Panu Rajala

Odotettu kirja, Pekka Tarkan muistelmat ilmestyi. Sen nimeä tekijä avasi, kuten sanotaan, julkistamistilaisuudessa Otavalla ja lähemmin vielä esipuheessa. Kuka kehtaa tunnustautua Onnen Pekaksi tänä aikana? Kyseessä onkin vanha aihe eli toistuva topos pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Se tulee vastaan H. C. Andersenilla, August Strindbergillä ja muilla, lopulta myös Pekan tutkimuskohteella Joel Lehtosella. Kirjallisten esikuvien lisäksi Pekka tunnusti myös eläneensä sotavuosien jälkeen onnen aikaa, miltei belle époquen veroista. Jo 70 vuotta rauhan aikaa, jota vain paikalliset konfliktit ovat puhkoneet.

Otavalla käytiin keskustelua muun muassa muistelmien lajityypistä. Se tuntuisi asettuvan jonnekin fiktion ja tietokirjallisuuden rajamaille, kuitenkin tekijän todistuksen mukaan sisältäen etupäässä todellisia ja dokumentoituja tapahtumia. Heikki A. Reenpää muistutti vahvistuvasta trendistä englanninkielisessä kirjallisuudessa: kirjoittajat yhdistelevät yhä rohkeammin todellisia ja keksittyjä tapahtumia. Reenpään mukaan tämä olisi meilläkin suositeltava suunta, joka lisäisi kirjojen kiinnostavuutta.

Alkusivujen lehteily Tarkan kirjassa osoittaa, että se kerronnaltaan täyttää hyvän kaunokirjallisuuden kvaliteetit samalla kun perusta näkyy olevan hyvinkin tarkkaan tutkittua sukuhistoriaa.  Tarkan ei tarvitse keksiä saadakseen lisää mielenkiintoa, veto nousee 30-luvun ja sotavuosien tapauksista ja hahmoista sekä pienen pojan autenttisen tuntuisista elämyksistä. Yksityiskohtiin mieltynyt kertoja lupaa jatkossa lisää nautinnollisia lukuhetkiä.

Muuten Otavalla puhuttiin paljon mediasta, lehdistön nykytilasta ja televisiostakin. Onko tv siirtynyt yhä täydellisemmin fiktion puolelle, kuten Tarkka väitti, vai nousevatko tositv:n tuotteet suoraan ympäröivästä todellisuudesta, kuten Heikki Hellman uskoi? Kysymys jäi toistaiseksi auki!

Tapasin vanhoja opiskelukavereita, meitä Pekan oppilaita kirjallisuuden praktikumeista oli paikalla useita (Vesa, Markku, Anja, Jussi, Pekka P). Opimme analysoimaan, kirjoittamaan kirjoista ja saimme julkaisukanavia. Joitain lisiä näistäkin tulee Pekan muistelmissa, vaikka yliopisto jää siinä sivuraiteeksi. Lisäksi paikalla oli Pekan sukua, lapsia, vaimoja, ystäviä, työtovereita. Pentti Linkolakin tuli kulkuvaikeuksien takaa. Muistojen ja kohtaamisten iltapäivä.

On ensin saatava alta pois Lasse Lehtisen vankka opus, jossa huvitti loppupuolen kuvaus hänen Lontoon lähetystöajoistaan 1980-luvulla. Olin samaan aikaan opettamassa Lontoon yliopistossa, muutamia kertoja kohtasimme ja istuimme paikallisissa pubeissa. Asuinkin Lassen ja Eiran hienossa kolmikerroksisessa asunnossa talon vahtina, kun herrasväki lomaili Afrikassa. Lasse kävi esimiehensä Ilkka Pastisen kanssa kerran Michael Branchin laitoksella Kalevala-seminaarissa. (Michael esiintyy tietysti myös  Pekan muistelmissa, hänkin Lontoon ylioipiston kävijöitä. ”Susikoirapubi” yliopiston nurkalla tuli meille tutuksi, lisäksi yliopistossa oli oma baari täysillä oikeuksilla.)

Kun Lasse kertoo naapuristaan Mr Milleristä, joka lupasi auttaa häntä perheineen loikkaamaan rautaesiripun takaa Englantiin nyt kun oli hyvä tilaisuus, muistin oman vastaavan kokemuksen. Myös minun vuokraemäntäni Mrs Sorica McLaglin ihmetteli, kun koko perheeni tuli Lontooseen käymään pääsiäisenä, miksi emme saman tien jää maahan. Olihan siellä Suomen nurkilla juuri tapahtunut Tšernobylin pamaus ja venäläinen ohjuskin oli lentänyt Inarinjärveen. Romaniasta itse Englantiin sodan aikana loikannut Mrs oli Thatcherin kova kannattaja eikä uskonut Suomesta mitään hyvää. Elettiin vuotta 1986.

