Panu Rajala

Kun virtuaalinen oikeudenkäynti tekemisistäni näköjään jatkuu, on parasta kertoa oma todistukseni väitetyistä tapahtumista.

Salla Vuorikoski soitti eilen ja tekstasi jutun heti perään Suomen Kuvalehden nettisivuille. Sen mukaan olen käynyt käsiksi WSOY:n kustannustoimittajaan ja saanut kaksi varoitusta. Johan jotakin!

Mitä siis todella on tapahtunut?

Kun ryhdyttiin suunnittelemaan elämäkertaa Eino Leinosta, minulle osoitettiin uusi kustannustoimittaja, päteväksi mainittu Kirsi (nimi muutettu). Mikäs siinä, vaihtelu voi virkistää. Monen toimittajan kanssa olenkin työskennellyt ja aina vailla ongelmia.

Kaisa halusi perehtyä aineistoon ja pyysi minua tutustuttamaan itsensä SKS:n kirjallisuusarkistoon, jossa ei ollut koskaan käynyt ja joka on vakituisia työpaikkojani. Sinne menimme ja katselimme päätteeltä kuvia Leinosta. Kun istuimme ahtaasti rinnakkain, innostuin joistain kuvista ja varmaan hipaisin kämmenselälläni toimittajan olkavartta: ”Hei, toi me otetaan!”

Tunnelma oli loppuun saakka hyvä, ja ällistyin todella, kun sain häneltä myöhemmin sähköpostin, jossa hän syytti minun ”klähmineen”. En ollut edes huomannut mitään sellaista! Olin koskettanut häntä aivan spontaanisti ja ystävällisesti, kuten tapani on innostuessani. Kaisa ilmoitti, ettei jatka kustannustoimittajanani.

Vielä enemmän hämmästyin, kun sain kustantajalta kirjallisen huomautuksen asiasta. Oliko hipaisuni tosiaan tämän vaivan väärti?

Minulle osoitettiin toinen toimittaja, Joel Kontro, jonka kanssa kaikki sujui erinomaisesti. Kirja valmistui ja sai hyvän vastaanoton..

Syksyllä pidettiin perinteiset kirjailijaillalliset Kämpissä. Meidät oli sijoitettu samaan pyöreään pöytään Kirsin kanssa, tosin etäälle eri puolille, joten emme vaihtaneet sanaakaan illan aikana. Kun illallinen päättyi ja hyvästelimme seurueessa toinen toisiamme, kiersin lopuksi pöydän toiselle puolelle, taputin istuvaa Kirsiä ystävällisesti olkapäälle ja lausuin mielestäni hauskasti: ”Huomasitko, nyt en lähennellyt sinua ollenkaan.”

Ilmeisesti tämäkin oli liikaa, sillä sain uuden kirjallisen huomautuksen.

Näistä toimittaja Vuorikoskelle puhelimessa lyhyesti kertomistani tapauksista hän siis tulkitsee, että olen ”käynyt käsiksi” toimittajaan. Onpa ollut törkeää käsittelyä totisesti! Kummassakaan tapauksessa ei ollut hiventäkään mitään seksuaalista. Kaikkinaista koskettelua ja vitsailun yritystä on näköjään jatkossa visusti vältettävä. Ollaan sitten oikein tärkeitä ja jäykkiä, jos tämä kampanja siihen tähtää.

En muista koskaan saaneeni mitään moitteita käytöksestäni niiden 35 vuoden aikana, jolloin olen kirjoja julkaissut eri kustantamoissa. WSOY:n reipas ja pätevä Vuokko Hosia toivoi aikanaan yhteistyön jatkuvan, kun hän jäi eläkkeelle. Siihen ei sitten tullut tilaisuuksia. Jos Luoja suo, jatkan reilujen ja kokeneiden toimittajien kanssa, jotka eivät ihan näin hiuksenhienoista sanoista ja kosketuksista niuhota. Saati kehitä niistä raskaasti yliampuvia otsikkoja lehteen!

Kalevalanpäivänä 2018

Pieni kohtaus Tampereen Mariankadulla. Astumme kohti kulmataloa, missä kuvassa komeileva Matti Pulkkinen piti isot juhlat. Kadulla tulee vastaan Sina Kujansuu valkoisen koiran kanssa ja hyökkää kimppuuni, ryhtyy markkeeraanmaan rakastelua seisaallaan keskellä katua. Riitti ihmettelemistä, jos joku osui kohdalle. Marjaa nauratti.

