Ensinnä: en yhtään ihmettele, että ostokeskus Redissä ei käy asiakkaita. Eihän siellä löydä minnekään. Etsimme epätoivoisesti elokuvateatteri Cinamonia nousten ja lasketellen erilaisia liukuportaita ja hissejä ja vaelsimme tyhjän tuntuisia minnekään johtamattomia käytäviä, kunnes onnen kaupalla ja kyselemällä kohde löytyi. Viitoitus oli olematonta. Eihä näin voi isoa kompleksia suunnitella tai tietysti voi, koska niin on tehty.

Mutta kohde korvasi turhauttavan haeskelun. Uusi elokuvateatteri on hieno ja toimii, vaikka sielläkin on aulassa turhaa haahuilutilaa ja koppeja monenmoisia. Tuskin tulemme toista kertaa, ellei ihmeitä tapahdu.

Pääasia nyt kumminkin oli elokuva, Moonika Siimetsin ohjaama ja Leelo Tungalin teokseen perustuva Seltsimees laps – Toveri lapsi. Alkuteos on suomennettu, mutta ei ikävä kyllä vielä julkaistu. Martin markkinoilla käyneet saattoivat tutustua tekijään (kuvassa keskellä) Anja Salokanteleen haastattelemana. Koska tämä osio oli jostain kumman syystä siirretty eri aikaan kuin ohjelmassa seisoi, jäin haastattelusta paitsi. Odotin sitä virittyneenä, mutta sen paikalle ilmestyi Tarja Halonen kertomaan taidemieltymyksistään. Marjalla kävi iltapäivällä parempi tuuri, kuten ottamastaan kuvasta näkyy.

Elokuva itsessään palkitsi takaiskut lopulta suurenmoisesti. Seltsimees laps on maineensa veroinen, kotimaassa Virossa se on nousst erääksi juhlavuoden suurista tapauksista. Tarina jatkaa tätä neuvostoajan tarkastelua lapsen näkökulmasta, josta kerroin viime pakinassa. Leelo Tungal asettuu kunniakkaasti Viivi Luikin, Māra Zālīten ja Kai Aareleidin seuraan. Kaikilla hienoja lapsikuvauksia, joista välittyy viattomasta ja pahaa vain aavistelevasta näkökulmasta kommunistivallan karmeus. Ei sentään koko karmeus, mutta riittäviä viitteitä.  Pidättelevä kuvailu on joskus tehokkainta.

Alkuteosta lukematta voin uskoa, että Moonika Siimetsin ohjaus tekee oikeutta Leelo Tungalin omaelämäkerralliselle kerronnalle. Ihmeellisen aidon ja ilmeikkään lapsen hän on saanut pääosaa näyttelevästä Helena Maria Reisnerista, joka on tapahtumien aikaan vielä alle kouluikäinen. (Onpa muuten kovasti erään Saaga Pylsyn näköinen, totesimme Marjan kanssa.) Muutkin näyttelevät vereslihalla, mutta lakonisesti tunteitaan tulkiten.

Kirjan ja elokuvan idea on lyhyesti se, että kun lapsen äiti viedään kauheista nationalistisista rikoksistaan Siperiaan – tuomio 25-30 vuotta mm. siitä, että on opettanut Viron kansallislaulua oppilailleen ja omistaa vanhan itsenäisyyden aikaisen lipun. Mies on joutua samaan myllyyn, koska on säilyttänyt itsenäisen Viron aikaisia urheilumitaleitaan. Ja lapsi onneton luulee, että äidin tuomio tulee sen vuoksi, että hän on ollut tuhma. Hän päättää olla kiltti toveri lapsi, jotta äiti palaisi lupauksensa mukaan kotiin.

Monista käänteistä satuttavin on isän saama ehdollinen ylennys vararehtoriksi. Julmiin ehtoihin hän ei voi suostua, ja niin liikunnan opettaja ja urheilusankari nähdään seuraavaksi talvisessa pöllimetsässä. Pirullinen systeemi oli tämänkin leffan esittelemänä aikanaan meilläkin ihailtu neuvostohallinto. Mielivalta, ideologinen sokeus ja henkilökohtaiset kostot kukoistivat, kuten tässäkin tapahtuu. Silti venäläistä brutaalisuutta ei mielestäni liioitella, pahempaakin olisi saatu esiin kuin tämä liikuttava lapsikuvaus.

Jos tämä elokuva on nationalistinen, ilmoittaudun ilomielin nationalismin kannattajaksi. Hyvää tämä teki katsoa, vaikka koettelemusten jälkeen. Elokuva menee enää tämän viikon. Ja nyt paikan päälle Tallinnaan katsomaan, kuinka kaikesta silti on selvitty 100 vuoden jännevälillä.

28.11. 2018