Panu Rajala

Olimme serkkuni ja vanhempieni kanssa matkalla Roomassa kesällä 1961. Poikkesimme Venetsiaan, missä Joukon kanssa polskimme innoissamme Lidon uimarannalla.  Soudimme pienellä rantapaatilla kauemmas ulapalle, kun äkkiä kuulimme kimakoita avunhuutoja. Naisen pää painui aina välillä pinnan alle ja pulpahti taas kiljumaan. Hänen ympärillään sukelteli tummatukkainen mies. Mistä oli kysymys?

Meloimme lähemmäs, ja nainen yritti uida meitä kohti, mutta taas hän vajosi. Viimein saimme hänet hinattua laidan yli veneeseemme. Hän sylki vettä keuhkoistaan ja kääntyi sättimään kiivaasti miestä, joka kroolasi jo etäämmäs. Uhkaili poliisilla ja vaikka millä. Siinä sitten hengähdettiin. Punatukkainen nainen kiitteli meitä kovin. Olimme kuulemma pelastaneet hänen henkensä. Tuntematon mies oli yrittänyt useita kertoja vetää häntä jalasta pinnan alle. Kummastelimme tilannetta kouluenglannillamme. Nainen oli aivan kuohuksissaan, pärski ja puhisi.

Vaihdoimme jonkun sanan Joukon kanssa suomeksi. – Mitä olettekste suomalaisia! nainen hämmästyi. Myöntelimme vaisusti. – No siinä tapauksessa, miten ihanaa. Te olette sankareita! Minä olen näyttelijä Maija Karhi, myös Suomesta. Miten olisi käynyt ilman teitä!

Olin nähnyt hänet telkkarissa ja kai elävänä teatterissakin, tunnistin kyllä nyt kun hänen kiihtymyksensä vähän asettui. Naureskelimme jo tapaukselle. Me lukiolaispojat Lidossa hengenpelastajina! Ja vielä kuuluisan näyttelijättären ongimme veneeseen. Kun tulimme lähemmäs rantaa, hän näki aviomiehensä, hyppäsi veneestä, paineli tämän syleilyyn ja vilkutti meille. Hänellä oli kuohuttavaa kerrottavaa. Siihen jäimme ihmettelemään.

Kun sopiva tilaisuus paljon myöhemmin tarjoutui, palautin tapauksen Maija Karhin mieleen. Hän muisti sen hyvin. Siitä lähtien välillämme vallitsi iloinen salaliittolaisuus, viimeksi Turun kirjamessuilla. Sain aina erityisen huomion hänen hengenpelastajanaan. Totta puhuen ei siitä varmaan ollut ihan kysymys, joku tulinen italiaano siinä harrasti turistirouvan seksuaalista häirintää  rankoin ottein. Eipä ihme. Maija Karhi oli iloinen, räiskyvä, mehevä nainen!

Hänen kuolinuutisensa tuli, kun olimme Tuusulassa hautajaisissa. Serkkuni Riitan mies, majuri Aimo Jokinen, upseeri ja herrasmies, poistui joukostamme. Hänen aina myötämielistä olemustaan lämpimästi muistelimme ja matkalle saattelimme. Paijalan kappeli on valoisa ja kaunis, luonnonkivistä ikkunan takana rakentuva alttaritaulu erityinen. Pappi puhui hyvin, samoin kummipoikani Mikko isäänsä luonnehtien. Näin tämäkin pieni sukulaispiiri harvenee. Arvokasta on tavata, kun vielä täällä elelemme.

Illalla muistelimme toisia vainajia Kosmoksessa, missä vietimme pitkän talven päättäjäistä ja hellekevään huipennusta Vesan ja Pekan kanssa. Muistimme kulttuurikapakan entisiä melskeitä 70-luvula, jolloin Jomppa Ojaharju kiersi looshista toiseen etsimään kiistakumppaneita ja Sakke Määttänen ärhenteli nyrkit pystyssä vastaan. Taistolaiset uhkailivat kuinka käy, ellemme liity yhteiseen rintamaan. Kuumaveristä aikaa.

Lisäksi meitä yhdisti Kirjallisuuden laitos Liisankadulla, sieltä nousevat mieleen Väinö Kaukosen, Kai Laitisen ja Annamari Sarajaksen unohtumattomat hahmot. Silloin oli todellisia kirjallisuustietäjiä, jotka vaikuttivat useilla elämänaloilla. Eihän se opetus kovin kehittynyttä ollut, mutta heidän persoonansa vaikuttivat. Pekka piti assistenttina ikimuistoisia praktikumejaan. Niistä voimme varmaan lukea joitain väläyksiä syksyn muistelmakirjasta Onnen Pekka. 