Tämä oli reippaan teatteriohjaaja Sinan omakohtainen protesti seksuaalista häirintää vainoaville.  Hän pihisi aiheellista kiukkua sukupuolensa yliampuville edustajille.

Itse juhla olikin korkeaviritteinen. Isäntä oli nimitetty Maakunnan Matiksi, tehtävänä kiertää maakuntaa ja tehdä havaintoja sekä kirjoittaa niistä. Niin ymmärsin. Toiseksi tilaisuus oli viritetty Viron kunniaksi sinimustavalkein värein, lipuin, voileivin heti eteisessä. Aito virolainen Margit tarjoili herttaisesti luomuksiaan.

Siellä oli tupa täynnä kuin parhaissa venäläisissä kemuissa. Kohokohta heti alussa: viehättävä Eila Pienimäki lauloi monta laulua menneiltä kultaisilta vuosilta. Kun tila oli intiimi, se tehosti laulajan läheistä persoonallisuutta. Oli historiallisen havinan hetki kuulla Eilan laulavan kuolematonta ”Vanhan veräjän luona”…

Sitten seurasi ortodoksista messua, mahtavia tarjoiluja (soppaa, peuraa, lammasta, kalakukkoa, lopuksi kamaa – virolaista jälkkäriä) ja lisää taide-esityksiä. Verna Kaunisto soitti kauniisti viulua Maila Böhmin harmonisäestyksellä ja Sina lausui Jaan Kaplinskin runoja. Pökerryksissä kaikesta, myös uusista tuttavuuksista poistuimme viiden tunnin jälkeen ehtiäksemme juuri katsomaan päivän huipennuksena virolaista leffaa Nimet marmoritaulussa. Vilpitön kuvaus itsenäisyyden alkutaistoista.

Samaa mieltä kuin Juice taannoin: Eesti Eesti, kaipaan sinne perkeleesti. Vielä tänä keväänä käytävä, pitkästä aikaa. Juhlasta olisi muuten Marjan ottamaa hienoa kuva-aineistoa, mutta tää noiduttu kone ei nyt suostu ottamaan sitä vastaan.

Ja nyt on naistenkin hiihdot sunnuntaiaamuna hiihdetty, Ikaalisten Krista saanut komeasti hopeaa ja muutkin sinnitelleet parinkymmenen joukkoon. Marit Bjørgenin ylivoima mykistyttää, ei voi kuin syvään kumartaa tälle vuosituhannen hiihtoilmiölle.

Pääsisikö itse viimein ladulle kailken kohinan jälkeen? Yritetään edes, sitten on vielä päättäjäisiä, Iivon palkinnonjakoa ja muuta ennen kuin kisat on lopullisesti paketissa. Luojan kiitos, työrauha palaa.

25.2. 2018

Hea õnne Eesti! Onneksi olkoon Viro!

Nämä ovat kuin omien satavuotisjuhlien jatkot, aina paranee. Hehkuvin mielin vaan veljeskansaa juhlimaan.

Ja sitten paukahtaa heti aamulla kultamitali Iivo Niskaselle. Eikö tämä ole vähän liikaa yhdelle päivälle? Suomelle tämä tekee todella hyvää. Kyllä ansaitsemme edes yhden kirkkaan mitalin. Ja vielä kuninkuusmatkalla! Onnea Iivo!

Mieleni koheni jo Aamulehden haastattelusta. Sain sanotuksi tästä seksuaalisesta häirinnästä oikeita ajatuksiani, ja toimittaja Anni Tolonen kirjasi ne hyvin semmoisinaan lyhentämättä ja pilkkomatta, kiitos siitä.

Nyt voin hengittää vähän vapaammin. Eilinen päivä meni puhelimeen vastaillessa ja lausuntoja jaellessa. On tämä aika jahtia. Se hyvä puoli on, että tässä myrskyssä saan enemmän kannustavia ja tukevia kommentteja kuin pitkiin aikoihin. Jopa Tauno poikkesi aamulla lehteä hakiessaan oikein sisälle katsomaan ”että kunka sää oikeen voit täällä”. Hilkka oli radiosta kauhukseen kuullut, että naapurin päätä viedään pölkylle.

