Toveri lapsi, jossa perheen kohtalo on lopussa onnellisempi. Marjun isän kyyditsijät olivat sanoneet tulevansa myöhemmin hakemaan loput kuusilapsisesta perheestä. Kuorma-autoa ei koskaan kuulunut.
Saatoin eläytyä Marjun tunteisiin, kun hän on jättänyt kukkia isänsä nimen kohdalle siinä muistomerkin pitkässä tunnelissa. Muistomerkillä on varmasti suuri lohduttava merkityksensä, vaikka ei se 
tapahtumia saa haihtumaan, päinvastoin. Nyt viimein menneisyyden traumat tunnistetaan. Meidän suomalaisten on aika vaikea edes ymmärtää, mistä kauhusta ja hävityksestä yksityisten perheiden kärsimys kohosi.
Kun viima mereltä tunki luihin ja ytimiin, vetäytyimme lämmittelemään muistomerkin vieressä sijaitsevaan historialliseen museoon. Sattuipa hyvin. Museo on erinomaisen elävä ja havainnollinen menneen kauhean vuosisadan läpikäynti virolaisten elämässä. Aulassa on komea 20-luvun avoauto, johon sai vapaasti istua. Toinen huvittava keksintö oli virtuaalinen pyöräretki halki Tallinnan, niin että kuvaruudulle välähti aina kunkin talon vanha ilmiasu nykyisen rinnalle. En ole tällaista meillä tavannut, mutta eihän kotimaassa niin tulekaan museoita katsotuksi, ellei ole hyvää syytä. Monet videot, ääni- ja kuvatalllenteet pyörivät kaapeissaan. Tuntui tosiaan kuin olisi astunut menneiden vuosikymmenten iloihin ja ennen muuta murheisiin. Hirveän sotainen oli tuo vuosisata, täynnä pauketta, tulitusta, marsseja ja vallanvaihtojen pauhua.
Taidetta tarvitaan lääkkeeksi järkytyksiin. Estonian Lentävä hollantilainen ei nostattanut kylläkään mielialaa kovin korkealle. Kuten Jaakko Ryhänen väliajalla totesi, kyllä sen musiikin puolesta Wagneriksi tunnisti, mutta muu oli vääntynyttä uudelleen tulkintaa. Ryhänen on ohjannut Hollantilaisen yli 20 kertaa, mutta ei käsittänyt hänkään tämän esityksen oivalluksia. Toiminta tapahtui öljylautalla ja liikemaailman kurimuksessa, vanha juoni sekaantui selvittämättömään takkuun. Heinen ja Wagnerin libretto oli muutettu loppuratkaisua myöten. Hyvät (osin yli-ikäiset) laulajat pelastivat sen mikä pelastettavissa oli. Kiintoisaa olisi tietysti verrata tätä Helsingin uustulkintaan samasta teoksesta, mutta emme vaivaudu eikä se ole kai enää mahdollistakaan.
Parempi tunne jäi, vaikka ei uskoisi, Merineitsi-salin Forever Young –revyystä Viru-hotellissa. Se kuvasi sekin Viron satavuotista historiaa, nuorekkaasti, ilmavin ja hauskan iskevin musiikkinumeroin, tanssillisesti ja aistillisesti. Vähän koreaksi kuorrutettu esitys, mutta oli siinä asiaa pohjalla. Ei yhtään hullumpi kansanomainen kooste samoista vaiheista, joita museo ja muistomerkki olivat meille kuvastelleet. Hienosti samalla illastettiin ja oltiin elegantin arvokkaita.
Historiallinen kokonaisuus täydentyi, kun päivällä olimme kiertäneet mainion pisteliään oppaan Eevan johdolla Viru-hotellin ylimmän kerroksen, KGB:n kuunteluhuoneet ja kaiken niihin liittyvän absurdin komiikan. Vaikea on uskoa, että näin täydellinen seuranta oli päällä neuvostoaikana ja että kaikki tosiaan koottiin ja arkistoitiin, epäilyttävien matkailijoiden puheet ja toimet ja arvatenkin rakastelutkin. Jospa siinä jotakin paljastavaa livahti nauhaan ja kameraan. Kuuntelulaitteiden kätkentä oli taiteen laji sinänsä. Mikrofoni tuli vaikka leipälautasen kaksoispohjan sisällä kahvipöytään.
Kun minäkin vierailin opiskelijaseureiden mukana ja esitelmämatkoilla Viru-hotellissa 70-luvulta alkaen, enpä aavistanut miillaisessa vakoiluviidakossa majailin. Huhuja tietysti kuului. Vaan enpä tainnut kuulua niin tärkeisiin epäilyttäviin tyyppeihinkään, että minua olisi seurattu. Vai jospa hyvinkin? Kunpa arkistot joskus avautuvat sieltä Moskovan upottavista uumenista, minne ne kuulemma 1991 paniikissa kärrättiin.
Näin tuli tärkeitä nähtävyyksiä hoidetuksi. Keskimääräistä Tallinnan matkaajaa taitavat kiinnostaa kokonaan muunlaiset kohteet, kuten eräs tomera rouva kivahti Martin markkinoilla matkailutiskillä esittelevälle toimitsijalle ”Ei me mitään nähtävyyksiä, me haetaan vaan edullisia matkoja.”
Neljän hengen viihtyisä asuntohotellimme sijaitsi muuten Kuldseppan ja Nigulisten nurkalla vastapäätä kirjailijataloa ja vanhaa kunnon Suomi-instituuttia, missä monet kerrat on tullut käydyksi, niin Salokanteleen, Zetterbergin kuin Turtolan toimikausina. Nyttemmin ovat kutsut hiljenneet. Mitähän instituutissa tapahtuu? Kirjakauppa on ainakin hengissä, aina osuu silmiin Sillanpään ja Waltarin vironnuksia ja muutakin matkalaukun painoksi. Livahti sinne myös Marjun lahjoittama Vana Tallinn ja pari pulloa Sakua, vaan eipä juuri muuta pullosaalista. Ne rallit alkavat hiipua alan matkailijoiltakin.
Reippaassa myrskyssä, keikuttavassa aallokossa seilattiin kotisatamaan. Hea reis, ei voi muuta sanoa. Käykää ihmiset Tallinnassa ja vaikka pidemmälläkin. Marjun kanssa muistelimme taannoisia Viljandin kirjapäiviä, iloista oli silloin 90-luvulla. Viro on vireä ja ystävällinen maa ja voi viettää juhlavuottaan hyvillä mielin – olkoon että nykypolitiikasta ollaan siellä kiperääkin mieltä. Aina nämä ajat silti menneisyyden voittavat.
30.11. 2018