Panu Rajala

Lyhyesti kiitettävä kahta kielikommenttia. Ville Eloranta Hesarissa ja Jaakko Leino aamu-tv:ssä käyttivät merkittävän puheenvuoron. Suomen kielen lautakunta on terhentynyt kiitettävästi puolustamaan suomen kielen asemaa. Aikoihin on eletty. Äidinkielemme asemaa saattoi vielä joitain vuosia sitten pitää vahvana. Nyt perusta horjuu. Agricolasta alkanut rakennustyö valuu hiekkaan?

Englannin kieltä vaaditaan jopa viralliseksi palvelukieleksi. Opiskelijat kirjoittavat opinnäytteensä englanniksi. Kouluissakin kohta valtaosa opetuksesta tapahtuu englanniksi. Esseet, entisajan aineet kirjoitetaan sähköisesti englanniksi. Saako ajatus näin luonnollista hengitystilaa? Kielen kliseet ja koneen kaaviot alkavat hallita.

Suomalaisista yritetään leipoa suurenmoisen sujuvia kansainvälisiä kansalaisia. Väliäkö sillä, että vieraalla kielellä ei koskaan voida ilmaista eikä tavoittaa opittavan, puhuttavan tai viestitettävän asian vivahteita kaikille ymmärrettävään täsmälliseen muotoon.

Tämän nyt kaikki käsittävät, mutta nopeat käyttöedut menevät kielen rikkauden ja ymmärrettävyyden edelle. Huonollakin englannilla voi tehdä itsensä auttavasti ymmärretyksi, ja useimmiten se saa riittää. Seurauksena ilmaisutaidon yleinen köyhtyminen.

Äskeisillä kirjamessuilla kiinnitti huomiota se, että muutamatkin haastattelut käytiin yksinomaan englanniksi vailla edes suomenkielistä referaattia saati käännöstä. Oletettiin että jokainen Jomppa Jokinen katsomossa tajuaa, mitä Antony Beevor omalla äidinkielellään sanoi. Silti hänen teoksensa on suomennettu. Eikö nekin voitaisi jo saman tien markkinoida yksinomaan alkukielellä?

Erikoista että samaan aikaan käydään taistoon ruotsin kielen puolesta. Molemmat ajoittaiset kiistakielemme puolustavat asemaansa eri tahoilta tulevia uhkia vastaan. Kun Pontus Kyander julkaisi räväkän artikkelinsa Bojkotta Schjerfbeckfilmen! Hbl:ssä 23.10., saattoi jo odottaa kovaa polemiikkia aiheesta. Jatkoa onkin seurannut.

Tänään Jörn Donner, alan veteraani, laajentaa keskustelua omien kokemustensa ja tekemistensä pohjalta koskettamaan yleensä pohjoismaisen elokuvan tuotantotapoja. Tässä ei ole kyse mistään aitosuomalaisesta rähäkästä, vaan selvästi sofistikoituneemmasta kulttuuridebatista, joka jatkuu. Ehkä Donner on oikeassa siinä, että parempi Schjerfbeck-elokuva suomeksi kuin ei elokuvaa ollenkaan. Hän muistuttaa, että onhan Puntilakin puhunut elokuvassa ruotsia! Nyt hämäläisponsari rehentelee Kaupunginteatterissa suomeksi. Tapahtuu taiteellis-kielipoliittista vaihtoa.

Minua kiusaa aina, kun venäläiset hahmot puhuvat englantia, esim. muuten hienossa Sodan ja rauhan uusimmassa tv-versiossa. Oudolta tuntui sekin, kun SF-tuotannon Helmikuun manifestissa eilen tv:ssä Bobrikoff Aku Korhosen hahmossa manaili suomalaisia suomeksi. Kielikysymys tuottaa usein ongelmia. Sitten on ne dubatut leffat isoissa maissa, joihin Donnerkin viittasi. Täällä ei onneksi vielä dubata mitään paitsi jotakuta näyttelijää syystä tai toisesta repliikein paikattaessa. Tulos on aina kankea.

Parasta olisi, jos mahdollisimman usein päästäisiin lähelle alkuperäistä kielimaastoa. Schjerfbeckin kohdalla se olisi vielä mahdollista. Topelius ja Runeberg puhuivat kotimaisissa elokuvissa selvää raikuvaa suomea, Nyt kun kovasti kansainvälisiksi kurottaudutaan, olisi lähin kielinaapuri meille sentään mahdollinen viljelyalusta. Kiusaa sekin, kun ruotsalaisia haastatellaan (esim. messuilla) englanniksi. Kielten Babel vallitkoon, mutta kotinsa sentään kullakin kielellä.