Puhelin on edelleen piippaillut. Otetaanpa näytteeksi muutama viesti parhaasta päästä. Vilma, täällä omassa teatterissa paljon ohjannut ja näytellyt kykynainen, kirjoittaa kauniisti viestissään: ”Herkkänahkaiset ja huumorintajuttomat huutelee! Tsemppiä, Panu! Mä olen 25 vuotta viettänyt kosteita iltoja, saunomisia, karonkoita ym. ym. kanssasi ja aina olet ollut herrasmies. Tokaisuistasihan voisi tehdä kirjan, mutta ahdistelijana ja hyväksikäyttäjänä en näe sinua koskaan.”

Tällaiset tunnustukset lämmittävät. Samoin kuin se, että hyvä kollega ja monen alan auktoriteetti, prof. Aulis Aarnio ilmoittautuu tukemaan veljeä merellä myrskyävällä.  Hän on ennenkin kunnostautunut monilla eettisillä ja korkeasti juridisilla kannanotoillaan eri asioista. Muutamat entiset oppilaat Tampereen draamalta ovat tervehtineet rohkaisevasti, samoin jokunen kiva toimittaja peräti.

Eli paljonkin valoa näkyvissä, enkä mä masennuksen lähellä käynytkään, suututti vain jokusen hetken. Annoin muutaman vähän kiihtyneen haastattelun, jotka on litteroitu semmoisinaan mm. Iltalehden nettisivuille. Ne puhdistavat mieltä ja toivottavasti myös ilmaa, joka turhan sakeana huuruaa tämän asian vaiheilta.

Marja lähti kirkolle asioille ja lupasi ottaa jonkun lehden lisää, katsotaan mitä niissä on. Hesari oli kiitettävän maltillinen. Ehkä joku vielä revittelee, sitten tämä on ohi ja tulee ilmi uusia konnuuksia. Lauri Törhönenkin soitteli, ja totesimme, että nyt meitä on jo kolme kovaa syytettyjen penkillä: Väinämöinen, Lauri ja minä. Kuka seuraavaksi liittyy seuraan..?

Mutta me lähdemme Matin päiviä viettämään Tampereelle ja tapaamaan hyviä ystäviä, joilta sitten herunee lisää kommenttia. Täähän on kuin ylimääräistä juhlaa, huomiota satelee, vaikka ei kai se ole kampanjan tarkoitus vai mitä ”metoopet” (Bisquitin hauska ilmaus). Jatketaan marssia.

24.2.2018

Tämän piti olla rauhallinen työ- ja hiihtolomaviikko. Kattia kanssa.

Ensinnä kiitos Veksin mainiolle varikolle. Auton ikkuna on taas ylhäällä, tarkenee ajaa. Yksi suuri etu Hämeenkyrössä on: täällä saa monessa paikassa loistavaa ja nopeaa palvelua. Sitä arvostamme.

No sitten oli tunteellisia muistelutuokioita. Ensinnä juhlimme Helmi Tarkkia, 93, vastarannalla. Hän on se monesti mainittu legendaarinen näyttelijä Myllykolun aidoimmilta vuosilta. Hän josta Hesarin Sole Uexküll lausui arvostelussa Tampereen Teatterikesän aikaan, että hän on Sillanpään äitinä ”painonsa arvoinen kultaa”.  Helmi on edelleen henkisesti terässä, kuten me hänen poikaystävänsä, rovasti Hannu ja minä, saatoimme todeta. Helmin perhettä ja muita tuttavia oli paikalla todistamassa. Puheita pidimme, nautimme kaffeeta ja voileipäkakkua ja keskustelimme olympialaisista ja vuoden 1918 tulkinnoista, yllättävää eikö totta.

Myllykolun kesiin palailimme myös F. E. Sillanpään Seuran vuosikokouksessa eilen. Tapaus oli henkilökohtaisesti historiallinen. Kaikkiaan 42 vuotta kestäneen yhtäjaksoisen johtokunnan jäsenyyden jälkeen ymmärsin vihdoin erota. Samalla päättyi tämä viimeinen kolmivuotinen puheenjohtajakauteni. Ryhdyin vielä tähän ylimääräiseen kierrokseen, jotta varmistimme Sillanpää-oopperan toteutumisen. Monta mutkaa siinä oli matkassa.