Meillä oli sikäli yhteinen syy hengähtää, että kummankin kirjat ovat jo vedosvaiheessa. Vesaa yllytimme tekemään lopullisen kirjan Haanpäästä ja saman tien Maiju Lassilasta, josta puuttuu vielä pätevä selvitys. Minä nämä elämäkerrat rupean jo jättämään, mutta saas nähdä kuinka käy. On tyven hetki miettiä rauhassa jatkoa, ylellistä sekin. Jo joutui armas aika.

31.5. 2018

Mistä keskustelimme Simo Juvan kanssa Lohjalla? Tämä oli viides kerta, kun otimme matsia kirjojeni merkeissä. Kaupunginjohtajana Simo minut sinne houkutteli, nyt hän on jo entinen. Tilaisuudet ovat aina olleet menestyksiä.

Simon metriikantutkimusten pääväitteenä oli se, että Leinon täytyi harkita tarkkaan keinonsa, äännemaalailunsa, nousevat ja laskevat runomittansa ja alku- sekä loppusointunsa. Kaikki tähtäsi tiettyyn vaikutukseen, sisällöllinen teema kulki sitten rinnalla. Yritin väittää vastaan. Uskoin Leinon runojen syntyneen vaistonvaraisemmin, spontaanisti, ikään kuin sisäisen melodian saattelemana. Tuskin pääsimme lopulliseen tulokseen. Kiista on ikuinen ja ratkaisematon. Mutta virkistävä on tämmöinen tosimielessä viritetty kirjakeskustelu. Tekijä saa vertaisensa vastuksen.

Ajelimme Simon kyydissä kivaa tietä Helsingistä Evitskogin ja Siuntion kautta Lohjalle – miten kaunista, alkukesä heleimmillään. Helsingin liepeilläkin on kuvauksellista maaseutua, minkä entisajan elokuvantekijät hyvin tiesivät.

Entä Silja tänä päivänä? Kun Sillanpään romaanin koko alkuosa typistyy läpijuoksuksi, tarinalta katoaa tukijalka. Koko Salmeluksen suvun häviö katoaa.  Sillanpää hahmotteli levollisin ottein Thomas Mannin Buddenbrookien vastineen satakuntalaiseen talollismiljööseen. Kertovan elokuvan kannalta pelkistys tietysti oli tarpeen ja tiivisti tarinan. Nuorena nukkuneesta saisi vieläkin erinomaisen eeppisen tv-sarjan, jos jollain olisi rahaa, malttia ja taitoa tehdä sellainen meidän oloissamme.

Taiten Jack Witikka luotti niihin vähiin repliikkeihin, joita Sillanpää kerrontaansa sijoittaa. Elokuva puhui katseilla, tuokioilla, Heidi Krohnin kauniilla kasvoilla. Vihdin näkymät eivät tietenkään vedä vertoja Hämeenkyrön avarasti aaltoilevalle maisemalle. Mutta vesitie Rantooseen ja Aku Korhosen joviaali muhkeus luovat jo lähes alkuperäistä tunnelmaa.  Ero on tuntuva, kun muistelen sitä parinkymmenen minuutin väläystä, joka on jäljellä Teuvo Tulion Siljasta vuodelta 1937.

Antti Alanen vakuutti, että Kavin esitykset saavat uudessa Oodissa erinomaiset puitteet ja näytäntöjen suosio tulee kasvamaan. Samalla oli lohdullista kuulla, että Orion jatkaa elokuvateatterina – niin ainakin kiinteistön omistaja on luvannut.

Samalla voi taas muistuttaa siitä, että Hurskas kurjuus on edelleen filmaamatta.  Olen itsekin ollut passiivinen asiassa.  Tosin sovitin ja ohjasin sen Myllykoluun, mutta seuraajia ei ole kuulunut.  Olisin kovin valmis laatimaan käsikirjoituksen. Kukahan olisi niin rohkea ja ennakkoluuloton, että tarttuisi haasteeseen?

Taas joku journalisti Hesarin kolumnissa ihmetteli sitä, ettei koulussa ja vanhassa oppikirjassa kerrottu mitään sisällissodassa! Koulun varassako kaikki tieto oli hankittava? Omatoimisuuskin on mahdollinen. Olen varma, että ne monet pulisijat, jotka radiossa kiukuttelevat siitä, että sodasta ei ole heille kerrottu, eivät vieläkään ole edes avanneet parasta sodan kuvausta, Sillanpään Hurskasta kurjuutta. Itse luin sen seitsemännellä luokalla ihan vapaaehtoisesti ja kirjoitin kotiaineen. Kukaan ei tuputtanut, sota jysähti tajuntaani jo 16-vuotiaana. Kai omatoimisuus on tänäänkin mahdollista.

Marjan ottama kuva yllä on muuten tältä keväältä Hämeenkyröstä.  Sillanpään maailma pilkahtelee täällä edelleen.