31.10. 2018

Helsingin kirjamessuja piti kuulemma nuorentaa ja heittää ulos minun kaltaiseni veteraanit. Joka kerta olenkin siellä roikkunut kuin iilimato. Mutta nytkin kustantajani sai jollain ihmeen kaupalla järjestymään kolmekin esiintymistä ja lisäksi signeerauksia. Pahoittelen että Kiannon kanssa edelleen hidastimme  historiaosuudellamme messujen tarpeellista nuorennusleikkausta.

Sitä paitsi olihan siellä muitakin: Klinge ja Tarkka, Erkki Tuomioja ja muita harmaantuneita kolistelijoita. Mikään uudistus ei onnistu kertaheitolla. Toivotamme ensi kerraksi päättäväisempiä otteita. Vanhat vintille ja nuoret kehiin!

Saatiinhan sentään esiintymislavat rististyksi uudelleen. Vanhat harmilliset klassikkonimet kuten Kivi, Leino, Waltari korvattiin hauskasti kaupunginosilla. Esiinnyimme milloin Kruununhaassa, Töölössä tai Suomenlinnassa. Kunnon Helsinki-keskitystä onkin messuille kaivattu. Kaikkien on tiedettävä, missä kaupungissa messutaan. Kirjailijoista viis, heistä kuullaan siellä muutenkin liikaa. Tapahtuma elää muutoksista.

Muuten messut menivät ihan samaan tapaan kuin ennenkin. Väkeä riitti vimmatusti varsinkin lauantaina, kustantajien tiskit ja antikvaarien laarit pursuivat kirjoja. Suoranainen kirjahimo pääsee siellä yllättämään. Kahden eruron pilkkalavoilla voi tehdä hämmästyttäviä löytöjä. Kassit raskautuvat eikä tilikään liikaa kevene.

Siksi toiseksi messut on oivallinen tapaamisareena. Marjan kanssa päivystimme Mika Waltari-seuran standilla, ja sinne poikkeilee toinen toistaan fiksumpaa väkeä. Tapasin luokkakaverin Harry Haba Halénin ja kuulin seikkaperäisiä tietoja altailaisista ja indoeurooppalaisista tutkimuksistaan. Alansa paras tuntija on Haba, maanosien kärjessä. Sitten tuli Tiia ja miehensä Tomi, tosi hauskoja yllätyksiä. Kehuin Tiialle, että hänen kaksoisolentonsa näyttelee pariisittaria kuvaavassa sarjassa Teemalla. Uusi Illusioni, seuran kovatasoinen vuosikirja on ilmestynyt, hankkikaa ihmeessä!

Minua haastatteli Sirpa Kähkönen kahteen kertaan. Kirjailijaliiton puheenjohtaja toi Kianto-muisteluksiin  tuiki tarpeellista arvovaltaa ja hyviä kysymyksiä. Kruununhaan lava täyttyi viimeistä sijaa myöten, vaikka haastattelua ei ollut virallisessa ohjelmassa. SKS:n Marianne tuuppi nettiin tietoa minkä kerkisi. Tänä aamuna Suomalaisen Kirjakaupan kioskilla oli tietysti hiljaisempaa. Arihan siellä seisoi, kirjankerääjien kuningas. Suurlähettiläs Pekka Huhtaniemi osti kirjan ja professori Jyrki Nummi kävi tervehtimässä. Matti Vanhanen sanoi lukeneensa kirjani, joka sanan, ja kuunteli (yllä kuvassa) Kruununhaan haastattelua naisystävänsä kanssa eturivissä.

Suomussalmen sulttaania menikin paljon kaupaksi, iloitsi kustantaja Tero Norkola. Vaikka Hesari ei ole vielä kirjaa edes arvioinut. Jukka Petäjä tuli käytävällä vastaan ja vahvisti, että se on sentään jo lähetetty kriitikolle. Saapas nähdä mitä sieltä kuuluu.