Jotta oopperan yleensä uskallettiin tuottaa, pidätyimme säveltäjän Seppo Pohjolan kanssa laittamasta sopimukseen näkyviin normaaleja tekijänoikeuskorvauksia. Älytöntä idealismia! Josta nyt saamme kärsiä, kun vuosikokous jätti meidät lopullisesti ilman kyseisiä korvauksia. Ymmärrettävää sinänsä, oopperahan tuotti voittoa ”vain” runsaat 80 000 euroa. Hurraa hurraa. Pääasia että seura pullistui.

Taas ymmärrän entistä paremmin sitä henkistä ilmapiiriä, jossa F. E. joutui täällä aikoinaan kamppailemaan. Luovaa työtä ei maalla todellakaan arvosteta, siitä on jo Sillanpään novelleissa puhuvia näytteitä. Säveltäjän luulisi olevan vielä vaikeampi tätä äkkiseltään ymmärtää. Katsotaan mitä voidaan tehdä.

Oli miten oli, näin väistyn reserviin ja asetun kunniajäsenen (vuodesta 2005) katsomopaikalle seuraamaan, mitä yhdistys ryhtyy jatkossa puuhailemaan. Aika aikaa kutakin. Saimme varapj. Jussin kanssa konjakkipullot läksiäisiksi, siitä oli korkattava lasillinen heti kotiin tultua värisevien hermojen taltuttamiseksi.

Ja äsken juuri kuuntelin, mitä prof. Rajala pystyi vastailemaan oppiaineensa seksuaalista häirintää koskeviin syytöksiin Tampereen radiossa. Ne liittyvät noin kahdenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin yliopiston Teatterin ja draaman laitoksella. Suomen Kuvalehden nettisivuilla enemmän tästä tärkeästä aiheesta. Vielä paremmin Buisquitin loistavassa pakinassa eilen Ilta-Sanomissa, lukekaan ihmeessä!

Voinette kuvitella, että näin rauhallisissa oloissa työvire vasta säilyykin parhaiten. Mistä tulee seuraava isku?

23.2. 2018

Pakkasviikko Hämeenkyrössä, loistava talvi, uljaat näkymät! Suksillakin käyty. Työ sujuu.

Mutta on ollut vaikeuksiakin. Ensin uhkasin vilustua kylmenneessä talossa. Nopea kuuri ja lämmön lisäys auttoi. Minulla on yleensä tällaisia puolentoista vuorokauden flunssia.

Toiseksi havahduin Tampereen oopperaan, pitäisikö sittenkin nähdä Tuomas Parkkisen ja Olli Kortekankaan urotyö. Vaikka sisällissotaa tulee kohta korvistakin. Totta kai se on loppuunmyyty, arvelin, niin näyttävää on ollut julkisuus.

Ajattelin että enpä ruinaa keneltäkään sieltä lippua, vaan maksan miehekkäästi. Ensimmäinen klikkaus nettiin johti todella nopeaan palveluun. Lippu irtosi hetkessä, vaikka palkki hälytti niiden loppuvan justiinsa. Sopuhintaisen lipun klikkasin. Olipa hämmästys melkoinen, kun katsoin mitä tililtä oli veloitettu: kaksinkertainen hinta!

Arvasitte oikein. Sorruin minäkin siis siihen typerään Viagogo-palveluun. Ilmeni että se asuu Sveitsissä ja myy venäjänkielellä tekstattuja lippuja. Kiitos vaan! Siis ihan puhdas huijariyritys. Onneksi Aamulehti kirjoitti siitä varoittavasti eilen.

Kyllä oli Alisalla hauskaa väliajalla, kun kerroin kokemukseni. Minä, joka vasta 50 vuotta olen käynyt teattereissa ja oopperoissa, sorruin näin alkeelliseen ansaan. Onnea vaan huijareille. Tampere-.talossa oli satoja tyhjiä tuoleja, se niistä loppuunmyydyistä. Yksinkertainen menetelmä on paras: suoraan talon kassalta. Tai Lippu.fi on kai luotettava.

Mitä itse oopperasta? Suurisuuntaista ja kunnianhimoista. Ehkä liikaakin ahtautta ja yrittämistä, monia rinnakkaisia tarinoita. Jännä kuitenkin tämä yksilökeskeinen ja perhekohtainen rakenne. Itse sota menee lähinnä hulinaksi, sen syistä ja tapahtumista ei tule mitään selvää. Tiedämmehän jo kaiken muutenkin. Ihailtavan tasapuolisesti kerrankin edetään. Sattuu hullunkurisia anakronismeja: Mannerheim kauppias Malmbergin hahmossa tupsahtaa Tampereen asemalle, kun sota on jo täydessä käynnissä ja naisetkin aseissa. Puvustaja on tehnyt valkoisista meksikolaisia palkkasotureita. Sota on paikoin täyttä operettia ja pekoraalia.

