Meitä oli arvovaltainen seurue, kaksi aitoa Nyströmiä ja me liitännäiset, joista yksi valokuvauksen tuntija ja toinen kirjoittanut romaanin I. K. Inhasta. Me matkasimme helteisenä päivänä Virroille tarkistamaan, mihin ja millä tavoin rakkaan Aamu-tädin perintö on käytetty. Tarkistusryhmässä serkukset Sirkka ja Marja Norha, Jukka Peltonen ja tämä minä.
Taustahan on sellainen, että maisteri Aamu Nyström testamenttasi enimmän omaisuutensa Virroille perustettavaan Inha-keskukseen. Into Inha oli hänen isosetänsä, ja hän on julkaissut mainion kirjankin tämän elämänvaiheista ja suvustaan Minervan kustannuksella 2011. Inha-tutkimustensa ohella Aamu toimi Hämeenkyrössä F. E. Sillanpään Seuran tulisieluisena sihteerinä ja oli myös Ikaalisissa hyvin tunnettu kulttuurinainen. Kaikesta huolimatta hänen sydämensä sykki Virroille, missä oli suvun kantakoti ja juuret. Olihan täällä päin vähän happamia tunteita yhdellä jos toisella tästä Aamun ratkaisusta, mutta harvoinkos perintöasioista erilaisia mielipiteitä syntyy.
Inhan juhlavuotta vietettiin kolme vuotta sitten, mutta silloin jäi minulta Virroilla käymättä. Omat hommat pitelivät siinä määrin kiinni. Nyt sitten kantautui tieto, että viime kesänä se Inha-keskus on avattu Killinkoskella – sitä kohti siis!
On se vähän kaukana Virtain keskustasta, vanhaan tehdaskompleksiin laitettu huone monen muun osaston oheen. Siellä on kirpputoria jos minkälaista, kameramuseokin ja tiloja valokuville ja kuvataiteelle. Eräänlainen hybridimuseo, jonka osana komeilee INTO-KESKUS.
Herättikö se meissä innostusta? No eipä juuri. Kohtasimme kyllä meille tuttuja Aamun perimiä huonekaluja, jotka kaiketi kuuluneet vanhastaan Nyströmin suvulle. Näimme seinällä muutaman Inhan valokuvan ja kauniin Aamun muotokuvan ja tuttuja kirjoja, joita minäkin selasin hänen Ikaalisten kodissaan. Aamun henkeä olikin enemmän tuntuvilla kuin itsensä Into Konradin.
Mutta hyvä näinkin, jotain on sentään tehty. Ehkä keskus kehittyy. Tiloja olisi suuriinkin näyttelyihin, nyt siellä on naisvalokuvaajien Signe Branderin ja kumppanien töitä ja Virtain yleisempää historiaa. Valokuvauksen tuntijamme kritisoi ripustelua ja passepartout-pohjia, nekin on kohennettavissa. Yleisvaikutelma oli vähän sekava, joten toivomme kohenevaa jatkoa.
Olisiko sittenkin ollut luontevampaa, että Jäähdyspohjan kylätalo olisi laajentunut Inhan keskukseksi, onhan se hänen syntymäkylänsä. Virtain kaupunki päätti toisin ja teki tällaisen ratkaisun. Mitäpä siihen sivullinen nokkaansa koputtamaan. (Soinila täällä meidän rannoilla olisi myös ollut oivallinen esittelypaikka koko suvun muistoille.)
Nautimme maittavan lounaan Marttisen perinnekylässä ja poikkesimme vielä ihailemaan Torisevan upeita näkymiä sekä sitä verraten vaatimatonta tolppaa, joka on pystytetty tien varteen Inhan muistomerkiksi. Kuinka hienoja muistomerkin paikkoja olisikaan siellä Torisevan kallioilla! Sytyimme myös ajatukselle, kuinka Inhan taidetta voisikaan elävöittää juuri näillä alkuperäisillä paikoilla, erilaisin visuaalisin ja kuvaelmanomaisin keinoin. Mutta hyväksymme nyt tämän tolpankin – ehkä se vanhan kilometripylvään kaltaisena symbolisoi Inhan vaelluksia ja väsymättömiä polkupyörämatkpoja.
Näin oli I. K. Inhan ja Aamu Nyströmin muisto taas elvytetty ja mieleen palautettu. Palailimme sillanpääläisen oopperan maailmaan moninaisin miettein. Myllykolussa tapasin Veikko Sonnisen, vanhan kunnon kirjamiehen. Marja piti rannalla jumppatreenin Waltterin laulujen säestyksellä. Kesä jatkuu, kesä.
26.7. 2018