Martin markkinoilta jäi käteen kaksi erinomaista kirjaa. Vähemmän muuta sälyä.
Kai Aareleidin (yllä) kuulin puhuvan kerran yliopistossa virolaisesta nykykirjallisuudesta. Silloin jo havahduin: onpa fiksu ja kaunis nainen, jos näin saa enää sanoa, varsinkaan kirjailijasta. Martin markkinoilla kuuntelin, kun hän kertoi työstään yhdessä suurlähettiläs Jaak Jõerüütin kanssa. Anne Ala-Honkola haastatteli. Vaikutelma vain parani.
Samana iltana luin yhdeltä istumalta (kuten Annekin sanojensa mukaan) Aareleidin tuoreen romaanin Korttitalo, jonka Outi Hytönen on suomentanut. Vangitseva elämys.
Mietin mikä tekee siitä niin raikkaan ja koskettavan, jos vähän kulunut sana sallitaan. Nuoren Tiinan kehityskertomus on herkin, osuvin vedoin kirjoitettu. Neuvostovaltaa eletään, lähdetään sotavuosista ja päähenkilö syntyy 1946. Tuossa voisi olla ainekset hyvinkin raskaaseen taivallukseen, mutta Aareleid kuljettaa Tiinaa miltei kepeästi kokemuksesta toiseen, kunnes lopussa vasta vastoinkäymiset kasaantuvat. Paras ystävä katoaa ja perhe hajoaa. Silti romaanista jää jotenkin valoisa tunne. Se tuntuu lisäävän lukijan elämänhalua, jos jollakulla on murheita omallakin kontolla.
Ilmava rakenne, tuo tuttu juttelunomainen kerrontatapa, joka on virolaisille ominainen. Tunteilematon tyyli, joka saa pienetkin seikat vihlaisemaan. Myös onnen tunteen vähäeleinen kuvaus. Baltian maissa valitaan näköjään nyt mielellään lapsen tai nuoren tytön näkökulma todistamaan rankasta ajasta, joka näin kerrottuna kevenee, mutta ei suinkaan kadota kauhistavuuttaan. Päinvastoin lapsenomaisen viaton kosketus näyttää brutaalin todellisuuden rivien väleistä hyvinkin paljastavasti.
Samaa näkökulmaa käyttää latvialainen Māra Zālīte romaanissaan Viisi sormea. Muistamme virolaisen Viivi Luikin verrattoman kirjan Rauhan seitsemäs kevät, jossa niin ikään neuvostokomento näytti absurdin luonteensa pienen tytön humoristisissa havainnoissa. Tällainen ristivalotus kysyy taitoa ja sydäntä. Nyt kaiken päätteeksi Kauppakeskus Redin uudessa elokuvateatteri Cinamossa pyörii elokuva Seltsimees laps eli Toveri lapsi, jossa on sama teema. Se on pikimmiten nähtävä, menee vain tämän viikon.
Historiantutkijan suuria linjoja havainnoiva tarkastelukulma harvoin kohtaa yksityisten kansalaisten kokemuksia. Siitä on näytteitä takavuosilta, jolloin nämä maat olivat valkeita neuvostoläiskiä kartalla ilman omaa henkeä ja elämää. Yliolkaista asennetta ilmenee ihme kyllä vieläkin. Siitä puhelimme markkinavilinässä parhaan Viron historian tuntijan Seppo Zetterbergin kanssa. Kuinka hyvää tekisi historioitsijoille lukea kaunokirjallisuutta, saada sen kautta tuntumaa yksittäisten ihmisten todelliseen elämään.
Toinen markinoilta mukaan tarttunut romaani on vironvenäläisen Andrei Ivanovin Kourallinen tomua, Jukka Mallisen suomennos. Heidänkin keskustelunsa lavalla kuuntelin. Virolaiset kirjailijat ovat helposti lähestyttäviä, vailla mitään diivan elkeitä, joita täällä joskus kohtaamme. Kirja on vasta alkuvaiheessaan. Se on hengästyneesti kirjoitettu kuvaus uudesta Virosta, vapautumisen jälkeisestä ajasta, joka ei tuokaan ihmisille pelkkää onnea. Kova liikemaailma puristaa siinä entisen idealismin hengiltä. Mainiosti Ivanov kuvaa heti alussa muuttunutta Tallinnaa, jota päähenkilö ei kymmenen vuoden poissaolon jälkeen ole enää tuntea. Tämän nopean, osin vieraannuttavan muutoksen tuntee jokainen silloin tällöin Tallinnassa käyvä matkalainen.
Siellä kannattaa silti ehdottomasti käydä. Sinne kaivataan suomalaisia turisteja, joiden määrä on viime aikoina vähentynyt. Onneksi viinaralli on samalla kuivahtanut ja siirtynyt osin Latviaan, onnea heille ja valuuttatuloja. Kannattaisiko sittenkin luopua mielettömästä tunnelihankkeesta? Tallinnaan pääsee vaivattomasti muutenkin. Mekin sinne tällä viikolla pitkästä aikaa piipahdamme perinteiseen tapaan laivalla. Katsotaan mitä vastaan tulee.
26.11. 2018