Itse kuuntelin vähän menestyskirjailijoita Jari Tervoa ja Kari Hotakaista, jotka vetävät valtaisia yleisöjä. Tarkemmin kuuntelin Ben Hellmanin mainioita mietteitä Lev Tolstoista (kuva). Nimen suositeltava kirjoitusmuoto on nykyisin tämä. Ainoa ja työtovereitaan kävin jututtamassa kustantamonsa PARVSin osastolla (toinen kuva). Topelius-diskussion på svenska var också intressant. Voiton vei lopulta divarikiertely, paljon löytöjä, jotta meinaa pakahtua ja useimmasta on kieltäydyttävä. Silti Marja kauhisteli kassien määrää, kun raahauduin kotiin. Mihin kaikki kirjat pannaan, kun vanhojakin on paikat väärällään?

Lisäksi niitä pitäisi lukea, ja mistä siihen ajan otamme. Jättämällä jotain väliin. Messuilla myytiin kassia Internet go home. Olisiko siinä yksi tervehdyttävä mahdollisuus.

28.10. 2018

Pitkästä aikaa kotimaiseen elokuvaan. Aleksi Salmenperän Tyhjiö herätti jostain syystä mielenkiintoa. Uusi raikas, kekseliäs suomalainen? Hbl:n kriitikko veti suorastaan rastin kattoon: vihdoin hauska kotimainen!

Mitähän siitä nyt sanoisi. Ihan valppaana ja kiinnostuneena sitä katseli. Että onpa notkeasti kehitelty täysin uskomaton tarina. Odotti aina mitä ne seuraavaksi keksivät. Realismiin tässä ei kai pyrittykään, ehkä satiiriin tai taiteilijapiirien parodiaan. Synkkä ja ryyppäävä kirjailija sekä narsistinen näyttelijä ovat kiitollisen tunnistettavia kliseitä. (kuvassa Tommi Korpela)

Vanhastaan tuttu piirre on elokuvissa se, että ne eivät tunne kirjallista elämää. Ei meillä koskaan käydä tällaista oikeusjuttua umpeen mennyttä kirjailijaparkaa kohtaan. (Sofi Oksasen uhkailu oli poikkeustapaus.) Että joku kirjailija kirjoittaisi romaanin ystävälleen ja tämä tosiaan julkaisisi sen omissa nimissään on myös toisen asteen fiktiivistä kekseliäisyyttä. (No jaa, Tuula Sariolan tapaus…) Mutta käänteet kannattelevat tarinan huvittavaa tavattomuutta. Loppu on arvoituksellinen, kuin ei oikein osaisi päättää mihin lopetetaan.

Synkkä elokuva se lopulta on, ei anna toivoa eikä ole erityisen hauska. Naurahdin puolitoista kertaa. Mutta silti katsomisen arvoinen, vaihteeksi. Näyttelijät selviävät hyvin melko mahdottomista tilanteista. Tuntuu että heitä sisäisesti huvittaa itseäänkin jutun arkisävyinen surrealismi.

Toinen valinta, ranskalaisen mestariohjaajan Robert Guédiguianin Talo meren rannalla (alun perin yksinkertaisesti  La Villa) on toisenlainen elokuva. Se pysyttelee aivan pienissä, mahdollisissa, tosielämän tapahtumissa, vaikka aiheina ovat suurimmat kaikista: kuolema, rakkaus, elämänpettymykset, toivo. Se on tavattoman sympaattinen elokuva kaikessa alakuloisuudessaan. Lopuksi se vääntäytyy ikään kuin vastoin tahtoaan optimistiseksi. Uhan alla elävillekin löytyy pieni mahdollisuus.

Taiteilijoita on siinäkin, uraansa sammutteleva näyttelijä ja luopunut kirjailija. Tutut näyttelijät Ariane Ascaride, Jean-Pierre Darroussin, Anais Demoustier (skoolaa kuvassa)  ja muut ovat luotettavia, persoonallisia, vähäeleisen vaikuttavia. Elokuvassa on vähän samaa henkeä ja teemaakin kuin Aki Kaurismäen taannoisessa leffassa Le Havre – myös sama päähenkilö. Yhteistä on tietty sadunomaisuus alakulon pinnalla.  Mitään ei väännetä väkisin, tapaukset juontuvat toisiinsa kuin luonnostaan. Menneisyys on läheisesti läsnä, painostavana, mutta siitä vapaudutaan. Kaunis, koruton elokuva.

Kun tapasin Antti Alasen Café Aallossa, sain vahvistavia vinkkejä muutamaankin kotimaiseen, jotka kannattaa siis sittenkin nähdä. Marja on niitä toivonutkin. Varsinkin uusi Mielensäpahoittaja on saanut kehuja usealtakin taholta. Elokuviin on siis palattava.

