Henri Troyat’n suuressa Tolstoi-elämäkerrassa (suom. 1995) on kuvaus Anton Tshehovin käynnistä mestarin luona Jasnaja Poljanassa. Tämän persoona teki suuren vaikutuksen 32 vuotta nuorempaan kirjailijaan, jonka ura oli jo hyvin edennyt. Tolstoin elinvoima ja keskustelutaito häikäisivät. Mutta lukiessaan Tolstoita Tshehov oli vaivautunut niissä kohdin, joissa tämä alkaa selittää omaa filosofiaansa. Miksi hän julistaa totuuksia eikä tyydy kuvaamaan? Hänellä on mestarillisia jaksoja, mutta hän pilaa monet omilla puheenvuoroillaan.

Tämähän pistää silmään, kun lukee Sotaa ja rauhaa, jonka loppuun pääsin vihdoin viimein. Sitä ei saisi lukea niin pitkin väliajoin kuin minä luin, sillä henkilöitä ja tapahtumia teoksen valtavassa virrassa tuppaa muutenkin unohtamaan. Kuka tämä ruhtinas taas olikaan? Sitten ällistyy kirjailijan kiihkeistä puheenvuoroista, kun hän ryhtyy haukkumaan historiantutkijoita Napoleonin sotaretken vääristä tulkinnoista. Tai arvostelee murhaavasti Napoleonin väitettyä nerokkuutta sotapäällikkönä. Tai kääntää Kutuzovin näennäisen passiivisuuden vetäytyväksi viekkaudeksi. Hänellä on suurenmoisia sodan kuvauksia, miksi hän ryhtyy kesken kaiken saarnaamaan?

Vanha kunnon Alex Matson pystyy tulkinnassaan (Kaksi mestaria, 1950) venymään niin, että näkee sekä kuvaukset että historianfilosofiset selitykset yhtä tärkeinä  osina saumatonta kokonaisuutta. Ne tähtäävät samaan: yhteiseen muotoon, historian ja ihmiskohtaloitten sattumanvaraisuuden korostukseen ja samalla kaiken tapahtumisen sisäiseen välttämättömyyteen. Niin käy kuin on pakko käydä, sekä Napoleonille että jollekin yksityiselle venäläissoturille. Elämä ei noudata mitään etukäteissuunnitelmaa vaan omaa vääjäämätöntä logiikkaansa.

Oli miten hyvänsä, Sota ja rauha on mahtava kokemus – jos sen nyt voi ilmaista näin kuluneesti. Kun on päässyt Esa Adrianin käännöksen viimeisen osan loppuun, tekee mieli aloittaa uudelleen alusta. Nythän vasta alkaisi tosissaan hahmottaa kokonaisuutta, kun tietää mihin kirjailija lopussa tähtää. Mutta olkoon nyt vähäksi aikaa omassa rauhassaan. Muutenkin aloin jo elää mielessäni keskellä venäläistä aristokratiaa.

Henri Troyat on elämäkertojen ruhtinas omalla tiheän yksityiskohtaisella, eläytyvällä tyylillään. Hän kirjoittaa tietokirjaa kuin romaania sirotellen mukaan intensiivisiä kuvauksia unenomaisella varmuudella – silti lukija voi epäillä, kuinka paljon hän sepittää. Ainakaan Risto Lehmusoksan suomentamassa laitoksessa ei ole mukana lähteitä eikä viitteitä. Onko niitä alkuteoksessa? Troyat on kirjoittanut myös romaaneja, hän hallitsee molemmat lajit suvereenisti – jonkun mielestä ehkä liiankin sujuvasti ja viihdyttävästi.

Leo Tolstoin kuoleman kuvaus on yhtä kaikki vaikuttava, niin vangitseva, että luin sen viime yönä yhteen menoon kello neljään saakka. Kuvittelin ennen, että äijä vain kuukahti pakomatkallaan jossakin rautatieaseman penkillä, mutta nyt vasta tajusin koko tragifarssin, johon perheen jäsenet, opetuslapset, ihailijat, syrjitty vaimo Sonja ja kunnioittavat kansanjoukot intihmoisilla tavoillaan osallistuivat. Taustalla raivosi riita testamentista ja tekijänoikeuksista. Hurja kohtaus, josta on tehty elokuva, joka jäi näkemättä. Hyvä niin, lukuelämys vahvistui.

Ilmari Kianto oli Tolstoin oppilas niin alkupuolen teoksissaan kuin elämässään: molemmat kirkon ja auktoriteettien vihollisia, anarkisteja, vapautensa vaalijoita, köyhän kansan ystäviä ja seksuaaliprobleemissaan rimpuilevia rabulisteja, omaan Jumalaansa uskovia julistajia. Samanlaisia totuuden torvia kumpikin, täynnä omaa tärkeyttään, niin Jasnaja Poljanan kreivi kuin tämä Rämsänrannan ruhtinas. Oli myös eroja. Kianto kääntyi ennen kuolemaansa takaisin kirkkoon, mutta Tolstoi ei siihen koskaan taipunut. On kai myönnettävä, että Kianto oli pienempi taiteilija kuin esikuvansa, eräänlainen Suomen pienois-Tolstoi. Lähetin elämäkertani esipuheen tänään kustantajalle. Se on täytetty.

Kuten huomataan, olen täysin latautunut huomenna alkavaan Moskovan ja Jasnaja Poljanan matkaan. Tolstoin lisäksi matkalla ovat mukana Moskovan maisteri Kianto, hänen nimikkoseuransa jäseniä, oppaana Martti Anhava, paras venäläisen kirjallisuuden tuntija. Kova joukko. Kerron matkavaikutelmista sitten aikanan.

5.6. 2018