Kuuntelimme Radio Classicin musiikkijutelman, jonka kävimme Aarno Cronvallin kanssa. Ei ihan huono, kun haastattelija piti sen hyvin koossa. Ohjelmasta kävi selväksi, että lähtökohtani musiikkiin on toivottoman kirjallinen. Musiikinharrastukseni on ikuisessa opiskeluvaiheessa. On hyvä, että on alue, jolla voi tehdä itseään hämmästyttäviä löytöjä vailla minkään asiantuntemuksen painolastia. Ohjelma tulee uusintana tänään tiistaina.

29.5. 2018

Vanhimman tyttäreni Ainon syntymäpäivänä ilahduttaa monikin asia. Tietysti muistot. Toiseksi ihmeellinen sää, joka jatkuu ja jatkuu. Kolmanneksi taloudellisen tilanteen kohentuminen raskaan talven jälkeen: kustantajan huojentava tilitys saapui! Ja päälle päätteeksi kirjastokorvaus ja semmoista pientä. Oooperastakin voi vielä jotakin herua. Joten hengissä pyristellään ainakin tämä kesäkausi.

Joka näyttää viettävän hurmaavimpia hetkiään juuri tänään. Vielä kukkivat kaikki yhtaikaa: tuomi, omenapuu ja syreeni! Kohta riennän tästä pihatöihin ja savusaunan lämmitykseen. Mutta ensin oli taas tarkistettava pari lukua Kiannosta ikään kuin se ei valmistuisi ikinä. Kärsivällisyyttä, hyvä tutkija.

Viikolla vietin vielä vilkasta keikkailua. Käytiin Simo Juvan kanssa valistamassa lohjalaisia Eino Leinosta – Juvalla tapansa mukaan täydelliset kuvat ja runoanalyysit matkassa. Selvisin nipin napin tentistään. Parhaita matineoita, koska aihe otetaan ihan vakavasti ja kansaakin tuli kuulemaan hyvä salillinen ihanasta kevätillasta huolimatta.

Sitten juttelimme toisen norssiveljen Aarno Cronvallin kanssa niitä näitä musiikkivalintojen lomassa Suomalaisella Klubilla – ohjelma ulos Radio Classicista huomenna sunnuntaina klo 15. Kun on niin rutinoitunut ja perehtynyt haastattelija kuin Arska ei puhujalla ole mitään huolia. Ja lopuksi vielä: Orioniinkin tuli toistakymmentä friikkiä katsomaan Jack Witikan vanhaa Siljaa (1956), jota minun oli määrä esitellä. Promoottorina jo kolmas norssiveli Antti Alanen. Sujui sekin, eikä se ihan pöllö elokuva ole – aikaa myöten muuttunut aina vain sympaattisemmaksi, vaikka kantaa romaanista tietysti vain pelkistetyn rungon.

Maria-Liisa Nevala kummastelee uudessa Wittikka-kirjassan sitä, että elokuvassa on peräti neljät tanssit ja sitä minäkin pidän liian toistuvana keinona. Merkittävä on vain se viimeinen talkootanssi Kulmalassa, josta Silja lähtee Armaan matkaan. Huvittaa kuinka läheltä omasta elämänpiiristään Sillanpää otti Rantoon, sen professorin (toivekuvan itsestään) ja serkkunsa Kulmalan Sofian, jonka tytär oli vuokraemäntämme tuolla Mäkelässä (eli Kulmalassa) monet kesät silloin, kun Aino ja Alma syntyivät. Oi niitäkin onnellisia aikoja!

Mutta nyt on riennettävä leikkaamaan ruohoa, joka kasvanut humahtaen ihan silmissä – kaikkialla viheröi ja juhlavoi. Ei elämä juuri tämän täydellisempää voi olla.  Miten tästä ”saisi kaiken irti”, kuten jo Salon Matti aikanaan täällä kävelyretkillämme murehti. Yritetään edes, jonkun rippusen. Liian ylivoimaista on alkusuven huhmeinen hurmaavuus!

26.5. 2018

Voisiko olla kahta vastakkaisempaa puhujaa kuin Chicagon piispa Michael Curry ja meidän arkkipiispamme Kari Mäkinen? Ja kumpi on mielestämme vakuuttavampi, kumpi vilpittömämpi? Vastausta ei tarvitse miettiä. Chicagolaisen performanssi brittien kuninkaallisissa häissä läheni hääpuheen parodiaa. Äijä tiesi, että nyt hän saa kerrankin esiintyä koko maailman edessä. Joidenkin mukaan esitys oli vaikuttava! Kulttuurierot ainakin korostuivat. Näkyi siinä olevan viileillä kuninkaallisillakin nielemistä.

Kari Mäkinen veti hienon sovitustapahtuman Turussa sisällissodan muistoissa. Koko poliittinen ja kirkollinen eturivi saatiin mukaan helluntaimarssille. Tuntui että nyt viimeistään arvet umpeutuivat. Vai vieläkö jäi jotakin jomottamaan?