25.10. 2018

Kuvataide tuottaa elämäkertoja siinä kuin kirjallisuus. Gallen-Kallelan Tarvaspäässä ryhmä naistutkijoita todisti sunnuntaina kirjoistaan ja tutkimuksistaan. Kuuntelin jonkin aikaa kiinnostuneena heidän kohtaamistaan  ongelmista.

Helena Ruuska on julkaissut kirjan Hugo Simbergistä ja Hanna-Reetta Schreck Ellen Thesleffistä. Lisäksi on tullut muita suppeampia tutkimuksia. Kirjoittajat kuvasivat, kuinka taiteilijan elämään perehtyessä kaikki hänen vaiheillaan alkaa kiinnostaa, ja tutkija huomaa uivansa kirjeiden, tekstien, muistelmien, kertomusten upottavassa valtameressä. Näin voi käydä. Tuore kokemukseni Ilmari Kiannon laavanomaisesta jäämistöstä tukee kuultuja todistuksia.

Onko kuvataiteilija erilainen kohde kuin kirjailija? Taiteilijan elämä vaikuttaa kuviin yhtä lailla kuin kirjoihin, totesi melempien lajien tuntija Helena Ruuska. Taiteilijoita tutkineet naiset kertoivat, kuinka myös triviaalit seikat alkavat saada merkitystä, kuten ostokset, vaatteet, ruokailut, elämäntavat. Taiteilijain teokset voivat avautua myös epäolennaisten viitteiden kautta. Helena Ruuska oli jäljittänyt salapoliisin tavoin Simbergin teosten esittämiä henkilöitä luokkakuvista alkaen: kuka kukin oli?

Pohjatöiden merkitystä kaikki neljä keskustelijaa korostivat. Vain jäävuoren huippu tulee näkyviin lopullisessa kirjassa. Oltiin samaa mieltä siitä, että on vaikea kirjoittaa henkilöstä, josta ei pidä. Eniten näitä piirteitä tuntui liittyneen Gallen-Kallelan ”tympeään” persoonaan, mutta tätä ei riittämiin perusteltu. Korostuneen miehisen ja kansallishenkisen taiteilijan persoona tuntuu kiusaavan naistutkijoita. Kerrottiin myös, että elämäkerta on aina tekijänsä näköinen.

Olisiko näin omalla kohdallani. En kai ole muuttumassa Kiannon näköiseksi? Naistutkija löytäisi hänestä totisesti vieroittavia jos tympeitäkin piirteitä. Kianto oli yltiörehellinen macho aikana, jolloin sitä ei erityisesti paheksuttu. Hänen seksuaalinen kiihkonsa patoutui nuoruuden estyneinä vuosina ja purkautui sitten vuosikymmenten ahkerointiin naisten hyväksikäytössä. Totta puhuen monet naisetkin käyttivät kuuluisaa ja hyväuskoista kirjailijaa tunnottomasti hyväkseen, eikä vähiten taloudellisesti milloin siihen tarjoutui mahdollisuus. Harvemmin kai tarjoutui.

Sekä surullista että hirtehistä luettavaa on näiltä osin Ilmari Kiannon elämä. Siinä on riittämiin tragikoomisia ja uskomattomia piirteitä. Jukka Kemppisen mukaan kirjani on paikoin hiuksia nostattavaa luettavaa. Ei ihme, että kirjan arvostelut viipyvät. Tällaiseen tyyppiin kuin Iki-Kianto on meidän yliherkkinä ja sisäsiisteinä aikoina jo vaikea suhtautua. Ehkä jotkut arvelevat, että parasta olisi sivuuttaa koko tyyppi niin kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.

Keskustelimme aiheesta viimeksi lauantaina Baba Lybeckin kanssa Akateemisen kohtauspaikalla. Babaa tuntui lähinnä huvittavan Kiannon elkeet ja ilveet, mutta hän otti toisaalta vakavasti Kiannon aseman kirjallisuushistorian pitkässä jatkumossa. Kianto kuuluu erottamatta kansankuvaajien sarjaan, joka alkaa Kivestä ja kulkee Ahon, Sillanpään, Lehtosen, Haanpään kautta aina Linnaan ja kukaties Heikki Turuseen saakka. Eihän sille mitään voi, että Punainen viiva on kestävä romaani, oli äijä itse ihmisenä millainen hyvänsä.

