Olin hakemassa ihan muita lippuja Kansallisoopperasta, kun ulos tullessani törmäsin rappunaapureihimme Akuun ja Sagaan. He tiukkasivat, olemmeko jo nähneet Toscan. Myönsin että emme. He pitivät aivan välttämättömänä, että näemme sen. Sillä Tosca on parasta täällä, kerrassaan suurenmoinen, joka osaltaan huippuesitys, he vakuuttivat yhdestä suusta.

Ei auttanut, minun oli siitä paikasta palattava kyselemään lippuja Toscaan. Aku ja Saga tulivat varmistamaan, että se onnistuu. Ja sainkin pari hyvää peruutuspaikkaa permannolta vielä saman päivän iltaan. Mainiot balettitaiteilijat onnittelivat ratkaisusta.

Eivätkä turhaan, sen voimme jo itsekin vakuuttaa, kun Tosca  on nähty ja kuultu. Ehdottomasti maineensa veroinen. Ennen kaikkea Christof Loyn ohjaus teki minuun vaikutuksen, ja sitä Akukin erityisesti kehui. Jokainen ele ja liike on kohdallaan, jäntevästi ja elävästi suunniteltu toiminta kantaa läpi esitylksen. Lisäksi näyttämökuvat ovat hivelevän upeita, eivät itsetarkoituksellisia, vaan ajankuvaan lúontevasti liittyviä. Tässäkään ei pyritä keinotekoiseen modernisointiin, vaan teos elää omassa ajassaan aivan perfektisti ja puhuttelevasti.

Itse Tosca, jolla on vaikeasti muistettava nimi Aušryné Stundyté, on lyhyesti sanoen ihana, hehkuva ja kärsivä nainen. Ohjaus tuo uudella tavalla esiin hänen mielensä vaihtelut. Lopussa hän on jo pahoin järkkynyt surmattuaan Scarpian, hän huojuu toden ja toiveen välimailla ja musertava loppu tulee tavallaan vapautuksena. Andreas Caré on Cavaradossina kelpo tenori ja hyvä näyttelijä, mutta päähuomio kiintyy (kuten usein) Scarpiaan. Tuomas Pursio oli meille uusi tuttavuus, ja karismaattisen väkevä tyyppi, riittävän pirullinen, mutta myös luonnikkaan kelvoton heittiö, joka on jo luopumassa perimästään seksuaalipalkinnosta, into heikkenee, mutta eihän niin makeaa saalista voi sittenkään jättää käyttämättä. Loppu on katastrofi.

Joku naiskriitikko on kuulemma paheksunut esityksen raiskauskohtausta ja kummastellut sitä, ettei metoo-kampanjasta ole opittu mitään! Kyllä kampanjan pitäisi myös taannehtivasti siivota 1800-luvun tapoja. Sitä paitsi raiskausta ei edes tapahdu, ja paha saa palkkansa. Saavat sitten hyvätkin, ikävä kyllä.

Ihailimme myös, kuinka ohjaaja käyttää joukkoja, kuoripoikia ja juhlaväkeä, ovelta kurkkijoita, kardinaalia, paria mykkää roolia, aina osuvasti, tilannetta korostaen ja ajankuvaa valaisten. Täysiverisen teatterimiehen työtä. Vertailuaines on kapeahko, mutta rohkenen heti väittää, että Tosca on kaupungin parasta teatteria, ei vain musiikillista intohimoilua, vaan myös syvää ihmiskuvausta. Puccini ja libretistit ovat kohdannut vertaisensa tekijät.

Sitä paitsi oopperassa tapaa tuttuja, Tintu Kontron ja Maija Kangaslahden seuralaisineen, jopa Gädda Haukilahden, vanhan upseeritoverin, jonka kanssa kannatimme Klubin pysymistä miehisenä. Ikaalisten kuvataiteilijan Markku Wegeliuksen kanssa paheksuimme vessajonossa harmonikkajuhlien loppumista vanhassa kauppalassa, vaikka emme ole aikoihin niissä vierailleetkaan. Veto on loppunut ja rahoista riidellään. Tavallista festivaalipiireissä. Toivotaan sinne sentään jotakin jatkoa.

Hieno ilta oopperassa, kiitos Akulle ja Sagalle viitteestä ja muille taiteilijoille elämyksestä.

27.9. 2018