Olimme serkkuni ja vanhempieni kanssa matkalla Roomassa kesällä 1961. Poikkesimme Venetsiaan, missä Joukon kanssa polskimme innoissamme Lidon uimarannalla. Soudimme pienellä rantapaatilla kauemmas ulapalle, kun äkkiä kuulimme kimakoita avunhuutoja. Naisen pää painui aina välillä pinnan alle ja pulpahti taas kiljumaan. Hänen ympärillään sukelteli tummatukkainen mies. Mistä oli kysymys?
Meloimme lähemmäs, ja nainen yritti uida meitä kohti, mutta taas hän vajosi. Viimein saimme hänet hinattua laidan yli veneeseemme. Hän sylki vettä keuhkoistaan ja kääntyi sättimään kiivaasti miestä, joka kroolasi jo etäämmäs. Uhkaili poliisilla ja vaikka millä. Siinä sitten hengähdettiin. Punatukkainen nainen kiitteli meitä kovin. Olimme kuulemma pelastaneet hänen henkensä. Tuntematon mies oli yrittänyt useita kertoja vetää häntä jalasta pinnan alle. Kummastelimme tilannetta kouluenglannillamme. Nainen oli aivan kuohuksissaan, pärski ja puhisi.
Vaihdoimme jonkun sanan Joukon kanssa suomeksi. – Mitä olettekste suomalaisia! nainen hämmästyi. Myöntelimme vaisusti. – No siinä tapauksessa, miten ihanaa. Te olette sankareita! Minä olen näyttelijä Maija Karhi, myös Suomesta. Miten olisi käynyt ilman teitä!
Olin nähnyt hänet telkkarissa ja kai elävänä teatterissakin, tunnistin kyllä nyt kun hänen kiihtymyksensä vähän asettui. Naureskelimme jo tapaukselle. Me lukiolaispojat Lidossa hengenpelastajina! Ja vielä kuuluisan näyttelijättären ongimme veneeseen. Kun tulimme lähemmäs rantaa, hän näki aviomiehensä, hyppäsi veneestä, paineli tämän syleilyyn ja vilkutti meille. Hänellä oli kuohuttavaa kerrottavaa. Siihen jäimme ihmettelemään.
Kun sopiva tilaisuus paljon myöhemmin tarjoutui, palautin tapauksen Maija Karhin mieleen. Hän muisti sen hyvin. Siitä lähtien välillämme vallitsi iloinen salaliittolaisuus, viimeksi Turun kirjamessuilla. Sain aina erityisen huomion hänen hengenpelastajanaan. Totta puhuen ei siitä varmaan ollut ihan kysymys, joku tulinen italiaano siinä harrasti turistirouvan seksuaalista häirintää rankoin ottein. Eipä ihme. Maija Karhi oli iloinen, räiskyvä, mehevä nainen!
Hänen kuolinuutisensa tuli, kun olimme Tuusulassa hautajaisissa. Serkkuni Riitan mies, majuri Aimo Jokinen, upseeri ja herrasmies, poistui joukostamme. Hänen aina myötämielistä olemustaan lämpimästi muistelimme ja matkalle saattelimme. Paijalan kappeli on valoisa ja kaunis, luonnonkivistä ikkunan takana rakentuva alttaritaulu erityinen. Pappi puhui hyvin, samoin kummipoikani Mikko isäänsä luonnehtien. Näin tämäkin pieni sukulaispiiri harvenee. Arvokasta on tavata, kun vielä täällä elelemme.
Illalla muistelimme toisia vainajia Kosmoksessa, missä vietimme pitkän talven päättäjäistä ja hellekevään huipennusta Vesan ja Pekan kanssa. Muistimme kulttuurikapakan entisiä melskeitä 70-luvula, jolloin Jomppa Ojaharju kiersi looshista toiseen etsimään kiistakumppaneita ja Sakke Määttänen ärhenteli nyrkit pystyssä vastaan. Taistolaiset uhkailivat kuinka käy, ellemme liity yhteiseen rintamaan. Kuumaveristä aikaa.
Lisäksi meitä yhdisti Kirjallisuuden laitos Liisankadulla, sieltä nousevat mieleen Väinö Kaukosen, Kai Laitisen ja Annamari Sarajaksen unohtumattomat hahmot. Silloin oli todellisia kirjallisuustietäjiä, jotka vaikuttivat useilla elämänaloilla. Eihän se opetus kovin kehittynyttä ollut, mutta heidän persoonansa vaikuttivat. Pekka piti assistenttina ikimuistoisia praktikumejaan. Niistä voimme varmaan lukea joitain väläyksiä syksyn muistelmakirjasta Onnen Pekka.
Meillä oli sikäli yhteinen syy hengähtää, että kummankin kirjat ovat jo vedosvaiheessa. Vesaa yllytimme tekemään lopullisen kirjan Haanpäästä ja saman tien Maiju Lassilasta, josta puuttuu vielä pätevä selvitys. Minä nämä elämäkerrat rupean jo jättämään, mutta saas nähdä kuinka käy. On tyven hetki miettiä rauhassa jatkoa, ylellistä sekin. Jo joutui armas aika.
31.5. 2018