Matti Kekkonen kertoi joskus, kuinka isänsä oli kävelyllä lausahtanut: ”Mitähän tästä kaikesta olisi tullut, ellei minua olisi ollut.”
Siinä perustava kysymys, jota Lasse Lehtinen pohtii pitkin ja poikin uudessa kirjassaan Minä ja Kekkonen. Kun Suomi selvisi lopulta niinkin hyvin sodan jälkeisistä paineista, tapahtuiko se Kekkosen ansiosta vaiko hänestä huolimatta?
Lehtinen päätyy käsitykseen, että Suomi olisi yhtä hyvin selvinnyt Paasikiven linjalla, vaikka Kekkosta ei olisi ollutkaan. Tai kenties selvinnyt paremminkin, vähemmällä nöyristelyllä. Esimerkein Lehtinen osoittaa, että Paasikivi piti enemmän etäisyyttä Neuvostoiittoon ja puolusti venäläisten vihaamaa Fagerholmin vähemmistöhallitusta, jonka oli nimittänyt. Kekkonen taipui nopeasti venäläisten tahtoon yöpakkasten aikoihin. Mutta olihan siinä NL:n pakotteitakin: kaupan vaikeuttaminen ja suurlähettilään pois vetäminen ja semmoista.
Eräs painava spekulaatio tuli esiin Otavan julkistamistilaisuudessa päähenkilön syntymäpäivänä. Kun Kekkonen valittiin yhden äänen enemmistöllä 1956, hän oli aluksi heikko presidentti. Varsinkin häntä korpesi se, että kokoomus meni vaalissa kirkosta eronneen sosialistin taakse mieluummin kuin suomalaisen porvarin. Kekkosta alettiin voimallisesti kammeta sivuun heti ensimmäisellä kaudellaan, syntyi Honka-liitto.
Entä jos oikeisto olisi tukenut Kekkosta alusta saakka eikä vasta parinkymmenen vuoden jälkeen? Olisiko Kekkosesta tullut vahvempi koko kansan presidentti? Eikö hän silloin olisi tarvinnut vähemmän venäläistä tukea valtapyyteissään? Kun tukea ei tullut kotoa, sitä piti hakea rajan takaa Kremlistä. Ja sieltähän sitä riitti. Tähän sopii kieltämättä Lehtisen noutama metafora Faustista ja Mefistosta. Suomen mies möi sielunsa pirulle varjellakseen sen vähän vapauden, joka oli saatavilla. Samalla hän vahvisti valtansa, jota riitti sairastumiseen saakka.
Kekkosessa riittää vieläkin tutkittavaa. Lehtinen käyttää paljon vanhaa materiaaliaan, mutta kiehauttaa sen uuden näköiseksi keitokseksi. Entistä subjektiivisempi kertojan ääni auttaa asiaa. Olen lukenut vasta alkua, kaukaa Paasikiven ajoista siinä lähdetään. Väinö Tanner on keskeinen vastustaja tässäkin tarinassa. Kun kirja etenee, luvassa näyttää olevan ”reipasta menoa”, millä sanoilla Kekkonen kuulemma luonnehti Teatterikorkeakoulun esitystä 70-luvulla. Joka paikkaan hän ehti, nuoria radikaalejakin piti tukea – niin vanha antikommunisti kuin olikin.
Otavan keskustelussa esitettiin taas se ajatus, että tarvittaisiin kunnollinen menneisyydenhallintaseminaari. Paavo Lipponenkin sitä kannatti, se on meillä vasta alkutekijöissä, hän sanoi. Mitä kaikkea vielä nousee esiin. Kuten Lehtinen sanoi, vain pieni osa poliittisesta toiminnasta tulee aikalaisten näkyville. Hannu Rautkallio kertoi keskustelussamme viettäneensä helteisen kesän sisätiloissa, Wallenbergien arkistossa, josta vielä varmasti kuullaan. Satuin lukemaan Stalinin vakoojan Pavel Sudoplatovin muistelmia, joissa ohimennen mainitaan, kuinka keskeinen osuus Marcus Wallenbergillä oli jatkosodan aseleponeuvottelujen välittäjänä 1944. Lähihistoriamme ei ihan nopeasti tyhjene.
Kaappasin muutaman uutuuskirjan Otavan kaupasta ja painelin parin kulman taitse Ekbergille, missä tapasin sisätautiopin professori Jukka Mustosen. Sain häneltä uutuuttaan kiiltelevän kirjan Paistettu sipuli auttaa paiseissa. Siihen on koottu mahtava valikoima maailmankirjallisuuden sitaatteja koskien ihmisten sairauksia ja niiden parantamista. Olin vähän mukana kirjan valmistustalkoissa, ja nopea selailu näyttää, että todella rikas tautien kirjo on saatu Jukan toimesta systemaattisesti kansiin. Tämä kirja on oman messunsa arvoinen, tähän on vielä tarkemmin palattava.
Kirjasyksy on käynnistynyt vauhdikkaasti heti Helsinkiin saavuttuamme.
4.9. 2018