Lasse kertoo sitten hyviä esimerkkejä Suomi-kuvan kirkastamisyrityksistä noina aikoina. Eipä paljon edistytty, maanpuolustuskysymyksissä sentään saatiin vähän informaatiota epäilijöille. Uutta minulle Lassen kirjassa on Mauno Koiviston pitkät neuvostosuhteet, joten ei Kekkos-kirja jää vain vanhan virkistämiseen. Tamminiemen pesänjakajien henkilökuvat tulevat taas esiin hiukan rikastuen. Miten estoiselta, tuskaiselta ja rajoittuneelta silloinen politiikka näyttääkään! Ja silti me elimme iloista ja toivontäyteistä nuoruutta Kekkosen auringon laskiessa ja innostuimme uudesta ajasta Koiviston myötä kuten Lassekin. Nyt näen kirjasta, ettei se niin uusi ollutkaan, vanhan varaan paljolti myös Koiviston toimesta perustettiin.

Mikä paremmin varustaisi syksyn tuiskeeseen ja tuleviin rähinöihin kuin hyvät muistelmat!

6.9. 2018

Kekkos-teema jatkuu, ei voi mitään. Kävin katsomassa ennakkoon Kari Heiskasen näytelmän Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu Kaupunginteatterissa. Sitä edelsi keskustelu, jossa Kari kyseli taustoja Kimmo Rentolalta.

Rentola on realistinen tutkija, joka on kahlannut tiuhaan arkistoja ja dokumentoi teoksensa perusteellisesti. Hän on ymmärtääkseni liikkunut äärivasemmalta hiljakseen vapaille vesille. Niinpä hän yllätti sotasyyllisistä puhuttaessa. Suurimmat sotasyylliset ovatkin hänen mukaansa Stalin ja Molotov. Ennen niitä etsittiin Suomen puolelta ja suljettiin kuritushuoneeseenkin. Kekkosen osuus tässä on vieläkin vähän arvoituksellinen. Toisten mielestä hän toimitti innokkaasti kilpailijoitaan tuomiolle, kun taas Zdanovin mielestä hän hoiti oikeudenkäyntiä liian lepsusti.

Näytelmässä tämä seikka ei varsinaisesti tullut esiin, se keskittyy yöpakkasiin, noottikriisiin ja Honka-liiton murtamiseen. Kekkonen on tässä vaiheessa, pian valintansa jälkeen, tosi kusessa. Häntä painostaa yhtäällä Hrustshev ja toisaalta suomalainen oikeisto. Presidentti on puun ja kuoren välissä. Tämä näkyy heikon, yhden äänen presidentin  (Eero Ahon) kireässä ja hermostuneessa olemuksessa. Mutta hei, oli kai Kekkosen lähipiirissä silloinkin vähän hurttia tai edes mustaa huumoria. Heiskasen näytelmä on perin vakava ja lähestyy poliittista luentoa. Aika hyvin se on tutkittu, ehkä materiaali painaa liikaakin. Kekkosen naisista annetaan ylen fiksut ja keveät kuvaukset, kaiketi metoo-kriitikoiden pelossa.

Mutta valopilkkuja: Jari Pehkonen on lyhyissä väläyksissä hauska Virolainen ja yhteenotossa Kekkosen kanssa jämerä Simelius, puolustusvoimain komentaja. Muuta nyt ennakkoon mainitsematta, jätetään ammattikriitikoiden tehtäväksi punnita esityksen taiteellinen ominaispaino. Kari on ohjannut ja kirjoittanutkin näytelmän. Ainakin se tuo informaatiota lähihistoriasta nuoremmalle polvelle. Ensi-ilta on tänään.

Lasse Lehtisen Kekkos-kirja vain paranee loppua kohti, kun tekijä pääsee irrottelemaan omia muistojaan. Siinä on kuitenkin asiallinen taustavire, ja anekdootitkin liittyvät ajankuviin. Lassen Kekkos-kritiikki on kirpeää ja huvittunutta, vuoroin ällistelevää ja ihailevaa. Aikalaiset joutuvat ansaitusti noloon valoon poikkeuslain käsittelyssä ja sananvapauden kahlinnoissa. Muistan ajat hyvin, mutta jälkikäteen palaset loksahtelevat vasta oikein kohdilleen. Kyllä me Kekkosta ihailimme ja hänen valtaansa pönkitimme kukin tavoillamme. Nyt vasta voi kunnolla pohtia, mistä hänen suvereeni ylivaltansa oikein kumpusi.