Tekisi mieli kirjoittaa jo ihan muista asioista, kuten vaikka Bill Browderista venäläisen rahanpesun paljastajana. Luin sattumoisin hänen muistelmansa kesällä, se vasta oli hiuksia nostattavaa luettavaa, ja nyt tämä uhkarohkea sankari ponnahti taas tutunomaisesti uutisiin. Putinin valtakoneisto vainoaa tätä vihollistaan numero 1, mutta ei ole vielä saanut hengiltä. Olisi varmaan ajan kysymys, ellei Browderista olisi tullut kiusallisen kuuluisa. Entäs tämä Saudi-Arabian konsulaatin tapaus Turkissa. Ihmisiä voidaan jo teloittaa maailman silmien edessä. Meillä Jasinski ja Bäckman saivat oikeudellisen varoituksen, mutta väkivalta kytee täälläkin. Koko poliisijohto istuu pian kaltereiden takana kuin elokuvissa. Elämme jänniä aikoja. Mihin tarvitaan viihdettä, kun ne tekevät sen jo itse elävässä elämässä.

22.10. 2018

Suomussalmen kirjasto täyttyi ääriään myöten ja lisää tuoleja kannettiin. Saattoi odottaakin, että Kianto kiinnostaa kotiseudullaan. Perustavaa elämäkertaa on saatu odottaa puoli vuosisataa. Kuinka Suomussalmen sulttaani vastaa odotuksiin?

On jäätävä odottamaan kommentteja. Ainakin kirjaa jonotettiin ja ostettiin vilkkaasti. Sellä oli paljon asiantuntijoita Raija-Liisa Kiannosta ja Jalo Heikkisestä alkaen. Kyllikki Suopelto on tutkinut Turjanlinnan satuja. Oli niitä, jotka muistivat Ikin ja olivat nähneet hänet. Oli niitä, jotka olivat näytelleet Kiannon teoksiin perustuvissa näytelmissä. Oli myös soutajat, jotka veivät minut lauantaina Niettussaareen.

Kun Sillanpää juhli Tukholmassa, Kianto istui tutkintovankeudessa ja pian kuritushuoneessa. Kirjailijoilla on kohtalonsa. Suomussalmen Matkailutoimiston edustaja vakuutti, että elämäkerrastani tulee heille ahkerasti käytetty käsikirja. On Kiantoa totisesti käytetty matkailuvalttina tähänkin saakka. Paikallinen nimistö Kiannon kuohuista ja Turjanhovista alkaen muistuttaa kävijöitä aiheesta. Kain Tapperin veistos on luonnollista kokoa suurempi. Turjanlinnan raunioille liikennöi kesäisin Kianta-laiva. Kirjaston laajaa Kianto-osastoa en lakkaa ihailemasta. Esillä täydellinen kokoelma ensipainoksia, tutkimuksia, valokuvia, elokuvia, tv-dokumentteja, kirjailijan esineistöä, jopa hänen hattujaan naulakossa kymmenkunta!

Hämeenkyrön kirjaston vastine on pari hyllymetriä kirjoja. Patsas on pieni rintakuva männikössä. Siellähän on vaikuttanut vain yksi Nobel-kirjailija, jota Kianto kadehti armottomasti. Nobel meni väärään osoitteeseen! Ehkä Suomussalmella ja laajemmin Kainuussa halutaankin nostaa Kiantoa nimenomaan hyvityksenä menneistä kolhuista ja vääryyksistä. Niistä Kianto itse jaksoi riittämiin meteliä pitää.

Puheessani Suomussalmella yritin tarkastella kirjailijan psyykkistä puolta: miten ja miksi kaikkeen kurimukseen oikein jouduttiin? Senni Timonen kiittää palautteessaan minua siitä, että en kirjassani tee psykologisia selitysyrityksiä. Syyt ja seuraukset jäävät lukijain itsensä pohdittaviksi. Kansanperinteen tutkijaa ja Karjalan tuntijaa moni asia Kiannossa on jäänyt askarruttamaan. Miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli?

Jukka Kemppinen täräyttää blogissaan (http://kemppinen.blogspot.com) suoraan, että Kianto oli osaltaan rikollinen ja mielenvikainen. Ainakin hänen monet toimensa viittaavat siihen. Tuomio sotapetoksesta oli  hovioikeuden auskultantin mielestä oikeutettu. Samalla Kemppinen myöntää, että Punainen viiva on nerokas romaani. Olkoon sen kirjoittaja sitten miten äärimmäisen itsekeskeinen ja moraaliltaan kyseenalainen henkilö. Saa nähdä, tuoko elämäkertani lukijoille lisävalaisua Kiannon ristiriitaiseen ja arvoitukselliseen persoonaan. Kymmeniä unhoon painuneita teoksia esittelen. Lopulliset päätelmät jätän lukijoille.