No joo, Jukka Kekkonen vaatii vieläkin, että sodan jälkihoidon olisi pitänyt mennä lain ja asetusten mukaan. Eipä vallankumoukseenkaan lakikirja kädessä lähdetty, kuinkas sitten heti kukistuneen kapinan jälkeen oltaisiin niin kylmän viisaita. Aika pian palattiin järjestyneeseen systeemiin ja armahduksiin. Nuoruudessani oli paljon puhetta Chilestä. Sotilasjuntta ei mistään laista piitannut, ja YK katseli sivusta. Esimerkkejä olisi loputtomiin, Espanjasta, Kreikasta, Turkista, Neuvostoliitosta. Tai tämän päivän Egyptistä tai Jemenistä. Itserankaisu on kohtuumitassa terve kansallinen piirre. Harva sitä harjoittaa siinä määrin kuin tämä totinen ja lakiin nojaava suomalainen jälkiviisaus.

Oli katsottava Ruotsi-Sveitsi katkeraan loppuun saakka, koska yllätyksen mahdollisuus eli viime sekunneille. Mutta Svea-mamman pojat ovat lätkässä pistämättömiä. Sveitsi venyi ihmeellisesti ja puolusti kuin leijona. Oli se raastavan jännää katsottavaa, vaikka ei kiekko lempilajejani olekaan. Nyt hetken hengähdys, ja sitten alkavat futismatsit Pietarissa ja Moskovassa. Kohtalona liimautua taas ruudun äärelle kauniina kesäiltoina. On se niin väärin, mutta minkäs teet. Suomi ei edes pelaa, se sentään helpottaa.

Sitä ennen käväisen itse paikan päällä ja pääsen juuri alta pois ennen kisaryntäyksiä. Valmistautuminen käynnissä, Sota ja rauha kallistuu vihdoin viimein kohti loppua. Mutta hitaasti ja jaksoittainkin luettuna suurenmoinen kokemus. Ei kunnon eeppistä kerrontaa mikään maailman elokuva tai dramatisointi voi korvata. Muutakin venäläistä hujahtaa tässä helteen ja valkeiden öiden huumassa.

Helluntaina 2018

Harvinaista lukea niin selväsanainen ja perusteltu kirjoitus kuin Martti Häikiön yläkerta Hesarissa eilen, valkoisen voitonparaatin muistopäivänä. Tuntuu oudolta, että voittoakin voidaan jo avoimesti juhlia puolen vuosisadan hiljaisuuden jälkeen. Vapaussodasta uskalletaan jo häpeilemättä puhua, kuten kuukausi sitten ennakoin.

Voitonjuhla Finlandia-talossa, joka sentään suorana näytettiin, oli vähän kankea ja näytelmäosiltaan kömpelö, mutta siinäkin oli hyvä tarkoitus. Komeita marsseja kelpaa kuunnella. Ei voittajien pidä aina painaa päätään alas, varsinkin kun voitto koitui sitten maan parhaaksi, kuten on huomattu. Mutta aina pitää muistaa mainita, että hinta oli raskas. Missäs päin maailmaa sisällissodan häviäjiä on muuten kovasti säälitty ja armahdettu? Häikiö osoitti, että meillä toimeen ryhdyttiin sittenkin aika nopeasti.

Ylen uutisissa ei voittoa noteerattu, rajansa kaikella. Hesari juhli viikko sitten väärällä valokuvalla, joka oli muistoparaatista vuodelta 1919. Tuottaa vähän hämminkiä nostaa tätä valkoista puolta vaihteeksi esiin. Tänään Eija Komu muistuttaa lehdessä ihan oikein siitä, että Linnan Pohjantähti on suuren turhautumisen kuvaus. Ei kuitenkaan muista sanoa, että Koskelan ”isänmaan” luovutus alkuaan takaisin pappilaan oli historiallinen anakronismi ja kirjailijan keksintö. Sellaista ei tiedetä missään tapahtuneen.

Jokohan alkaa tulla mitta täyteen vapaus- ja sisällisodasta? Ei varmaan vielä. Minultakin on tulossa näytelmä aiheesta Ikaalisiin: Soinila 1918. Nimismies Väinö Nyströmin ja hänen poikansa murha oli täällä Hämeenkyrössä kuohuttavin punaisen terrorin saavutus. Nyström oli I. K. Inhan veli ja tärkeä tukimies, rahoittajakin. Varrotaan nyt sitäkin tapausta vielä heinäkuulle, sitten voidaan julistaa rauha maahan.

Kunhan ensin saadaan nämä lätkämatsitkin loppumaan. Ehkä Sveitsi auttaa asiassa. Katseltiin Silja taas kertaalleen telkkarista, hiukan se aina paranee, muuttuu sympaattisemmaksi, vaikka antaa romaanista tietysti kalpean kuvan. Aku Korhosen Rantoon professori on mainio ja Heidi Krohn herkkäilmeinen. Ohjaaja Witikka luotti kuvaan ja vähiin repliikkeihin. Kapina siinä sujahtaa aika ohimennen, mutta jättää jälkensä. Sillanpään kuvauksessa on siinä kohdin armotonta tasapuolisuutta. Mutta Hurskas kurjuus on vieläkin filmaamatta.

