Merkkivuosilla on merkitystä. Tulvii uutta aineistoa, joka auttaa käsittämään omaa historiaa. Näkemystäni kirkasti aika lailla Lasse Lehtisen ja Risto Volasen pieni kirja 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Se on mainio käsikirja, sisällissodan syttymisen lyhyt oppimäärä, kaikille suositeltava.
Samat asiat on kaiketi esitetty hajallaan siellä täällä, mutta tässä ne on tiivistetty selkeään ja jäntevään muotoon. En ole ennen lukenut esitystä, jossa näin hyvin kulkisivat rinnan Suomen ja Venäjän tapahtumat 1917-1918. Se on suorastaan jännityskertomus; kuinka tässä mahtaa käydä?
Suomen puoluekentän jakaumat ja varsinkin sosialidemokraattien kahden linjan kamppailu siivittävät rientoa kohti välienselvittelyä. Selväksi tulee bolshevikkien merkitys, esikuvaksi nousseen Venäjän vallankumouksen suoraan innostava vaikutus Suomen kumouksellisiin. Lenin jo tuskastuu saamattomiin suomalaisiin, kun marraskuun yleislakon mahdollisuus missattiin. Stalinin pitämä puhe sosialidemokraattien puoluekokouksessa Helsingissä marraskuun lopulla 1917 oli väkevä yllytys. Ei enää epäilystä, keiden joukoissa pian seistiin ja kaaduttiin.
Kunnes Brest-Litovskin rauhansopimus pudotti pohjaa venäläisten avunannolta. Suomi putosi Saksan etupiiriin. Suurvaltapoliittinen kuvio on tämän kevään keskusteluissa tullut entistä enemmän mukaan. Kansallismuseon seminaarissa kuukausi sitten se hallitsi esitelmiä. Suomi oli pieni pursi suurvaltojen merillä, lisäksi sillä oli satumainen tuuri. Väinö Linnan ja Pentinkulman perspektiivi ei enää riitä sodan tulkinnaksi. Olkoot ihan alussa suo, kuokka ja Jussi, mutta sitten tulivat Lenin ja Stalin – Vesa Karosen Hesarin juttua mukaillen. Eipä edes Ahon Nälkä yksin punikkeja yllyttänyt, vaikka viljalastit olivat kullan arvoisia. Kyllä siellä oli johtajien valtahaaveet vahvimmin takana.
Sanomatorin tapahtumassa viikko sitten Teemu Keskisarja töksäytti yllättäen, kuten tapanaan on, että oikeastaan sodan nimeksi sopisi sittenkin parhaiten se vapaussota. Jopas jotakin. Teemu perusteli, että vapauttahan punaisetkin perimmältään siinä tavoittelivat. Kävi vain niin huonosti, että heitä venäläisin asein ja pettävin toivein työnnettiin musertavaan tappioon. Monet vapautuivat hengestään. Samalla vapauduttiin Venäjän vallasta, sekä entisestä että tulevasta, lopulta Saksankin herruudesta. Kaiken lisäksi omat johtomiehet jättivät raukkamaisesti joukot ja pakenivat Venäjälle, mikä Keskisarjan sanoin on ja pysyy työväenluokan suurena häpeätahrana.
Lehtinen ja Volanen myöntävät, että sodan jälkihoito epäonnistui ja tappiot kasvoivat kohtuuttoman suuriksi. Juuri oikeudenkäytön mielivaltaisuus käänsi eturivin kirjailijat voittajia vastaan, niin Ahon, Sillanpään kuin jopa Kiannon, joka alkuun roihusi sotakentillä vapauslaulujaan aivan vaahtopäänä, mutta kauhistui hänkin lopulta Raudun ruumiskasoja.
Näistä ja muista jatketaan puhetta Ikaalisten Sisällissota-seminaarissa ensi viikon lauantaina. Puhetta riittää, ehkä kuullaan myös uusia paikallisia todistuksia. Mikrohistoria on ehtymätön aitta.
Että aihe ei ole loppuun kaluttu, nähtiin myös Heikki Kujanpään ohjaamassa elokuvassa Suomen hauskin mies. Pohjana on teatteriesitys, jota emme ole vielä nähneet. Elokuva teki vaikutuksen, hyvä aihe, tuore kulma vankileirin todellisuuteen, etevästi punottu käsikirjoitus (jota oli aikamoinen joukko näköjään tekemässä). Ja ennen kaikkea erinomaisesti näytelty. Kun Martti Suosalo kertoi aiheen taustasta oman sukunsa kautta siellä Sanomatorilla, tarina avautui syvemmin. Näyttelijä Parikalla oli elävä esikuvansa, tietysti. Ehkä tosipohjaa on vähän elokuvassa kohenneltu, mutta tuntuma tragikoomiseen todellisuuteen varmaan piti. Kappale teatterihistoriaa tämäkin.
Vertauskohtana tulee mielen T. J. Särkän ohjaama, Jarl Hemmerin romaaniin perustunut Mies ja hänen omatuntonsa (1957), joka oli aikanaan rohkea elokuva, täysin vakava, oikeastaan aika hurja. Molemmat on Suomenlinnassa kuvattu, samojen vallien sisällä. Yhteistä on myös uhriutumisen teema. Tässä uudessa kuvauksessa uskalletaan jo irrotella vähän komiikan puolellekin. Kyse on oikein kirjaimellisesti naurusta vasten manalaisen partaa. Kova suoritus.
On tätä aihetta nyt käsitelty. Ja kuten presidenttikin Tampereella totesi, arvostettavan hillitysti ja miltei jo tasapuolisesti. Mutta uskokaa pois, kymmenen vuoden kuluttua taas nuoren polven toimittajat päivittelevät mediassa, että kun tästä sodasta ei ole puhuttu mitään aikaisemmin… Ja sitten he puhuvat.
18.4.2018