Ajelin joutessani myös Kuusamoon ja katselin maisemia ruskan jo häipyessä. Poikkesin Taivalkoskelle Kallioniemeen katsomaan Kalle Päätalon kotipaikkaa. Jylhä alakuloisuus vallitsi Jokijärven rantamilla. Mietin kahden kirjailijan vastakkaista elämänkaarta. Kianto lähti korkealta pappilasta ja luisui sosiaalisesti yhä alemmas toisten hoidettavaksi heittäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi. Kustantajan pitkämielisyys, auttajien anteliaisuus, vimmattiu tuotteliaisuus ja ahkera kerjuu pitivät hänet hengissä. Isosta perhekunnasta ei ollut niin väliä. Auskultoineena maisterina hänellä olisi ollut hyvä virkaura edessään, sen hän varhain hylkäsi.

Kalle Päätalo lähti päinvastoin hyvin matalalta, kunnan hoidokki opiskeli sitkeästi ammatin, rakennutti taloja ja ryhtyi myöhään kirjailijaksi, millä työllä kohosi Tampereen suurimmaksi veronmaksajaksi.  Kalle näki kerran Kiannon matkustajakoti Kalevan edessä ja meni ihailusta mykäksi. Oikea kirjailija näillä selkosilla oli tärkeä esikuva. Yhteistä miehille oli ruumiin kunto, hartiavoimin ponnistelu ja kiihkeä seksuaalinen halu, kuten Kemppinenkin toteaa.

Helpottavaa oli palailla pohjoisesta Hämeenkyrön tutuille maille, mistä jatkan Helsinkiin. Täällä keltainen lehtimatto kattaa pihamaan ja puissa myrskyelee, nyt perjantaina on jo lempeää ja kultainen aurinko paistelee. Katsellaan kuinka kirja Kiannosta etenee. Ja kuinka Marja kotona jakselee.

19.10. 2018

Kianto kuljettaa taas omille mailleen. Palauttelen aineistoa, tapaan tuttuja ja katsastan maisemia. Kelpaakin näin intiaanikesän viikonloppuna.

Kianto-seuran puheenjohtaja, tohtori Helena Hyöty sai kirjani lämpimäiskappaleen kiitoksena tarkistustyöstään. Puhelimme aiheesta, nautimme lounaan täällä Kajaanin Rossossa ja kävimme Kaupunginteatterissa katsomassa mainion Reviisorin eli Sirkku Peltolan ja Kamran Shamardanin sovituksen Tarkastaja tulee! Tämä Gogolin satiiri on parasta luokkaa ja pitkäaikainen suosikkini.

Shamardan näytti tuntevan ohjaajana venäläisen perinteen ja burleskin liioittelun, ja näyttelijät pysyivät hyvin aika vaativassa tyylilajissa. Muistan saman teatterin sirkusversion samasta näytelmästä joskus 1970-luvulla Tampereen Teatterikesässä. Keinot ovat edelleen hallinnassa. Pormestari Mika Silvennoinen oli muhkea tyyppi, hänen vaimonsa ja tyttärensä (Teija Töyry ja Maria Palmu) aivan valloitavia. Feminiiniin Hlestakoviinkin (Sohvi Roininen kuvassa keskellä) tottui – ei kai ollut tarkoitus osoittaa, että huijareissa on naismaisia piirteitä? Joka tapauksessa kohtalaisen hauska pläjäys.

Tapasin myös teatterinjohtajan, tohtori Helka-Maria Kinnusen pittoreskissa ravintola Anorakissa joen rannalla ja puhelimme Kiannosta. Jospa siitäkin voisi joskus jotakin kehittää. Kiannon syntymästä tulee ensi vuonna 145 vuotta ja kuolemasta 50 vuotta 2020. Kaikenlaista valmistellaankin, kuten kuulin tapaamisissa. Teatterinjohtajan päähuoli on kuitenkin uuden teatteritalon suunnitelma ja mahdollinen rakentaminen, jota on suunniteltu vasta puolisen vuosisataa. Nykyinen puurakennus on kävijän kannalta sympaattinen, mutta käytön kannalta varmaankin tukalan ahdas ja hankala. Kauan siinä vain on menestyksellä sinnitelty.

