Varomattomasta sanasta rangaistaan heti. Hetken lipsahdus voi olla irtisanomisperuste. Samalla vastustetaan pienten yritysten mahdollisuutta irtisanoa laiskaa työväkeä. Onkohan tämäkään mitään tasa-arvoa.

Tauno evästi minuakin hyväntahtoisesti portilla: ”Nykyään ei saa sanoo mitään mitä aattelee.” Tämä on hyvä pitää mielessä. Kätketään sanat sydämeen ja tutkiskellaan niitä siellä, kuten Raamatussa neuvotaan.

Toisaalla on ihmisryhmä, joilla on vielä sanomisen erivapaus. Tarkoitan kirjailijoita. Heidän sananvapauttaan ei sentään ole tohdittu suitsia. ”Nousis viä kauheempi meteli”, kuten Tauno lisäsi. Jos ronskin heiton kanssaihmisistä pistää kolumniin Jari Tervo, me ihailemme hänen sutkaustaan eikä kukaan käy kimppuun. Puhumatta kirjailijain teoksista, niissähän täytyykin torveilla väärämielisiä, repiviä ja rivoja henkilöitä, muuten teos ei kuvaa elämää todenmukaisesti. Pätee myös kotimaisiin tv-elokuviin ja kaikenkarvaisiin satiireihin.

Viihde on ollut sallivaa, mutta joku aika sitten kuulin eräiden stand up -koomikoiden huolehtivan siitä, mitä voi heittää lavalla ja mitä ei. Mitään ihmisryhmää ei saisi loukata. Mutta ihmisryhmiä on monia ja niiden edustajia vielä kirjavampi joukko. Millä koomikko seuloo ne kuulijat, joita on varottava? Ja eikö loukkaaminen ole aikojen sivu ollutkin sivaltavan satiirin tavoitteena. Luvassa siis entistä hampaattomampaa hauskuuttamista.

Ihmisroskia kuvasi suorasukaiseen tapaan jo Dostojevski, tosin myötätuntoisesti. On todella niljakkaita ja vastenmielisiä henkilöitä, joita kertojakin kammoksuu. Gorkilla on pohjalla elävää sakkaa ja sosialismin syrjäytyneitä surkimuksia, jos kohta kelpo sankareitakin. Kirjailija ohjailee lukijansa mielialoja. Kyllä klassikkojen sormi myös syyttää elinkelvottomia, niin sanotusti tarpeettomia ihmisiä. Ei ole tasaisen autereista ihmismaisemaa, eikä kaikkia hulluja ihannoida tai edes hyväksytä. Ihmiselämän kirjo on moninainen.

Mutta Oulun valtuustossa ei siis pidä mennä ketään luonnehtimaan, ei ainakaan negatiivisesti. Alkoholistit ja huumeiden käyttäjät ovat yhtä kunniallisia kaupunkilaisia kuin valtuutetutkin. Kuinka arvonsa tuntevat kaupunkilaiset itse ajattelevat, onkin toinen juttu.

Sillanpää puolusti perusihmisyyttä ja valitsi suuren romaanin päähenkilöksi vanhan, vastenmielisen, puoliälyttömän äijänrahjuksen. Toivolan Juhaa luonnehditaan Hurskaassa kurjuudessa hyvin ikävästi. Kaukana hän ei ole ihmisroskasta. Silti kertoja puolustaa hänen ihmisarvoaan. Mallikappaleeksi hän ei kelpaa, huonostikin hänen käy, arvostelijat pahoittelivat jo aikanaan tätä ”slaavilaista ihmistyyppiä”, joka ei kelvannut punaisillekaan kapinallisten edustajaksi. Siellä hän vaan edelleen raataa ja taapertaa kapinakuvausten kärjessä.

Taiteen tehtävä on nostaa niitä, joita muut väheksyvät. Puhtaanapito kuulukoon poliitikoille. Siellä ollaan näemmä joskus varomattomia. Suuri enemmistö ajattelee juuri niin kuin valtuutettu Moilanen, mutta ei sano sitä julkisesti, ainoastaan omissa seuroissaan.

Mihin tällainen kaksinaisuus ajan oloon johtaa? Ajattelemme yhdellä tavalla ja puhumme toisin. Varomme suu supussa liian värikkäitä ilmaisuja. Esiinnymme kuivasti ja virallisesti kieli keskellä suuta, ettei vaan kukaan loukkaantuisi. Kieli ja elämä menettävät mehunsa. Ollaan kaikki kohta tapetinvärisiä kanslisteja. Puhumme varmistettua ja siivottua suomea. Kapakassa tai kotona tv:n äärellä voi sitten murista jotakin aitoa ja alkuperäistä ajatuksentynkää, ellei ajanmukaisen sisäsiistejä kanssaihmisiä satu olemaan paikalla.

Jukolan Juhani varoitti veljeksiä tarttumasta löysään sanaan. Nykyisin hirtämme lähimmäisiä juuri niistä.

13.9. 2018