Libretossa on näppäriä loppusointuja ja vähän koukeroista kvasifilosofiaa. Lainoja voi bongata Raamatusta ja antiikista aina Viidan Moreeniin. Tässä yritetään todella möyhentää ihmisten syviä kerroksia, mutta ooppera kai vaatisi iskevämmän keskityksen. Todellinen riipaisu jää puuttumaan.

Kortekankaan musiikki on oikein hienoa ja nautittavaa, positiivinen yllätys! Laulajat loistavia, Päivi Nisulalla melko herkullinen koominen rooli. Juha Kotilainen on vaikeassa pasifistin roolissa, aatteellinen ulottuvuus horjuu ja sortuu. Pääpari Tuuli Takala  ja Ville Rusanen selviää hienosti, mutta paras palkinto lopussa. Oopperan suorastaan pelastaa Tuomas Katajalan hieno, todella koskettava sarastusaaria ennen teloitusta. Kerrankin itse teloitus näytetään koomisena sohlauksena!

On siis paljon hyvää, vähän tungosta. Kannatti nähdä ja kuulla. Mutta lisää ongelmia: pakkasessa Citikan sivuikkuna juuttui pohjaan. Sainpa raikasta rekikyytiä kotiin! Lähdettävä justiinsa Veksin varikolle.

Ja viimeisenä kiusana median teloituskomppania lähestyi ja kuulusteli parinkymmenen vuoden takaisista tapauksista Tampereen yliopiston draamalla. Ansiokasta ahdistelua näin taannehtivasti, noitajahti jatkuu. Saas nähdä mitä siitäkin seuraa.

22.2. 2018

Nyt on keksitty uusi esteettinen kriteeristö: taiteilijoiden seksielämä. Me biografisen metodin kirjoittajat voimme iloita. Ei ole enää merkitystä sillä, millainen teos on taiteelliselta tasoltaan – arvon ratkaisee, kuinka tekijä on naisten (miesten) kanssa sohlannut. Allen, Picasso, Hitchcock jalustalta! Kohta Chaplin ja  Walt Disney. Rankaisevan uuspuritanismin kostoaalto pyyhkii. Arla Kanervan tämänpäiväinen aukeama sieltä täältä raavittuine esimerkkeineen edustaa alan suomalaista huippua tähän saakka. Odotamme vesi kielellä jatkoa.

Rauhoitun kertomaan ihan arkisista taidekokemuksista – vai pitäisikö niissäkin pitää silmällä mahdollisia taustakonnuuksia? Tunnustusta ei voi antaa, ellei tekijöiden seksuaalinen biografia ole varmistettu. Tämä ei tarkoita, etteikö tuomittavia väkivallantekoja olisi tapahtunut taiteen saralla, myös itse teoksissa. Väkivalta ja sadismi on aina vastenmielistä, sitä ei taide pyhitä. Vaikutus voi olla myös puhdistava, sen näyttivät jo antiikin dramaatikot. Kuningas Oidipus! Medeia!

Torstaina Maimu Berg (kuvassa) kertoi Viron kirjallisuuden historiasta Mika Waltari -salissa Töölössä. Viron suuret 100-vuotisjuhlat lähestyvät alkavan viikon lopulla. Maimu tuli tutuksi meille monille Suomen kulttuuri-instituutin tiloissa taannoisilla luentomatkoilla Tallinnaan. Uudesta Helmi-julkaisusta ja suomennetusta kirjastaan Muotitalo huomaan, että hänen satiirinen absurdisminsa on voimissaan. Mitä hän tietäisi seksuaalisesta häirinnästä? Kuulen jo ironisen naurunsa.  Viron kansaa ja kirjailijoita on häiritty vähän krouvemmilla keinoilla.