Päätapaus osui nyt hotelli Valjuksen aamiaishuoneessa silmiin. Kainuun Sanomissa on Seppo Turusen komea kritiikki kirjasta Suomussalmen sulttaani. Otsikon mukaan se on ”Alaston totuus Ilmari Kiannosta”. Ei hullummin määritelty. Lisäksi kirjasta kasvaa kokonaistaideteos Kiannon elämästä, toteaa Turunen. Kirja on jo pelastettu, tärkein kritiikki on täkäläinen. Lisäksi Ilkka Jormonpoika Kianto lähetti miehekkään kehaisun sähköpostiin. Kuivilla ollaan.

Lähdenpä hyvillä mielin ajelemaan kohti Suomussalmea, missä on tarkoitus tavata Raija-Liisa Kianto, majoittua hänen kämppäänsä, soudella Niettussaareen vielä tervehtimään Ikin kahtia jaettua hautaa ja esitellä kirjaa pääkirjastossa ensi keskiviikkona klo 17.30. Kunpa vain saataisiin kirjaa edes näytille, täkäläisessä kaupassa oli jäljellä kaksi kappaletta! Näin sujuu retkeni Kainuun kehittyneillä nälkämailla.

13.10. 2018

Kaksi huippukirjaa on jo osunut käsiin tältä syksyltä. Edellinen on hienosti kirjoitettu muistelma Onnen Pekka, johtavan kriitikon P. Tarkan ajantilitys. Miltei sen veroinen on Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus.

Sinällään harvinaista, että kaksi luonteeltaan kirjallisuuskriittistä tarkastelua kipuaa Akateemisen eniten myytyjen tietokirjojen listalle näin tuoreeltaan. Siellä viihtyvät Kimi Räikkösen ja muiden seurassa. Lista tietysti elää ja muuttuu.

Keskisarjan Kivi-kirjaa on ehditty odottaa. Toissakeväänä keskustellessamme Taaborinvuorella Kivestä ja Leinosta Teemu väläytti kirjoittavansa tällaista. Hän täräytti keskustelussa jo silloin tuoreita näkemyksiä. Nyt niitä on tullut lisää.

Minua miellyttää Keskisarjan tasapainoinen ja humaani näkemys. Hän ei käy kiistelemään Kiven ja Charlotan mahdollisesta sukupuolisuhteesta, vaan jättää asian avarasti auki. Charlotta saa häneltä miehisen tunnustuksen jalosta toiminnastaan kirjallisuutemme hyväksi. Hän ei säälittele Kiven kovaa kohtaloa, vaan näyttää hyvien toverien ja tukimiesten verkon, joka sentään piti Aleksin niinkin hyvässä kunnossa, että suuri romaani tuli kirjoitetuksi. Hän ei hyökkäile edes Ahlqvistia vastaan, vaan perustelee kieli- ja taidepoliittisesti professorin kannanottojen jyrkkyyden. Lisäpainoksi tulivat perhekohtaiset onnettomuudet ja takaiskut virkauralla. Onhan teilaus yhtäkaikki hurja, verenhimoinen. Ahlqvist antoi Kivelle arvon käänteisesti, peittosi niin isosti kuin osasi.

Mitään ihan ratkaisevasti uutta Keskisarja ei tuo esiin. Silti hänen tarkka lähdetyöskentelynsä herättää arvonantoa. Hän on lukenut Kiven ja muiden kirjeet, ajan muistelmat, paikallisen maantieteen, käräjien pöytäkirjat ja nälkävuosien meteorologian tarkasti. Hänen oma kielenkäyttönsä on entiseen tapaan vähintään ilmeikästä. Joskus ilmaisun teho suorastaan pimittää sen, mitä kerrotaan. Kiven kielestä on lohjennut lisää mehua hänen tyyliinsä.

Risteämät nykykieleen virkistävät. Poimin ilmaisun: ”Aleksis hakkaili, likisti, piiritti ja hienokseltaan häiritsi nuoria palvelustyttöjä. Käytös ei aiheuttanut miituu-kimitystä, mutta ei mielihyvääkään.”  Kirjassa todetaan myös, että silmiin pistävän monet Kiven kannattajat ja kansallisen kulttuurin merkkihenkilöt olivat poikamiehiä. Ei hän silti löydä riittävästi tunnusmerkkejä, että heitä kannattaisi ajan tavan mukaan ruveta ”kiskomaan ulos kaapeista”.