Lisään Lassen tarinoihin oman piraukseni. Sain promootiossa 1977 kunnian lausua kirjoittamani heksametrirunon linnassa yleisen seppeleensitojattaren Salla Kekkosen kunniaksi. Isoisä Urho myhäili Sallan vierellä, samoin isä Matti. Ultimusmaisterin tehtäväksi lankesi myös Puhe naisille itse promootioaktissa. Ylistin naisten yltyvää voittoa akateemisessa kilvoittelussa. Puheeni oli pitkällisen juhlan ainoa kohta, jonka aikana yleisön edessä nojatuolissaan istuvan, selvästi ikävystyneen presidentin suupieliin kohosi hienoinen hymynkare. Tähtihetkiä elämän varrella.

Ingmar Bergmanissa oli jotain samaa kuin Kekkosessa, totesin kun näimme eilen hienon dokumentin hänen urastaan Kino Engelissä. Varsinkin vanhoilla päivillään hän oli yhtä suvereeni, kunnioitettu ja pelätty teatterin ja elokuvan piirissä kuin Kekkonen politiikan kentillä. Bergmania kumarsivat kaikki, ja naistähtensä hän valloitti järjestään. Lasse Pöystikin sai aikanaan Dramatenin johtajana kärsiä Bergmanin ylivallasta ja taustavehkeilystä. Nerokkaalla taiteilijalla on varjonsa. Nyt pitäisi nähdä uudelleen hänen elokuviaan. Oliko tämä diabolinen neurootikko niin loistava taiteilija kuin dokumentissa halutaan todistaa?

6.9. 2018

Matti Kekkonen kertoi joskus, kuinka isänsä oli kävelyllä lausahtanut: ”Mitähän tästä kaikesta olisi tullut, ellei minua olisi ollut.”

Siinä perustava kysymys, jota Lasse Lehtinen pohtii pitkin ja poikin uudessa kirjassaan Minä ja Kekkonen. Kun Suomi selvisi lopulta niinkin hyvin sodan jälkeisistä paineista, tapahtuiko se Kekkosen ansiosta vaiko hänestä huolimatta?

Lehtinen päätyy käsitykseen, että Suomi olisi yhtä hyvin selvinnyt Paasikiven linjalla, vaikka Kekkosta ei olisi ollutkaan. Tai kenties selvinnyt paremminkin, vähemmällä nöyristelyllä. Esimerkein Lehtinen osoittaa, että Paasikivi piti enemmän etäisyyttä Neuvostoiittoon ja puolusti venäläisten vihaamaa Fagerholmin vähemmistöhallitusta, jonka oli nimittänyt. Kekkonen taipui nopeasti venäläisten tahtoon yöpakkasten aikoihin. Mutta olihan siinä NL:n pakotteitakin: kaupan vaikeuttaminen ja suurlähettilään pois vetäminen ja semmoista.

Eräs painava spekulaatio tuli esiin Otavan julkistamistilaisuudessa päähenkilön syntymäpäivänä. Kun Kekkonen valittiin yhden äänen enemmistöllä 1956, hän oli aluksi heikko presidentti. Varsinkin häntä korpesi se, että kokoomus meni vaalissa kirkosta eronneen sosialistin taakse mieluummin kuin suomalaisen porvarin. Kekkosta alettiin voimallisesti kammeta sivuun heti ensimmäisellä kaudellaan, syntyi Honka-liitto.

Entä jos oikeisto olisi tukenut Kekkosta alusta saakka eikä vasta parinkymmenen vuoden jälkeen? Olisiko Kekkosesta tullut vahvempi koko kansan presidentti? Eikö hän silloin olisi tarvinnut vähemmän venäläistä tukea valtapyyteissään? Kun tukea ei tullut kotoa, sitä piti hakea rajan takaa Kremlistä. Ja sieltähän sitä riitti. Tähän sopii kieltämättä Lehtisen noutama metafora Faustista ja Mefistosta. Suomen mies möi sielunsa pirulle varjellakseen sen vähän vapauden, joka oli saatavilla. Samalla hän vahvisti valtansa, jota riitti sairastumiseen saakka.

Kekkosessa riittää vieläkin tutkittavaa. Lehtinen käyttää paljon vanhaa materiaaliaan, mutta kiehauttaa sen uuden näköiseksi keitokseksi. Entistä subjektiivisempi kertojan ääni auttaa asiaa. Olen lukenut vasta alkua, kaukaa Paasikiven ajoista siinä lähdetään. Väinö Tanner on keskeinen vastustaja tässäkin tarinassa. Kun kirja etenee, luvassa näyttää olevan ”reipasta menoa”, millä sanoilla Kekkonen kuulemma luonnehti Teatterikorkeakoulun esitystä 70-luvulla. Joka paikkaan hän ehti, nuoria radikaalejakin piti tukea – niin vanha antikommunisti kuin olikin.