Muuten on elämä maatöitä, noottien laittoa Kianto-käsikseen ja lukuhommia. Nukun rantamajassa ja ihailen puoli viideltä auringonnousua järven takaa. Katiskat on jo tyhjiä. Kirjosieppopari empii vielä pesimisen aloitusta. Pörröhäntä orava aterioi tuomessa. Valkoisinaan ne kukkivat lehdoissa. Kuluneesti sanoen kevät on kauneimmillaan. Tämän enempää en siitä pysty kirjoittamaankaan.

Tytärtäni Almaa tervehdin hänen syntymäpäivänään tänään 17.5. 2018.

Ihmeellinen on kesän lehahdus. Muutama päivä hellettä, jo on lehdet puissa. Täällä maalla on taivaallista.

Tapahtuuko kaikki liian äkkiseltään? Sielu ei pysy mukana. Vielä muistan kohmeiset hanget, joita sujuttelin. Sääli maita, joissa eivät vuodenajat vaihdu. Tämä luomakunnan rytmi on mahtava.

Liikkumaton, hehkuva päivä tarjoaa varjossa tai vaikka laiturin nokassa parhaan lukupaikan. Kaikki kiire katoaa. Varhaisperunat on jo pantu maahan, ei huolta siitäkään. Hauki kaikkoaa jo syvyyksiin. Kirjosieppo tutkii uteliaana tuttua pesää. Paina sinne vaan, vasta pääsiäisenä puhdistin.

Vapun aikoihin tuli hyvä dokumentti Martta Salmela-Järvisestä. Siinä oli turskea muija, puolusti naisia ja työväkeä kaikella tarmollaan. Omassa elämässä oli epäonnea, heikkoja ja juoppoja miehiä, kaikki kaatui naisen niskoille. Oli vain selvittävä. Martta selvisi, puhui ja pärmätti ja kirjoitti hyviä kirjojakin.

Näissä naisvaikuttajissa riittää vielä tutkittavaa. Viimeksi luin yllättävän kiintoisan kirjan Hilja Pärssisestä. Jaa kuka? No entinen kansanedustaja, punaisen kansanvaltuuskunnan ensimmäinen naisministeri, työläisnaisten tarmokas puheenjohtaja, toimittaja, puhuja ja kaiken lisäksi runoillija Hilja Liinamaa. Häneen törmäsin myös kriitikkona: arvosteli Työläisnaisessa kipakasti Ilmari Kiannon naiskuvaa Metsäherran herjaajassa. Aivan aiheellisesti muuten, ei kukaan muu ottanut vielä tällaista näkökulmaa.

Nyt kolme tekijää – Marjaliisa Hentilä, Matti Kalliokoski ja Armi Viita – ovat kirjoittaneet Hilja Pärssisestä monitahoisen ja seikkaperäisen elämäkerran Uuden ajan nainen (Siltala). Taas kertautuu tämän hämmästyttävän sisukkaan kansan kehityshistoria 1876-1935. Mullistusten ja koettelemusten läpi mennään toivorikkaasti, tulevaisuuteen uskoen ja sitä rakentaen kivi kiveltä. Suhteita luodaan ulkomaille johtaviin naisaktivisteihin Aleksandra Kollontaihin ja Clara Zetkiniin, kongresseissa istutaan, julkilausumia laaditaan, väittelyjä käydään.

Kirja muuttuu jännityskertomukseksi, kun tullaan kohtalon vuoteen 1918. Hilja Pärssinen lähtee mukaan kansanvaltuuskuntaan hoitamaan sosiaaliasioita. Hän on ensimmäinen suomalainen nainen ministerin asemassa.  Hanna Karhinen tulee sitten hänen rinnalleen.  Vaikka Pärssinen edusti maltillista linjaa, hän ei voinut vastustaa tilaisuutta tarttua valtaan, saada konkreettisesti vaikuttaa. Paljon hän ei ehtinyt tehdä, kun jo kapina kukistui. Seuraukset olivat sitten hirveät.

Luin tukka pystyssä Hiljan ja hänen miehensä Jaakko Pärssisen pakomatkasta Venäjälle hävityn sodan jälkeen. He eivät jääneet rähinöimään Pietrariin suomalaisten kommunistien kanssa, vaan jatkoivat Uraliin aina Permin ja Sarapulin vaiheille saakka, toimivat opettajina Saratovissa kurjissa oloissa, välttivät Stalinin vainot ja pääsivät ihmeen kaupalla palaamaan Suomeen Viron kautta 1919 – ja suoraan Hämeenlinnaan kuritushuoneeseen. Hilja tuomittiin osallisuudesta maanpetokseen, miehensä Jaakko selvisi vähemmällä. Hän syytti osaltaan vaimonsa poliittista vaikutusta itseensä. Hilja kimpaantui ja katkeroitui, liitto murskautui.