Aikaisempiin Kivi-tutkijoihin Keskisarja viittaa hyvin vähän. Hän on leimallisesti historioitsija ja jättää Kiven teokset vähemmälle huomiolle. Erään mieltäni lämmittävän havainnon hän tekee Kiven teosten synnystä. Kun tutkijat yleensä kasaavat näyttävän patterin ajan verrokkikirjallisuutta tutkimansa teoksen rinnalle – osoittaakseen lähinnä omaa lukeneisuuttaan – Keskisarja puolustaa alkuperäistä, omintakeista luomisprosessia. Joku kirjailija voi keksiä ihan itse, omasta ympäristöstään, sen puhekielestä taiteellisia rakennuspuita tarvitsematta aina ulkomaisia esikuvia, joita on ahkerasti osoiteltu. Seitsemän veljestä ei ollutkaan  ”Suomeen singahtanut maailmankirjallisuuden sirpale, vaan kotoperäistä peruskalliota. Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka.”

Harva pakollisina kansainvälisyyden aikoina rohkenee puolustaa näin yksinkertaista kansallisperäistä tulkintaa. Seitsemän veljeksen harmonia ja yltiöonnellinen loppu saavat tässä tarkastelussa täyden hyväksynnän. Keskisarjan herättelevä, iskevästi kirjoitettu kirja on mitä suositeltavinta lähestyvän Kiven päivän lukemista.

Tässä nyt jää Turun kirjamessut vähiin, mutta ei niistä paljon olekaan kerrottavaa. Tein päiväreissun, vastailin Agricola-lavalla Pasi Heikuran hyviin kysymyksiin, signeerasin SKS:n osastolla  ja sain  Välkesalmelta pari puuttuvaa Knausgård-osaa. Kiannosta ei ole näkynyt vielä arvosteluja, hiljaa toivottavasti hyvä tulee. Kiven kantaan Kiantokin hyvin sopii, kärsimykset osin yhteiset. Naisenpuute oli kummallakin polttava, samoin krooninen rahapula, kerjääminen (lainaaminen, vippailu) ajoittain ainoa ansaintikeino. Kannattaa lukea kansalliskirjallisuutta, huomaa että jossain suhteessa ainakin on edistytty. Vaan ei välttämättä kirjoittamisen taiteessa.

7.10. 2018

P.S. Kun Sauli Niinistöä on yritetty historiattomasti verrata Kekkoseen: olisiko Kekkonen istunut kirjamessuilla rappusilla yleisön joukossa ja antautunut ylipäänsä itsestään kirjoittaneiden tekijöiden kanssa julkiseen väittelyyn?

Kianto-kirjan julkistamistilaisuus Tiedekulmassa oli sen verran huojentava ja sykähdyttävä  tilaisuus, että on tyydyttävä kuvakerrontaan. Sydän on vähän liian täysi. Tuossa yllä komeilemme tärkeimmän yhteistyökumppanini Raija-Liisa Kiannon kanssa. Iki-Kiannon iltatähden, nuorimman tyttären, arkistot ovat pohjattomat, samoin muistot ja kuvavalikoimat, joista kaikista elämäkerta rikastui. Olihan meillä joitain kirpeitä yhteenottojakin, joista kerroin valikoiden tilaisuudessa, mutta hyvässä sovussa päästiin näinkin pitkälle. Kiitos siitä!

Siinä joukko parhaita kavereita, vasemmalta Juha Vakkuri, Pekka Tarkka, istumassa Tuula Uusi-Hallila ja Vesa Karonen. Pekalta ja Vesalta sain viitteitä ja aineistoa kirjaan, Juha myötäeli kirjan vaiheita ja Tuulankin kanssa vielä siitä keskustellaan.

Mukana oli taiteilijoita myös viime kesien Sillanpää-oopperasta Myllykolussa. (Sillanpää oli Kiannolle kova vastapeluri.)

Itse Sillanpää Sauli Tiilikainen keskustelee Ari Suutarlan ja Kirstin kanssa. Siikrin roolin laulanut Helena Juntunen valmistautuu miehensä Kimin kanssa Hoffmannin kertomuksiin Kansallisoopperassa.

Ja lopuksi syvä huokaus ja helpotus. Mainio kustantajani Tero Norkola sekä myynti- ja markkinointipäällikkö Tommi Leminen SKS:n perinteisestä yhtiöstä kohottavat lasinsa vanhassa kunnon Kosmoksessa, jossa tarjosivat illallisen. Ei olisi voinut julkkari paremmin päättyä. Kiitos ja kumarrus!