Mietin ennen viimeistä esitystä, millainen taival tässä on takana. On tulkittu Sillanpäätä tavalla ja toisellakin Myllykolussa jo 46 vuoden ajan. Ja tätä oopperaa on suunniteltu seitsemän vuotta alkaen Waltteri Torikan puhelinsoitosta talvella 2011.
Aihe on tullut voi sanoa tutuksi niin itselleni, muille tekijöille kuin kymmeniin tuhansiin nousevalle yleisölle. F. E. Sillanpää on kymmenien näytelmien ja satojen esitysten myötä elänyt uutta elämää omassa maisemassaan.
Tämä ooppera on kaiken jälkeen huipennus ja täyttymys. Tähän yhdistyvät ne pääteemat, joita eri tulkinnoissa on kuljetettu. Tässä ne saavat loistonsa ja ikään kuin lopullisen sanottavansa. Tästä on vaikea enää ylemmäs yrittää, ainakaan tällä paikalla. Ja tämä kirjailijan synnyinpaikka on sittenkin paras ja ehkä ainoa oikea ympäristö juuri tälle teokselle.
Näitä miettien poljin pyörällä vielä kerran Myllykoluun. Helteinen ilta enteili ukkosta. Saderyöppy puhdisti ilmaa tuntia ennen alkua. Mutta se oli vasta alkusoittoa, kuten saatiin huomata. Kun katsomo oli jälleen kerran täyttynyt ja alkutahdit kuultu, Sauli Tiilikaisen jylhä baritoni avannut esityksen, koppiin suljettu vanha Sillanpää laulanut ilmoille tuskansa ja pian nuori mies Waltteri Torikan hahmossa kiivennyt katolle tilittämään näennäisesti hukkaan menneitä opintojaan – jo saatiin jyrisevä ryöpytys mustuvalta taivaalta. Salamat sinkoilivat ja vettä putosi koskena. Ensimmäisen kerran oli ooppera kymmeneksi minuutiksi keskeytettävä.
Mutta hyvin päästiin taas jatkamaan, aurinko hymyili ja Marcon aavistelema Eemelin ja Siikrin itkukohtaus oli ohi – olihan kohta koko oopperakin ohi.
Huokasin monen kohtauksen jälkeen: nyt en näe tätäkään enää koskaan, en ainakan tässä asussa, tässä miehityksessä, tässä unohtumattomassa virityksessään. Haikeus täytti rinnan ja samalla syvä helpotus. Kaikki on kahtena kesänä sujunut niin ihmeellisen hyvin, kuin unelmissa.
Takana kaikkiaan 25 yleisöesitystä, katsojia kaiketi pyöreät 12 000. Lopulliset tiedot saadaan myöhemmin. Talkoolaisia toistasataa tänäkin kesänä, tuossa suurlähettiläs Pekka Huhtaniemen ottamassa kuvassa näkyvää joukkoa, jossa on mukana vain osa. Laulajat, kuoro, tekniikka huipputasoa. Järjestelyistä on tullut pelkkää kiitosta. Kunnanjohtaja Antero Aleniuskin saapuu kuvassa meitä kiittämään. Kumarrusten aika!
Ladossa jatkettiin tilanteen mukaisella karonkalla. Kuultiin hilpeitä ja ylitse pursuilevia puheenvuoroja. Omassa puheessani kiinnitin huomion taiteiijan ikiaikaiseen kohtaloon, jonka kuvaamme rehellisesti, kaihtelematta, suorastaan raadollisesti – ja samalla arvostavasti! Paljon pilkkaa kärsinyt Sillanpää nousee tässä ylimpään kunniaan, minkä suomalainen kirjailija on voinut saavuttaa. Me näytämme ja kaiutamme, minkä hinnan hän sai maksaa menestyksestään. Raskas lasti kaatui Siikrin, Helena Juntusen ihanasti hahmottaman vaimon niskaan. Tämä kaikki tulee erityisen komeasti esiin kahden Sillanpään, Saulin ja Waltterin, vaikuttavassa loppuduetossa. Kiitin Seppoa siitä, että hän pyysi minulta finaaliin jopa lisää tekstiä ja sävelsi sen niin kohottavasti. Marcoa kiitin siitä, että hän ohjasi lopun kokonaisena pelkäämättä sen julistuksellista sanomaa. Uskon että tämä katharsis jäi monen Myllykolusta poistuvan mieleen, muuta ikimuistettavaa tässä mainitsematta.
Mitäs tässä enää, kun se on ohi, se on ohi. Entä tulevasta? FEStiwaalin järjestäjät ovat siitä ihmeellisen vaitonaisia. Vielä kokoonnumme lopettajaiskonserttiin kirkkoon lauantaina. Sitten syvä hiljaisuus. Tyynnyttävä, onnellinen ja sisäiseen kiitollisuuteen kääntyvä hiljaisuus.
2.8. 2018