Maimulla on erityinen paikkansa sydämessäni. Hän on syntynyt samana vuonna ja samana päivänä kuin minä. Muistamme aina tätä kaksoissisaruutta. Tapasin myös ystävänsä Uula Erosen, joka on kirjoittanut aika hilpeän satiirin Boheemimatka (2010) Ilmari Kiannon ja muiden suomalaisten kirjailijoiden Viron-vierailusta 1931. Matka oli täynnä seksuaalista häirintää. Tosin vain kielellistä, ehdotuksellista, mutta selvästi seurueen hienoja daameja kiusaavaa: olivat siellä Elina Vaara, Kersti Bergroth, Elsa Soini ja vierailun emäntiä. Mutta nämä pitivät kipakasti puolensa jopa Kiannon lähentelyjä vastaan. Se on jo hyvä saavutus. (Muistettakoon että romaani on suurelta osin Erosen fantasiaa.)

Kun kirjoitan Kiannon elämästä semmoisena kuin se todella virtasi, kauhistaa jo etukäteen, mitä siitäkin melskauksesta nämä uusheränneet feministit sanovat. Ei herrajumala, pitäisikö työ keskeyttää. Vai ruveta kaunistelemaan?  Onko lupa kolhia kunnianarvoisen klassikon julkimainetta  kaikenkarvaisilla seikkailuilla? Totta puhuen hän teki itse parhaansa saattaakseen itsensä nykynaisten syvään epäsuosioon. Puolustan silti tätä pirullista äijää, tuskin hänen romaaneitaan voi pudottaa kaanonista tekijän sisukkaan seksuaalisen harrastuneisuuden vuoksi. Suhde vapaussotaan (mitä se Kiannolle oli) on jo toinen ja vakavampi juttu.

Osuikin silmääni Suomen Kuvalehden kirja-arvio, jossa Laura-Kistiina Moilanen pohtii Teporan ja Roseniuksen sisällissota-kirjan perusteella, kuinka ihmeessä sotaan aikanaan jouduttiin. Hän osoittaa kaksi syytä. Ensinnä latautuneet vahvat viholliskuvat molemmin puolin. Ja toiseksi valkoisen puolen ”vanha venäläisviha”! Siis Venäjän vallasta vasta itsenäisyyteen pyrkivässä maassa.

Tässä seurasi hiljaisuus lukijan tuolissa. Siis ei ollutkaan aluksi mitään punaisten vallankaappausta ja aseellista liikkeellelähtöä? Syynä olikin valkoisten venäläisviha. Tällaiseenkin historiantulkintaan voidaan pitkän propagandan jälkeen päätyä. Kirjoittaja valittaa, ettei ”valkoiselle perinnölle rakentunut Suomi” ole edelleenkään esittänyt anteeksipyyntöä punaisilta sodan uhreilta. Punaiselta puolelta ei kai sovi odottaakaan anteeksipyyntöä aseellisesta kapinasta laillista hallitusta vastaan.

Eikö sitä paitsi ”valkoiselle perustalle” tullut mukaan kovasti punaisia rakentamaan uutta yhdistyvää Suomea jo 1920-luvulla. Vaatiko kukaan silloin pyytelemään anteeksi synkkiä tekoja? Joita oli molemmin puolin. Pyytäjiä ja uhreja olisi riittänyt. Hampaat irvissa jatkettiin yhteisen maan rakentamista. Ja onnistuttiin siinä ihmeen kaupalla ilman mitään pyyntöjä.

Vuoden 1918 kirjatulvaan tekisi mieli heittäytyä, kun eilen katselin Akateemisen kuormitettuja pöytiä. Mutta ensin pitää selvittää tää kimurantti Kianto kaikkine vimmankarvaisine kannanottoineen. Sellaista ei kukaan enää rohkene kirjoittaa, ei hyvässä eikä varsinkaan pahassa. Sekin on sitä kallista sananvapautta. Vihapuhetta on paljon, niin naisista kuin muista vastapuolista Kuka nekin puheet aikanaan kirjallisuushistorioista karsinee.

Kohta alkaa naisten viesti, emmekä toivo kilpakumppaneiden häiritsevän Suomen kvartettia liian kovalla vauhdilla. Nyt mentiin.

17.2. 2018.

Vielä oli tämä kulunut viikko vilkas, sitten laskeutuu työrauha. Aina kaihoan puhtaan valkeita kalenterin aukeita, mutta eivät ne kauan sellaisina säily.