Hilja Pärssinen palasi tuomion kärsittyään yhteiskuntaan ja pian takaisin eduskuntaan.  Kommunisteista hän oli saanut rokotuksen Venäjällä loppuiäkseen, mutta sosialidemokraattisten naisten riveissä hän jatkoi taistelua. Tämä on hyvin kuvaava osa kansan eheytymiskehitystä repivän sodan jälkeen. Aviopuolisot jatkoivat yhdessä Viipurin puolessa Talikkalassa, mutta suhde ei eheytynyt. Sitten Jaakko, Saksassa väitellyt tohtori ja koulumies, iski 50 vuotta nuoremman naisen, ja Hilja jäi hoitelemaan tehtäviään yksin ottolapsi lähimpänään. Liian varhain hän sitten syöpään kuoli. Paljon hän ehti toisten rinnalla köyhien naisten asemaa parantaa, ehkä vähän maataankin.

Mitä kaikkea ehti tapahtua sitä ennen! Tässä nyt olisi, hyvät naiset, kuvaamisen arvoinen tarina, kun elokuviin kaipaatte hyviä naisaiheita. Kuka ehtii tarttua? Nämä olivat kovia työn ja toimen naisia, Salmela-Järviset ja Pärssiset, eivät paljon tarvinneet kampanjoiden tukea, vaikka miehet ja maailma heitä sortivat. He kampanjoivat viinaa ja vääryyttä vastaan, tarttuivat itse maailman kampeen ja tahtoivat kääntää suuntaa. Joko onnistuivat tai eivät, mutta yritys oli kunnioitettava.

15.5. 2018

Maanantai 7.5. oli merkkipäivä. Vladimir Putin astui taas kerran virkaansa ja Ilmari Kianto olisi täyttänyt 144 vuotta. Tärkein tapahtuma oli silti meidän Norssin klassikoiden luokkakokous Suomalaisella Klubilla.

Olin jo lupautunut pitämään puhetta Kiannon patsaalla Suomussalmella, mutta Luojan kiitos armahtivat, ja sain istua riemukkaan illan vanhojen luokkakavereiden kanssa.

Mikähän siinä onkin, että ne tuntuvat aina niin tutuilta, vaikka viiden vuoden välein tavataan. Joitakuita tietysti useammin. Merkillistä sekin, että meluavasta gangsterilaumasta, joka keräili massiivisesti ala-arvoisia numeroita kokeissa, on kehkeytynyt näin seesteisiä ja elämässään menestyneitä herrasmiehiä.

Mutta sitten oli opettajia, jotka todella sähköistivät joukkomme. Tuolla yllä on kuva abiturienttivuotta vakavana aloittelevasta VIII-luokasta. Latinan opettajamme Tuomo Pekkanen vartioi joukkoa, ja kova kirittäjä olikin. Kuten olen ennenkin kehaissut: 25 meitä kirjoitti latinan ja 23  laudaturin! Mieluisa tehtäväni oli tuoda Tuomon tervehdys luokkakokoukseen. Taitaa olla ainoa vakituinen opettajamme, joka on edelleen virkeissä voimissa.

Anssi Simojoki muisteli vaikuttavasti viimeistä kohtaamistaan MaCa Castrénin kanssa Afrikassa. Hän sai kiitetyksi erinomaista historian opettajaa muutamaa kuukautta ennen tämän kuolemaa. Jorma Kaimio kysyi minulta, kuinka paljon Urho Johansson on vaikuttanut kirjallisiin harrastuksiini. On myönnettävä, että moderni opettaja  tarjosi ratkaisevia sysäyksiä: luetutti Hemingwaytä, Viitaa, Huovista, Aapelia, jopa Maila Pylkkösen runoja ja kirjoitti innoittavia kommentteja aineiden perään. Kuinka monessa koulussa enää luetaan elävää nykykirjallisuutta?

Matematiikassa meillä monilla oli vaikeuksia, mutta muistelimme silti korkeaotsaista Urpo Kuuskoskea, joka muun ohessa johti suhteita Neuvostoliittoon sodan jälkeisinä vuosina. Arska Pipinen piti yllä saksalaishenkeä. Olimme samaa mieltä kuin Harry Halén siinä, että kielet sittenkin muodostivat tärkeimmän pääoman kouluvuosilta. Ne avasivat maailmaa, kun muu oli paljolti Haban sanoin ”rimatavaraa”.

Ainoa mitä kummastelimme vieläkin oli liikunnan opetus. Norssissa opetuksesta vastasivat maailmanmestari ja olympiavoittaja, Esa Seeste ja Väinö ”Lahtari” Lahtinen, mutta metodi oli ihmeen jäykkä. Etupäässä seistiin jonossa jumppasalissa ja odotettiin kippi- ja kiintopyörähdysvuoroa tai hyppyä jonkun pukin yli. Parhaita olivat futismatsit Johiksella ja urheilupäivät Eltsussa, niistä nautin. Urheilu oli henkireikä kirjoittamisen ja lukemisen ohessa.

