Katsastimme Markku Pölösen uutuuden. Hänellä on takanaan eittämättömiä ansioita Onnen maasta alkaen. Kriittinen Veikko Huovinen sai Koirankynnen leikkaajan filmatisoinnista niin paljon puhtia 2004, että innostui kirjoittamaan uuden kirjan Konsta Pylkkäsestä. Oma maa on Pölösen yhdeksäs pitkä elokuva ja näyttää päättävän kauniisti erään kaaren hänen tuotannossaan.
Omaa maata on kolhittu kritiikeissä, siihen on suhtauduttu ylenkatseellisesti ja pilkallisesti. Onhan se hyvin perinteisesti kerrottu elokuva ihmisten sitkeydestä ja maauskosta ja tulevaisuuden toivosta. Kaikki kauas menneisyyteen jääneitä hyveitä? Onhan sen dramaturgiassa yhtä ja toista kökköä äkkihyppäystä ja kovin pikaisesti liimattu happy end. Mutta on se yhtä kaikki elävä ja väkevä näyttö vanhojen konstien kestävyydestä, niin elokuvassa kuin elämässä.
Tässä tulevat jotkut Päätalon aiheista tehdyt elokuvat mieleen, ennen muita Mikko Niskasen ohjaukset. Samaa karheaa voimaa ja ylenkatsetta tekotaiteellisia ratkaisuja kohtaan on Pölösen jälleenrakennuseepoksessa. Hiki on arvokasta, tahtoo tämäkin fyysisen työn ylistys julistaa.
On ihailtava sitä, että joku lähtee vielä tosissaan tekemään näin ”vanhanaikaista” elokuvaa. Kuitenkin siinä pistetään uutta raikasta kuvallisuutta 1940-luvun kamppaukseen. Eivät nuoret varmaankaan näin sumeilemetta silloin lempineet ja ilakoineet ja alasti hyppineet, mutta hauskoja kohtauksia syntyy työn vastapainoksi. Pääpari elää roolinsa aidosti, kirkasilmeinen Oona Airola ja jurompi Konsta Laakso. Kiva nähdä tuoreita kasvoja. hevosta hoitavat mallikkaasti
Veteraanitkin kunnostautuvat. Antti Virmavirrasta on äkkiä tullut uskottava isäukko, ja äidillä, Marjaana Maijalalla, on tärkeä hetkensä kerronnassa deus ex machinan osassa, rakkaustarinan ratkaisijana. Siellä on liepeillä yllätyksiä, tuttuja näyttelijöitä oudoissa kuoseissa. Mika Nuojua on erittäin hyvä junttimainen peräkamarin konna. Marja Packalenia ei uskoisi näkevänsä tuikeana maalaiskansakoulunopettajana, ei Sanna-Kaisa Paloakaan pyylevänä muijanlyllerönä. Entä tämä Vertti, tuskin näyttelijä ollenkaan, puhuu karjalaa kuin Antti Rokka ja Simpauttaja yhteensä.
Elokuvan kirjoittajan Antti Heikkisen tyyli tulee vahvasti läpi, siinä on kasvamassa Heikki Turuselle veres seuraaja. Tänä syksynä on pojalta tullut uusi romaani Kehveli, jossa historiaa pannaan pitkin ja poikin uusiksi. Kielen lahjakkuutta ja ajatuksen omaperäistä lentoa on hänellä. Paula Vesala olisi dramaturgina voinut vielä hieman hioa kohtauksien nivomista toisiinsa, mutta toisaalta äkkikäänteet virkistävät eikä kliseitä turhaan väistellä.
Katsoimme elokuvan arki-iltapäivänä, jolloin Kino Palatsin kamari oli jokseenkin täynnä varttunutta yleisöä. Kuultiin jopa spontaaneja aplodeja. Toistasataa tuhatta katsojaa on elokuvan nähnyt. Taas on Pölönen iskenyt saumaan, jossa tuntuu olleen pulaa kansaan iskevistä kertomuksista. Pultsin ja Kirstin kanssa kääntelimme elokuvan vielä kertaalleen La Famiglian kodikkaassa pöydässä ja löysimme lisää ansioita jos puutteitakin. MTV-veteraanien silmä ei jätä tarinan kuoppia huomaamatta. Tuollaisella laatikkokameralla ei kai voisi napata sen ajan melfieitä vai kuinka…
Päälle päätteeksi kuuntelin Antti Alasen luennon teatterin ja elokuvan suhteista Sinebrychoffin museossa illalla. Tuli hyvin esiin, kuinka tiivis tämä suhde oli 1900-luvun alussa ja kuinka nyttemmin taiteen lajit ovat etääntyneet toisistaan. Elokuva on halunnut itsenäistyä, mutta teatteri puolestaan lainaa sen keinoja, videoita yms. maneeriksi saakka. Omassa maassa on terve annos teatteria ja samalla upeita luontokuvia, maalailevaa elokuvaa elävimmillään. Pohjoiskarjalainen kotiseututunne elähdyttää elokuvaa voimallisesti, emmekä siitä puolesta keksineet pahaa sanottavaa, päinvastoin kieli eli ja tunne pärskyi. Hyvä leffa.
21.11. 2018