Olin kuulevinani Pekka Tiilikaisen rukiisen äänen, kun sain sähköpostissa kutsun Faluniin. Tunnemme sen muistorikkaana talviurheilukeskuksena, pari vuotta sitten oli MM-hiihdotkin. Että sielläkö puhuttaisiin myös kirjallisuudesta?

Eino Leinon runous yrittää nyt entää Taalainmaan tasalle. Elina Partanen ja Dick Holmström (kuvassa oik.) esittävät mainiota Leino-Onerva dialogiaan Sykkeessä sydämen kahden (Gemensamma hjärtslag) eri puolilla Ruotsia Riksteaternin kiertueena. Minut komennettiin selittämään sikäläiselle väelle, mikä mies Leino siis oli ja mitä on kirjoittanut.

Aikaisemmin olen tulkinnut Riksteaternin yleisölle Sylviä ja Anitaa, kun Eeva-Liisa Haimelin ja Heidi Herala kiersivät sillä Ruotsia. Vastikään Heidi muisti kertoa, kuinka loistavia arvosteluja he silloin esityksestä saivat.

Lähdin laivalla siitä syystä, että Siljaan on niin helppo keinahtaa tuossa Eteläsatamassa kolmosen muutaman pysäkinvälin päässä. Sitä paitsi laivassa tulee mieleen ajatuskulkuja, joita ei muuten kohtaa. Siihen vaikuttanee pakollinen joutilaisuus. Asuin pohjahytissä, missä oli rauhallista. Väkeä ei ollut liikoja liikkeellä, punatakkisia japanilaisia koululaisia vilisemällä laiva puolillaan.

Mitä edemmäs juna kiiti Taalainmaan tasankoja, sitä paksummin lunta kaikkialla. Kunnon talvi kuin Selma Lagerlöfin romaanissa. Falunin profiilia hallitsee hyppyrimäki kuin Lahtea. Luin kieltä verrytellen Claes Anderssonin muutaman vuoden takaista aikalaisromaania Ottos liv. Surumielisen narsistinen itsevalaisu, politiikasta luopuneen runoilijan seksuaalipsykologisia muistoja ja arkihavaintoja, paljolti sairaskertomusta ja masennusta.

Olin kirjoittanut esitelmän ruotsiksi ja tarkistuttanutkin lähimmillä, ei huolta. Falunin kirjastoon saapui muutama kuulija, lopulta sentään runsaat parikymmentä. Järjestävä taho oli kirjaston lisäksi Borlängen kunta. Kuvatkin saatiin tikulta toimimaan puuhakkaan kirjastonjohtajan avulla. Muutamat suomalaislähtöiset tulivat juttelemaan. Kävi ilmi (minkä tiesinkin), että Eino Leino on Ruotsissa tyystin tuntematon tekijä. Eipä häntä paljon tunneta muuallakaan maailmalla.

Posotin esitelmäni, ja olivat kiitollisia, kun heille nyt vähän selvisi, millainen runoilija oli kyseessä. Eniten kiinnostusta herättivät lukemani ruotsinnokset, Elmer Diktoniuksen ja Thomas Warburtonin käsialaa. Eräs kuoromies valokuvasi kirjasta ”Nocturnen” ruotsiksi, jotta se voitaisiin ottaa kuoron ohjelmistoon. Suomeksi ovat sen joskus esittäneetkin.

Toinen kuulija protestoi tulkintaani sisällissodasta (Leinolle vapaussota); olin kuulemma liikaa valkoisten puolella! Minkä mahdoin, Leino oli mitä valkoisin runoilija siihen aikaan. Ruotsissa ollaan edelleen sosialidemokraattisesti valveilla. Olisi pitänyt muistuttaa ruotsalaisista vapaaehtoisista Mannerheimin joukoissa, mutta ei heti tullut mieleen.

Asuin mukavasti Grand Hotellissa ja porhalsin aamujunalla takaisin Tukholmaan. Halusin viivyttää lähtöä ja varata yhden päivän monien muistojen tukkikylässä. Laskin että olen käynyt siellä parisenkymmentä kertaa. Kaupunki on nyt suurten uudelleenjärjestelyjen kourissa, paikoin hankala kulkea. Sää hyytävä.

Sain lipun Dramateniin, Molieren Tartuffeen, joka on tuore esitys, tammikuussa alkanut. Dramaturgi Irena Kraus esitteli teosta ennen esitystä ylhäällä marmoriaulassa, hieno juttu (ehkä joku ryhmä oli tilannut). Staffan Holmin sovitus ja ohjaus on nykypäiväinen (tietysti), voisi tapahtua vaikka tuossa Stureplanilla, mutta erittäin terävä ja jäntevä tulkinta. Näyttelijät hulluttelevat huipputrendikkäissä asuissa, mutta pitävät täsmällisesti kutinsa. Uskottavuutta vie nimihenkilön (Magnus Ehrner, oik.) velton hampuusimainen olemus. Hänen ei mitenkään uskoisi saavan Orgonin (sähköistävä Magnus Roosman, pöydän alla) niin lumoihinsa kuin tapahtuu. Esityksessä on roisia karrikointia ja vähemmän totuuden hetkiä paitsi ihan lopussa.

Kovin oli toisenlainen se Tartuffe, jonka näin meillä Kansallisteatterissa 60-luvulla, Joel Rinne pääroolissa, Ansa Ikonen avokaulaisena Dorinena. Oltiin aikakauden asuissa, esitettiin puhdastyylisesti klassikkoa semmoisenaan. Dramaten harrastaa muuten näkyvästi klassikoita: tämän lisäksi Peer Gynt ja Anna Karenina, joku antiikin tragediakin. Stadsteaternissa meni kevyemmin My Fair Lady. 

Iltapäivällä kun aikaa oli istahdin Kulturcentrumin pieneen leffatatteriin ja katsoin The Darkest Hour, Churchillin nousun sodassa Britannian johtoon. Yllättävän yksitasoinen, pääasiana väittely rauhanneuvottelut Hitlerin kanssa vaiko taistelu! Churchill päihittää Chamberlainin ja lordi Halifaxin rauhanpuolueen, saa kuninkaan puolelleen ja lietsoo kansakunnan voittoisaan vastarintaan. Siinä koko juttu. Winston voisi olla vielä muhkeampi ja samalla epävarmempi kuin nähty sinänsä etevä soolosuoritus. (Koska meillä tehtäisiin jotain vastaavaa sotavuosilta..?)

Majailin punaisessa laivassa (The Red Boat) Mälaren rannalla, halpa ja hauska hotelli. Aamulla peräti kulturelli taksikuski vei Brommaan. Oli ollut tanssijana ja nukketeatterin johdossa Dramatenissa, muisti Lasse Pöystin ajan ja ilahtui, kun kerroin että Lasse elää edelleen, nähtiin presidentin linnassakin viime joulukuussa. Kuski esitteli Bromman miljöötä, vanhan lentokentän uhanalaisuutta (kuin Malmi meillä) ja maan taloudellista vahvaa kautta, jonka taksissa huomaa ensimmäiseksi. Ajelee eläkeläisenä enää huvikseen, jotta saa tavata kiintoisia asiakkaita, jollaiseksi tunnusti ilokseni minutkin. Ruotsi on tammefan kaikessa parempi!

Hauska oli palata näinkin lyhyeltä piipahdukselta kotiin, missä odotti Marjan valmistama murea lihapata, muutaman päivän lehdet sekä oma hyvä sänky.

7.2. 2018