Munkkiniemessä puhuin Leinosta vaihteeksi senioreille, tapasin virkeät serkkuni Ullan ja Kaijan ja sen jälkeen käsiteltiin Markku Envallin kanssa Kahvila Tarinassa 1) taiteen sensurointiyritykset mielettömin sukupuolisin perustein, 2) metoo-kampanja muutenkin 3) vuoden 1918 tapahtumien innokas käsittely ikäänkuin aihe olisi nyt vasta keksitty ja 4) omat kirjalliset näkymät. Näihin meni runsas tunti.

Viittasin esityksessäni Palvelukeskuksessa Markun vasta ilmestyneeseen esseekokoelmaan Tavaratalo taivasalla, erityisesti hienoon Leino-esseeseen, missä Markku analysoi helkavirret ”Tuuri” ja ”Tumma” vastakkain, edellinen kuolemaa pakenevana, jälkimmäinen sitä kaipaavana, lohtua hakevana tulkintana. Elämäkerrassa ei ole mahdollista (vai olisiko) sukeltaa kesken kerronnan näin syventävään teosanalyysiin, ellei se kuljeta itse pääkertomusta. Hyvä että joku näitä syventelee.

Torstaina tarkastutin kuntoni Viiskulman asemalla, eikä mitään suurta huolenaihetta ilmaantunut. Mamu-peräinen tohtori ei tosin intoutunut Hämeenkyrön Jari-Vesa Isokotamäen kaltaisiin riemunpurkauksiin hyvistä arvoista. Eteenpäin tässä kuitenkin porskutellaan.

Olen lapioinut niin paljon Kianto-kuvia SKS:n toimituspöydälle kuin olen löytänyt, eikä se ole vähän. Karsintaa on tehtävä. Edelleen uskon, että Kianto on maan valokuvatuimpia kirjailijoita ja selfien suuri edelläkävijä. Hänen tavanomainen tuima ilmeensä kertoo sekä poseerauksesta että huolesta siitä, toimiiko itselaukaisija. Kianto kuvautti itseään mielellään alastomana, koko viriilissä miehuudessaan, toisinaan naisten seurassa tai naisiaan yksin, mikä ei sekään ollut ihan tavallista 1900-luvun alun Suomessa. Suomussalmen sulttaani alkaa  hahmottua, vaikka Kulttuurirahasto ei kirjaa välittänyt tukea.

Sitten onnittelimme Riitta ja Anssi Hirvosta karjalaisten Pyhäjärvi-juhlassa Huopalahden seurakuntatalossa – kunhan ensin löysimme koko sokkeloisen paikan. Puhelimet kummallakin kotona! Kun olimme toivottomasti eksyksissä, Pikku-Huopalahden K-Marketin nainen puhelimellaan ja tavoitettu suurenmoisen toimelias taksikuski auttoivat perille. Kuljettaja kiipesi jopa keskuksen portaat varmistamaan, että paikka oli varmasti oikea. Suomessa asuu todella avuliaita ihmisiä! Ehdimme hyvin nauttimaan mureaa karjalanpaistia ja suussa sulavaa kiisseliä ennen kuin pidin pyydetyn pienen puheen juhlijoille. Lisäksi oli musikaalisen perheen moninaisia esityksiä ja Meri Louhoksen (91) hieno tulkinta ”Lampaanpolskasta”! Anssi lauloi ja osoitti äänen olevan edelleen loistokunnossa.

Kisojakin on tullut seuratuksi ja iloittu Kristan mitalista – Ikaalisten tyttö on taas vedossa. Äsken Iivo Niskanen hiihti vähemmän harkitusti, johti komeasti perinteistä ja simahti vapaalla. Miehet odottavat vielä vuoroaan. Korean kisoissa on tavallista enemmän suurpoliittista suhinaa, joten niitä tulee senkin vuoksi seuratuksi.

Muuten pieni huomio: miksi näin sunnuntaiaamuisin radiossa uusitaan vanhaa Aho-luentaa epäajankohtaisesta Helsinkiin-teoksesta, kun tarjolla olisi huippuajankohtainen saman tekijän Hajamietteitä kapinaviikoilta, jonka Ainokin kävi juuri täältä lainaamassa. Siitä voi kapinaa seurata viikko viikolta. Siinä jos missä on tuoreita kuvauksia punaisten valtaamasta Helsingistä puolueettoman porvarismiehen näkökulmasta. Se olisi hyvä vastapaino punaisten kohtaamaa vihaa sääliville esityksille, joita taas lukuisasti ilmoille ponnahtelee.

