Nyt on keksitty uusi esteettinen kriteeristö: taiteilijoiden seksielämä. Me biografisen metodin kirjoittajat voimme iloita. Ei ole enää merkitystä sillä, millainen teos on taiteelliselta tasoltaan – arvon ratkaisee, kuinka tekijä on naisten (miesten) kanssa sohlannut. Allen, Picasso, Hitchcock jalustalta! Kohta Chaplin ja Walt Disney. Rankaisevan uuspuritanismin kostoaalto pyyhkii. Arla Kanervan tämänpäiväinen aukeama sieltä täältä raavittuine esimerkkeineen edustaa alan suomalaista huippua tähän saakka. Odotamme vesi kielellä jatkoa.
Rauhoitun kertomaan ihan arkisista taidekokemuksista – vai pitäisikö niissäkin pitää silmällä mahdollisia taustakonnuuksia? Tunnustusta ei voi antaa, ellei tekijöiden seksuaalinen biografia ole varmistettu. Tämä ei tarkoita, etteikö tuomittavia väkivallantekoja olisi tapahtunut taiteen saralla, myös itse teoksissa. Väkivalta ja sadismi on aina vastenmielistä, sitä ei taide pyhitä. Vaikutus voi olla myös puhdistava, sen näyttivät jo antiikin dramaatikot. Kuningas Oidipus! Medeia!
Torstaina Maimu Berg (kuvassa) kertoi Viron kirjallisuuden historiasta Mika Waltari -salissa Töölössä. Viron suuret 100-vuotisjuhlat lähestyvät alkavan viikon lopulla. Maimu tuli tutuksi meille monille Suomen kulttuuri-instituutin tiloissa taannoisilla luentomatkoilla Tallinnaan. Uudesta Helmi-julkaisusta ja suomennetusta kirjastaan Muotitalo huomaan, että hänen satiirinen absurdisminsa on voimissaan. Mitä hän tietäisi seksuaalisesta häirinnästä? Kuulen jo ironisen naurunsa. Viron kansaa ja kirjailijoita on häiritty vähän krouvemmilla keinoilla.
Maimulla on erityinen paikkansa sydämessäni. Hän on syntynyt samana vuonna ja samana päivänä kuin minä. Muistamme aina tätä kaksoissisaruutta. Tapasin myös ystävänsä Uula Erosen, joka on kirjoittanut aika hilpeän satiirin Boheemimatka (2010) Ilmari Kiannon ja muiden suomalaisten kirjailijoiden Viron-vierailusta 1931. Matka oli täynnä seksuaalista häirintää. Tosin vain kielellistä, ehdotuksellista, mutta selvästi seurueen hienoja daameja kiusaavaa: olivat siellä Elina Vaara, Kersti Bergroth, Elsa Soini ja vierailun emäntiä. Mutta nämä pitivät kipakasti puolensa jopa Kiannon lähentelyjä vastaan. Se on jo hyvä saavutus. (Muistettakoon että romaani on suurelta osin Erosen fantasiaa.)
Kun kirjoitan Kiannon elämästä semmoisena kuin se todella virtasi, kauhistaa jo etukäteen, mitä siitäkin melskauksesta nämä uusheränneet feministit sanovat. Ei herrajumala, pitäisikö työ keskeyttää. Vai ruveta kaunistelemaan? Onko lupa kolhia kunnianarvoisen klassikon julkimainetta kaikenkarvaisilla seikkailuilla? Totta puhuen hän teki itse parhaansa saattaakseen itsensä nykynaisten syvään epäsuosioon. Puolustan silti tätä pirullista äijää, tuskin hänen romaaneitaan voi pudottaa kaanonista tekijän sisukkaan seksuaalisen harrastuneisuuden vuoksi. Suhde vapaussotaan (mitä se Kiannolle oli) on jo toinen ja vakavampi juttu.
Osuikin silmääni Suomen Kuvalehden kirja-arvio, jossa Laura-Kistiina Moilanen pohtii Teporan ja Roseniuksen sisällissota-kirjan perusteella, kuinka ihmeessä sotaan aikanaan jouduttiin. Hän osoittaa kaksi syytä. Ensinnä latautuneet vahvat viholliskuvat molemmin puolin. Ja toiseksi valkoisen puolen ”vanha venäläisviha”! Siis Venäjän vallasta vasta itsenäisyyteen pyrkivässä maassa.
Tässä seurasi hiljaisuus lukijan tuolissa. Siis ei ollutkaan aluksi mitään punaisten vallankaappausta ja aseellista liikkeellelähtöä? Syynä olikin valkoisten venäläisviha. Tällaiseenkin historiantulkintaan voidaan pitkän propagandan jälkeen päätyä. Kirjoittaja valittaa, ettei ”valkoiselle perinnölle rakentunut Suomi” ole edelleenkään esittänyt anteeksipyyntöä punaisilta sodan uhreilta. Punaiselta puolelta ei kai sovi odottaakaan anteeksipyyntöä aseellisesta kapinasta laillista hallitusta vastaan.
Eikö sitä paitsi ”valkoiselle perustalle” tullut mukaan kovasti punaisia rakentamaan uutta yhdistyvää Suomea jo 1920-luvulla. Vaatiko kukaan silloin pyytelemään anteeksi synkkiä tekoja? Joita oli molemmin puolin. Pyytäjiä ja uhreja olisi riittänyt. Hampaat irvissa jatkettiin yhteisen maan rakentamista. Ja onnistuttiin siinä ihmeen kaupalla ilman mitään pyyntöjä.
Vuoden 1918 kirjatulvaan tekisi mieli heittäytyä, kun eilen katselin Akateemisen kuormitettuja pöytiä. Mutta ensin pitää selvittää tää kimurantti Kianto kaikkine vimmankarvaisine kannanottoineen. Sellaista ei kukaan enää rohkene kirjoittaa, ei hyvässä eikä varsinkaan pahassa. Sekin on sitä kallista sananvapautta. Vihapuhetta on paljon, niin naisista kuin muista vastapuolista Kuka nekin puheet aikanaan kirjallisuushistorioista karsinee.
Kohta alkaa naisten viesti, emmekä toivo kilpakumppaneiden häiritsevän Suomen kvartettia liian kovalla vauhdilla. Nyt mentiin.
17.2. 2018.