Kävin Tampereella ja otin junalukemiseksi Kanavan numeron (2/18). Matka hurahti antoisasti!
Olen aina lukenut lehteä kirjastossa, nyt tilaan sen ja vaihdan Kuvalehden vähän viisaampaan aviisiin.
Lehti keskittyy fiksusti ja monitahoisesti vuoden 1918 tapahtumiin. Tässä tulee nyt niitä toisia näkökulmia, joita olen kaipaillut yksisuuntaisen punaisten tappioiden säälittelyn lisäksi.
Vesa Vares kirjoittaa erinomaisesti Väinö Linnan Pohjantähden ylihallitsevasta asemasta historian tulkinnoissamme. Tämän tästä joku vaikuttaja (aina arkkipiispasta ja presidentistä alkaen, kuten Risto Volannen on huomauttanut) tähdentää, kuinka Linnan romaani on ollut tärkein vaikuttaja hänen yhteiskunnallisen näkemyksensä syntyyn, Suuri saavutus romaanille, samalla vääristävä, yhtä näkökulmaa ylipainottava.
Voin sen sanoa, kun itsekin luin kirjan suuren vaikutuksen vallassa heti osien ilmestyessä ja kirjoitin niistä teatterisovitukset Pyynikille vielä 1990-luvulla. Kalle Holmberg ohjasi jyristen ja oli aina vähän tyytymätön, kun sovitus ei ollut hänestä kyllin sosialistinen. Pani vaimonsa Ritvan niitä ”parantelemaankin” siihen suuntaan. Kaikesta päättäen yritin edes vähän toista kuin vallassa pitkään ollutta näkökulmaa, osaksi onnistuenkin.
Eikö Erkki Vettenniemi syyttänytkin Linnaa äskettäin Parnassossa jopa ”stalinistiksi”? Siis sillä perusteella, että Linna ei koskaan arvostellut saati kyseenalaistanut Nuevostoliiton arvoja ja asemaa. Siinä hän oli vankasti Kekkosen linjalla. Mutta tuskin sentään stalinisti. Hän olisi toisaalta voinut akateemikkona lausua jonkun painavan sanan toisinajattelijoiden asemasta, mutta sitä hän ei tehnyt. No ei kirjailijalta sovi kaikkea vaatiakaan.
Nyt Vettenniemi on löytänyt Eino Leinon kirjoituksen Sunnuntai-lehdestä, missä tämä ikiheiluri ihailevasti suitsuttaa Leninin ja bolshevikkien kunniaa sen jälkeen kun he ovat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden. Suorastan häkellyin, kun en itse tullut kiinnittäneeksi huomiota kyseiseen artikkeliin tuoreessa Leino-elämäkerrassani. Mutta sehän onkin aivan ohivilahtava tuiskahdus Leinolta, sellaisia hän harrasti. Heti sen jälkeen hän pelkäsi punaisia hotelliloukossaan ja heittäytyi sodan jälkeen valkoisten juhlarunoilijaksi. Uskonkin että Leino halusi bolshevikkeja kehumalla lyödä lisää Suomen punaisia: ottakaa mallia naapurimaan mahtavista vallankumouksellisista, te surkeat kumouksen kopioitsijat! Jotka ette edes onnistu missään.
Seikko Eskola näyttää jutussaan vastaansanomattomasti sen paradoksin, että Suomen sosialidemokraatit olisivat aivan pian saavuttaneet tavoitteensa ilman aseisiin tarttumista, jos olisivat malttaneet vähänkin mielensä. Toisin sanoen olleet kuulematta kouhopäisiä johtajiaan, jotka sitten pakenivat Venäjälle. Kaiken kaikkiaan turha sota, joka vain hidasti hyvin alkanutta kehitystä. Eino Leino oli jo talvella 1918 samalla kannalla.
On lehdessä paljon muutakin kiintoisaa luettavaa, vaikkapa Ilkka Mäkisen ja Osmo Pekosen artikkelit, jotka avaavat kansainvälistä verhoa ilmiöihin, joita yleensä katsomme supisuomalaisen venttiilin läpi. Suositellaan kovasti näitä intellektuellien iskeviä havaintoja.
Puhuin Tampereen Suomalaisella Klubilla Eino Leinosta ja Väinö Linnasta ja sain Kanavan numerosta tukevasti lisäkulmia esitelmääni. Syntyi vilkasta keskustelua, paikalla asiantuntijoita. Kiittelivät monet näytelmääni Päämäärä Tuntematon Komediateatterissa, mikä ilahdutti. Junamatkailu kannattaa ja lukeminen. (Tosin junalipun ostaminen on yhä vaikeampaa. Netti voi viivytellä, kaikki automaatit Helsingin hallissa hajalla ja lippumyymälässä toivottoman pitkät jonotusvuorot. Onneksi muuan Gummeruksen kaveri oli lähdössä Pietariin ja näytti, kuinka pattitilanne pelastetaan, kiitos siitä!) Tullessa ravintolavaunussa Arto Satonen kävi juttusilla ja antoi katsauksen soten näkymistä pähkinänkuoressa. Se tulee sieltä, ei auta mikään, siihen vaan itsemme vyöttäkäämme. Ei ole vaihtoehtoa, muuten alkaa kaikki taas alusta, ja kuka hitto sitä enää haluaisi.
8.3.2018