Saimme Marjan kanssa mieluisan kutsun ravintola Lyoniin, Suomi-Ranska yhdistysten liiton tilaisuuteen. Olen käynyt niissä kolmasti ennenkin, aiheina suomalaisten klassikoiden suhteet Ranskaan. Nyt oli vuorossa Eino Leino.

Ensin ajattelin, että Leinolla tämä suhde oli aika ohut. Löysin kuitenkin SKS:n mainiosta kirjastosta pienen niteen Jean-Pierre Rousseaun ranskannoksia Leinon runoista: Chantre de la Finlande. Innostin Marjaa niitä tutkimaan, kun hän on intensiivisesti jatkanut ranskan opintojaan. Niin saatoimme valottaa yhdessä Leinoa ranskalaisittain kahdesta näkökulmasta.

Leino kävi Freyan kanssa häämatkalla Pariisissa 1906 (sata vuotta myöhemmin me kihlauduimme Sacré-Coeurin portailla). Pariisi ei kuitenkaan ollut Leinolle aivan keskeinen kylä, Berliini ja Rooma olivat tärkeämpiä. Niissä hän vietti pitempiä aikoja. Mutta löytyihän Pariisin matkalta sentään Anatole France, jota Leino sitten suomensi ja josta tuli yksi hänen tyylillisiä esikuviaan.

Leino oli lukenut Hämeenlinnan lyseossa vapaaehtoisen ranskan, ja pitkän latinan pohjalta hän kehitti lisää taitoaan. Vanhempi veli Kasimir Leino teki väitöskirjan Prosper Meriméestä. Frankofiilinen harrastus yleistyi meillä kirjailijoiden piirissä vähän myöhemmin tulenkantajien aikoina.  Saksa oli sitä ennen henkinen lippulaiva.

No ilta sujui rattoisasti Lyonissa, ja Marja lasketteli näytteitä Leinon ranskannoksista. Kun Leino soinnuttelee sydämensä halusta, hänen vivahteitaan on mahdotonta täysin ranskan kieleen siirtää. Marja laski, että esim. Leinon runossa ”Erotessa” on yksi r-kirjain, ranskannoksessa En se quittant niitä on14. Näin äänteellinen asu muuttuu, mutta sisällöllisesti Rousseaun käännökset ovat hyvinkin uskollisia. Joskus rytmi ja metriikka kulkevat sujuvasti, joskus eivät ollenkaan, kuten joissain kalevalaisissa runoissa. ”Nocturne” on vaikein pala, miten ”puunto pilven” tai ”siinto vaaran” kääntyy ranskaksi?

Marja ei suostunut antamaan ranskantajalle varsinaista arvosanaa, vaikka opettaja onkin. Kokonaisvaikutelma kuitenkin posivitiivinen. Valitettavasti tuota kirjasta ei ole enää saatavissa mistään, ehkä hyvällä onnella divarista.

Näistä keskusteltiin parinkymmenen Ranskan tuntijan voimin ja herkuteltiin päälle katkarapua ja simpukkaa rapuliemessä (Crevette, moule, glace de crabe), härkää ja kateenkorvaa (Plat de côte de bæuf, ris de veau) sekä lakritsia, mesjuustoa ja appelsiinia (Réglisse, fromage brun, orange) Rhônen ja Loiren alueen viineineen. Eipä tarvinne kuvailla makunautintoja.

Viehättävä ilta! Elämäkerrat ja kieliharjoitukset tuottavat jokus tällaisia keitaita. Merci beaucoup. 

Alkuviikosta oli toinenkin tilaisuus, Mika Waltari -seuran esitelmäilta Töölön kirjastossa, jossa Päivälehden museon johtaja Saila Linnahalme kertoi vaikutelmia romaanista ja elokuvasta Tanssi yli hautojen. Eloisa ja tietorikas esitys innosti kuulijoita lainaamaan kirjaa ja lukemaan uudelleen. Näinkin kellahtavalla kirjalla voi olla sanottavaa nyt, kun suhteet Venäjään ovat taas polttopisteessä. Opportunistinen teema, jonka Waltari rinnastaa vuosien 1809 ja 1944 välille, on vain kääntynyt päälaelleen, paremminkin russofobian suuntaan. Tuskinpa Putin löytäisi enää täältä ketään Ullaa, johon voisi peilailla vertauskuvallista Suomi-neitoa ja siihen ihastua. Vai voisiko? Pannaan valkotukkainen Alma ehdolle.

19.4.2018