Illalliskeskustelumme jakautui kahteen osaan. Ensin muisteltiin menneitä (luin päiväkirjastani kuvauksen nousustamme koulun ylimmäksi luokaksi), sitten Jorma johdatteli eri teemoihin: poikakoulun merkitykseen, luovuttamisen vaikeuteen ja elämän onnen tavoitteluun. Varsin syvällisesti näitä pohdittiin, monia todistuksia kuultiin. Poikakoulun palauttamista puolustimme, vaikka Heikki ”Jontsi” Jäntti esitteli latinan ja ranskan opettajan positiivisia kokemuksia Mäkelänrinteen yhteiskoulusta. Joka tapauksessa meille oli shokki, kun Norssiin tuli tyttöjä.

Mitä etuja poikakoulu tarjosi? Kukin sai pärjätä omilla kyvyillään, ei ollut tarvetta tavoitella tyttöjen suosiota. Tietty tasa-arvo vallitsi, kiusaamista esiintyi hyvin vähän. Älylliset ja tiedolliset valmiudet hallitsivat, tyttöjä nähtiin korkeintaan Nissenin kahvilassa, joskus harvoin yhteisjuhlissa tyttönorssien kanssa. Mutta toisaalta kesti aikansa ennen kuin pystyimme tutustumaan saati aidosti ystävystymään naissukupuolen edustajien kanssa, kuten Jontsi muistutti.

Pääsimme ylioppilaiksi 1963. Luokkamme dokumentaattori Yrjö ”Quuvee” Qvarnberg on toimittanut kuvia ja kaitafilmejä, ohessa joitain näytteitä. Olemme siloposkisia ylioppilaita, sitten ikäciviksiä Norssin portaikossa, kun 50 vuotta tuli täyteen. Vainajia ovat jo aikaa tuossa taaemmat Riku Rinkama ja Jaska Tahkolahti, edessä Amerikkaan karannut Olli Tuovinen ja Quuvee sekä PR.

Ehkä vasta nyt alamme käsittää, kuinka antoisia ja vaikuttavia vuosia silloin vietimme. Kuinka persoonallisuus hiljaa muokkautui sellaiseksi, jolla sittemmin oli eteenpäin pinnisteltävä. Manu Konttinen yritti väittää, että kaikki johtuu vain perimästä, mutta emme ihan uskoneet. Manun ohella lääketieteen asiantuntemusta oli rutkasti: Jukka Suni, Quuvee, Anssi Tiisala. Lisäksi vankkaa liike-elämän, diplomatian, teologian ja humanismin tuntemusta.

Mitä se elämän onni sitten on? Siinäkin meillä oli maan johtava asiantuntija kuultavana. Arvojen tutkija, konventin puheenjohtaja  Klutsi Helkama määritteli yksinkertaisesti, että jos ihminen pystyy elämään omien arvojensa mukaisesti, hän on onnellinen. Mitäs siihen voit lisätä.

Kevätilta Qvartier Latinissa, siitä kirjoitti Oulun klassikko V. A. Koskenniemi. Onnellinen ilta oli tämäkin. Me olemme vielä hengissä ja kohtalaisen hyvissä voimissa. Emme ole luovuttaneet! Norssi kulkee repussamme, kaikki mitä se aikanaan antoi. Ei se sittenkään ole ihan vähän. Viiden vuoden päästä tavataan, ellei ryypynvälejä tihennetä.

Alla 50-vuotisjoukkue 2013 Norssin muistorikkaassa portaikossa. Ylärivi vasemmalta Jorma Kaimio, Ora Meres-Wuori, Risto Wennäkoski, Matti Laipio, Leo Virranne, Anssi Tiisala ja Jukka Voipio. Keskirivi: Arto Liinpää, Klaus Helkama. Jukka Virta, Panu Rajala, Jukka Suni, Mauno Konttinen ja Jukka Varis. Alarivi: Antero Pajari, Jyrki Malmio, Harry Halén, Yrjö Qvarnberg, Kari Selinheimo ja Heikki Jäntti.

77.

Lakitimme Elinan ja jätimme Taatan patsaan tällä kertaa rauhaan. Elinan kuolemasta tulee vuoden lopussa kuluneeksi 30 vuotta. Millainen elämä olisi, jos olisi käynyt toisin? Vastaamaton kysymys. Hannele Kylänpään pronssiveistos valvoo meitä kaapin päältä.

Vappu sujui harmaasti ja kotoisasti. Olimme sittenkin täällä mailla, vaikka ei pitänyt. Se lauantain seminaari Ikaalisissa muutti aikataulun. Mutta mikäs täällä ollessa, vettä tulee, tuuli puhuu, mutta sisällä on mukavaa.