Otavan keskustelussa esitettiin taas se ajatus, että tarvittaisiin kunnollinen menneisyydenhallintaseminaari. Paavo Lipponenkin sitä kannatti, se on meillä vasta alkutekijöissä, hän sanoi. Mitä kaikkea vielä nousee esiin. Kuten Lehtinen sanoi, vain pieni osa poliittisesta toiminnasta tulee aikalaisten näkyville. Hannu Rautkallio kertoi keskustelussamme viettäneensä helteisen kesän sisätiloissa, Wallenbergien arkistossa, josta vielä varmasti kuullaan. Satuin lukemaan Stalinin vakoojan Pavel Sudoplatovin muistelmia, joissa ohimennen mainitaan, kuinka keskeinen osuus Marcus Wallenbergillä oli jatkosodan aseleponeuvottelujen välittäjänä 1944. Lähihistoriamme ei ihan nopeasti tyhjene.

Kaappasin muutaman uutuuskirjan Otavan kaupasta ja painelin parin kulman taitse Ekbergille, missä tapasin sisätautiopin professori Jukka Mustosen. Sain häneltä uutuuttaan kiiltelevän kirjan Paistettu sipuli auttaa paiseissa. Siihen on koottu mahtava valikoima maailmankirjallisuuden sitaatteja koskien ihmisten sairauksia ja niiden parantamista. Olin vähän mukana kirjan valmistustalkoissa, ja nopea selailu näyttää, että todella rikas tautien kirjo on saatu Jukan toimesta systemaattisesti kansiin. Tämä kirja on oman messunsa arvoinen, tähän on vielä tarkemmin palattava.

Kirjasyksy on käynnistynyt vauhdikkaasti heti Helsinkiin saavuttuamme.

4.9. 2018

Tuntuu aina haikealta. Pitkä kesä, neljän kuukauden mittainen, jää muistoihin. Yhtämittainen helle on tätä juhlaa saatellut. Nyt on edessä paluu Helsingin hulinoihin.

Jos nyt sellaisia on vastassa, mutta ainakin vilkkaampaa elämää kuin täällä maakylän hellässä hiljaisuudessa. Auto odottaa pakattuna pihassa.

Lähtötunnelmia kohotti huomattavasti Suomen riemullinen voitto Ruotsista Ratinan maaottelussa. Aivan palasivat vanhat ajat mieleen, jolloin Stadikalla jännäsimme ja huusimme, kun Voitto Hellsten ohitti pitkän viestin kalkkiviivoilla Alf Petterssonin. Nyt on saatu Topi Raitasesta pitkästä aikaa oikea juoksija. Emme olleet uskoa loppuratkaisua, kun ruudun ääressä hihkuimme. Toivottavasti yleisurheilu lähtee tästä nousuun nöyryytysten jälkeen.

Sitä ennen vietettiin Ylivakerin kolmen sukupolven kanssa juhlaviikon päättäjäistä. Vuosia täyttivät taas niin Hilkka, Tauno kuin minäkin. Lauri ja Paula hauskoine lapsineen olivat mukana. Juotiin kaffeet täällä talossa ja valuttiin sitten savusaunalle  lempeän pilvistä iltaa jatkamaan. Harvassa perheessä sukupolvien yhteispeli sujuu niin mallikkaasti kuin naapurissamme. Lauri viljelee sukutilaa ja suunnittelee insinöörinä koneita, Paula hoitaa emännyyden ohessa suntiona kirkonmenoja, isovanhemmat Hilkka ja Tauno huolehtivat väliaikoina lapsista. Isäntärenki Tauno on vankasti mukana myös talon töissä. Ehjä hyvinvointi huokuu heistä.

Kyllä mekin tästä taas töihin ja erilaisiin harrastuksiin sinnittelemme. Teimme Marjan kanssa jäähyväislenkin tyhjään Myllykoluun, jossa kesäteatterin katos ja lavasteet vielä komeilevat pystyssä oopperan jäljiltä. Sykähdyttävät hetket sielläkin vietettiin. Tulevaisuudesta ei ole nyt mitään tietoa. Aika näyttää, mihin tätä loistavaa näyttämöä seuraavaksi käytetään. Yritän vakuutella itselleni, ettei se ole enää minun murheeni, 46 vuoden jälkeen.

Lähdön haikeutta hillitsee tieto siitä, että tänne palaillaan pitkin syksyä ja jouluna taas pitemmäksi aikaa. Mutta nyt Citikan automaattivaihde D:lle ja nokka kohti Sepänkatua.

3.9. 2018