Kekkos-teema jatkuu, ei voi mitään. Kävin katsomassa ennakkoon Kari Heiskasen näytelmän Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu Kaupunginteatterissa. Sitä edelsi keskustelu, jossa Kari kyseli taustoja Kimmo Rentolalta.
Rentola on realistinen tutkija, joka on kahlannut tiuhaan arkistoja ja dokumentoi teoksensa perusteellisesti. Hän on ymmärtääkseni liikkunut äärivasemmalta hiljakseen vapaille vesille. Niinpä hän yllätti sotasyyllisistä puhuttaessa. Suurimmat sotasyylliset ovatkin hänen mukaansa Stalin ja Molotov. Ennen niitä etsittiin Suomen puolelta ja suljettiin kuritushuoneeseenkin. Kekkosen osuus tässä on vieläkin vähän arvoituksellinen. Toisten mielestä hän toimitti innokkaasti kilpailijoitaan tuomiolle, kun taas Zdanovin mielestä hän hoiti oikeudenkäyntiä liian lepsusti.
Näytelmässä tämä seikka ei varsinaisesti tullut esiin, se keskittyy yöpakkasiin, noottikriisiin ja Honka-liiton murtamiseen. Kekkonen on tässä vaiheessa, pian valintansa jälkeen, tosi kusessa. Häntä painostaa yhtäällä Hrustshev ja toisaalta suomalainen oikeisto. Presidentti on puun ja kuoren välissä. Tämä näkyy heikon, yhden äänen presidentin (Eero Ahon) kireässä ja hermostuneessa olemuksessa. Mutta hei, oli kai Kekkosen lähipiirissä silloinkin vähän hurttia tai edes mustaa huumoria. Heiskasen näytelmä on perin vakava ja lähestyy poliittista luentoa. Aika hyvin se on tutkittu, ehkä materiaali painaa liikaakin. Kekkosen naisista annetaan ylen fiksut ja keveät kuvaukset, kaiketi metoo-kriitikoiden pelossa.
Mutta valopilkkuja: Jari Pehkonen on lyhyissä väläyksissä hauska Virolainen ja yhteenotossa Kekkosen kanssa jämerä Simelius, puolustusvoimain komentaja. Muuta nyt ennakkoon mainitsematta, jätetään ammattikriitikoiden tehtäväksi punnita esityksen taiteellinen ominaispaino. Kari on ohjannut ja kirjoittanutkin näytelmän. Ainakin se tuo informaatiota lähihistoriasta nuoremmalle polvelle. Ensi-ilta on tänään.
Lasse Lehtisen Kekkos-kirja vain paranee loppua kohti, kun tekijä pääsee irrottelemaan omia muistojaan. Siinä on kuitenkin asiallinen taustavire, ja anekdootitkin liittyvät ajankuviin. Lassen Kekkos-kritiikki on kirpeää ja huvittunutta, vuoroin ällistelevää ja ihailevaa. Aikalaiset joutuvat ansaitusti noloon valoon poikkeuslain käsittelyssä ja sananvapauden kahlinnoissa. Muistan ajat hyvin, mutta jälkikäteen palaset loksahtelevat vasta oikein kohdilleen. Kyllä me Kekkosta ihailimme ja hänen valtaansa pönkitimme kukin tavoillamme. Nyt vasta voi kunnolla pohtia, mistä hänen suvereeni ylivaltansa oikein kumpusi.
Lisään Lassen tarinoihin oman piraukseni. Sain promootiossa 1977 kunnian lausua kirjoittamani heksametrirunon linnassa yleisen seppeleensitojattaren Salla Kekkosen kunniaksi. Isoisä Urho myhäili Sallan vierellä, samoin isä Matti. Ultimusmaisterin tehtäväksi lankesi myös Puhe naisille itse promootioaktissa. Ylistin naisten yltyvää voittoa akateemisessa kilvoittelussa. Puheeni oli pitkällisen juhlan ainoa kohta, jonka aikana yleisön edessä nojatuolissaan istuvan, selvästi ikävystyneen presidentin suupieliin kohosi hienoinen hymynkare. Tähtihetkiä elämän varrella.
Ingmar Bergmanissa oli jotain samaa kuin Kekkosessa, totesin kun näimme eilen hienon dokumentin hänen urastaan Kino Engelissä. Varsinkin vanhoilla päivillään hän oli yhtä suvereeni, kunnioitettu ja pelätty teatterin ja elokuvan piirissä kuin Kekkonen politiikan kentillä. Bergmania kumarsivat kaikki, ja naistähtensä hän valloitti järjestään. Lasse Pöystikin sai aikanaan Dramatenin johtajana kärsiä Bergmanin ylivallasta ja taustavehkeilystä. Nerokkaalla taiteilijalla on varjonsa. Nyt pitäisi nähdä uudelleen hänen elokuviaan. Oliko tämä diabolinen neurootikko niin loistava taiteilija kuin dokumentissa halutaan todistaa?
6.9. 2018