Mitä tehdä vapaana, harmaana vappuna? Mitäs muuta kuin lukea kiintoisaa kirjaa. Sitä ennen on kuunneltava YL:n komeaa laulua, työväen historiallista uhoa ja Retuperän kuolemattomia sovituksia. Vappulounas oli kyllä runsas ja värikäs, jälkkärinä tippaleipiä ja kotisimaa.

Hyllystä voi napata silmät ummessa, aina löytyy yllätyksiä. Kuten Jaakko Korjuksen vakoiluromaani Moskova tietää kaiken (1994). Koskahan senkin olen hankkinut? Lukaisin uteliaana, sillä vakoilu on aina kiinnostanut. Mistä se sai alkunsa. Ehkä Triesten Prix Italia tv-festivaalista, 1985, missä näin brittielokuvan An Englishman Abroad. Se kertoi Guy Burgessin elämästä sen jälkeen, kun hän oli loikannut Moskovaan. Kiehtova, alakuloinen kuvaus.

Burgess kuului Cambridgen viitosiin, kuuluisaan vakoiluryhmään, jonka vaiheisiin tutustuin paremmin Lontoon vuotenani 1986. Burgess (kuvassa oik.) vilahtaa Sally Belfragen kirjassa Huone Moskovassa (1960), mutta harmiksi hän ei kerro tapaamisesta sen enempää. Toinen muistelma, jugoslavialaisen Veljko Micunovicin Moskovan vuodet (1978), kertoo diplomatian ja politiikan ylätasosta 1956-7 häikäilemättömiä juttuja. Hruštševin johtama Neuvostliitto oli vahvimmillaan ja pompotti satelliitteja armottomasti. Nikita Sergejevitšin tempoileva johtamistyyli muistutti jonkin verran Trumpin otteita, mikä on jo monelta unohtunut.

Tällaisiinkin voi vaipua hyvässä rauhallisessa Hämeenkyrössä vesisateen huuhtoessa ikkunalaseja. Korjus kertoo välirauhan ja jatkosodan tiheistä vakoiluverkoista Suomessa aika raflaavasti, vaikka teos romaanina on kökkö ja kovin suoraviivainen. Sen tosiasiataso on sitäkin kiinnostavampi. Stella Polariksen monivyyhteinen tausta aukeaa koko alastomuudessaan. Romaani kertoo fiktion keinoin vakoilijoista, joilla ilmeisesti kaikilla oli vastineensa todellisessa elämässä. Olikohan vakoilu todella näin vilkasta? Tai jospa tämä onkin vain pieni osa, jäävuoren huippu. Romaani ei kerro mistään muusta, kaikki sen henkilöt sekaantuvat tavalla tai toisella salaiseen tiedonhankintaan ja -välitykseen. Saksan ja Neuvostoliiton agentit huseerasivat täällä kuin kotonaan, mutta Suomi veti tämän mukaan lopulta pisimmän korren.

Mistä muistan Jaakko Korjuksen? Tietysti Joensuun teatterirähinöistä 1970-luvun alusta. Korjus yritti Karjalaisen toimituspäällikkönä taistella Jouko Turkkaa vastaan, mikä oli tietysti toivoton yritys. Seurasin Vaakunan kabinetissa väittelytilaisuutta, missä Turkka päihitti Korjuksen mennen tullen. Vallankumouksen oli määrä alkaa Joensuun teatterista. Silloin jo näytti siltä, että Turkka tulee tuotapikaa Helsinkiin ja panee täällä hyrskyn myrskyn. Kuten tapahtuikin.

Huomaan että Korjus on julkaissut yli 30 kirjaa. Porvarina ja Kariston kirjailijana hän jäi ajan riennoissa varjoon. Lehtimiehenä hän teki varsinaisen elämäntyönsä. Moskova tietää kaiken on raportinomainen, siekailematon selostus vakoojien vaiheista aikana, jolloin jokaisen henki oli vaarassa. Kun vakoilu on digitalisoitunut ja kybernisoitunut ja rynninyt nettiin, näin vereksiä tarinoita ei enää voi kirjoittaa. Asiaa voi tutkia lisää Jukka Rislakin opuksista.

Elävää dramatiikkaa tarjosi illalla välieräratkaisu Real Madrid – Bayern München. Vanhana maalivahtina olen aina huolissani, kun nykyisin syötellään niin huolettomasti omalle molarille. Aina pelkään, että joskus tulee moka. No niin, siinä sitä sitten oltiin. Bayernin Sven Ulrich päästi oman syötön kainalon alta ja Benzema rokotti. Tuskallinen maali! Toisessa päässä pantterimainen Keylor Navas loisti ja pelasti pari selvää maalia. Ronaldo ja Müller kumpikin alamaissa. Siis maalivahtien matsi, dramaattinen sellainen.

1.5.2018