Tässä Aho pelaa shakkia poikansa Heikin kanssa, joka taisteli punaisella puolella ja pelastui täpärästi vankileiriltä.

On lähdettävä lenkille. Päivien valostuessa reippailu alkaa taas maittaa. Ja työintokin nousee kohisten. Eilen jaksoimme katsoa hienon pitkän Viscontin Tiikerikissan alusta loppuun, mikä jo osoittaa kestävyyskunnon kohentuneen.

Laskiaissunnuntaina 2018

Olin kuulevinani Pekka Tiilikaisen rukiisen äänen, kun sain sähköpostissa kutsun Faluniin. Tunnemme sen muistorikkaana talviurheilukeskuksena, pari vuotta sitten oli MM-hiihdotkin. Että sielläkö puhuttaisiin myös kirjallisuudesta?

Eino Leinon runous yrittää nyt entää Taalainmaan tasalle. Elina Partanen ja Dick Holmström (kuvassa oik.) esittävät mainiota Leino-Onerva dialogiaan Sykkeessä sydämen kahden (Gemensamma hjärtslag) eri puolilla Ruotsia Riksteaternin kiertueena. Minut komennettiin selittämään sikäläiselle väelle, mikä mies Leino siis oli ja mitä on kirjoittanut.

Aikaisemmin olen tulkinnut Riksteaternin yleisölle Sylviä ja Anitaa, kun Eeva-Liisa Haimelin ja Heidi Herala kiersivät sillä Ruotsia. Vastikään Heidi muisti kertoa, kuinka loistavia arvosteluja he silloin esityksestä saivat.

Lähdin laivalla siitä syystä, että Siljaan on niin helppo keinahtaa tuossa Eteläsatamassa kolmosen muutaman pysäkinvälin päässä. Sitä paitsi laivassa tulee mieleen ajatuskulkuja, joita ei muuten kohtaa. Siihen vaikuttanee pakollinen joutilaisuus. Asuin pohjahytissä, missä oli rauhallista. Väkeä ei ollut liikoja liikkeellä, punatakkisia japanilaisia koululaisia vilisemällä laiva puolillaan.

Mitä edemmäs juna kiiti Taalainmaan tasankoja, sitä paksummin lunta kaikkialla. Kunnon talvi kuin Selma Lagerlöfin romaanissa. Falunin profiilia hallitsee hyppyrimäki kuin Lahtea. Luin kieltä verrytellen Claes Anderssonin muutaman vuoden takaista aikalaisromaania Ottos liv. Surumielisen narsistinen itsevalaisu, politiikasta luopuneen runoilijan seksuaalipsykologisia muistoja ja arkihavaintoja, paljolti sairaskertomusta ja masennusta.

Olin kirjoittanut esitelmän ruotsiksi ja tarkistuttanutkin lähimmillä, ei huolta. Falunin kirjastoon saapui muutama kuulija, lopulta sentään runsaat parikymmentä. Järjestävä taho oli kirjaston lisäksi Borlängen kunta. Kuvatkin saatiin tikulta toimimaan puuhakkaan kirjastonjohtajan avulla. Muutamat suomalaislähtöiset tulivat juttelemaan. Kävi ilmi (minkä tiesinkin), että Eino Leino on Ruotsissa tyystin tuntematon tekijä. Eipä häntä paljon tunneta muuallakaan maailmalla.

Posotin esitelmäni, ja olivat kiitollisia, kun heille nyt vähän selvisi, millainen runoilija oli kyseessä. Eniten kiinnostusta herättivät lukemani ruotsinnokset, Elmer Diktoniuksen ja Thomas Warburtonin käsialaa. Eräs kuoromies valokuvasi kirjasta ”Nocturnen” ruotsiksi, jotta se voitaisiin ottaa kuoron ohjelmistoon. Suomeksi ovat sen joskus esittäneetkin.

Toinen kuulija protestoi tulkintaani sisällissodasta (Leinolle vapaussota); olin kuulemma liikaa valkoisten puolella! Minkä mahdoin, Leino oli mitä valkoisin runoilija siihen aikaan. Ruotsissa ollaan edelleen sosialidemokraattisesti valveilla. Olisi pitänyt muistuttaa ruotsalaisista vapaaehtoisista Mannerheimin joukoissa, mutta ei heti tullut mieleen.

Asuin mukavasti Grand Hotellissa ja porhalsin aamujunalla takaisin Tukholmaan. Halusin viivyttää lähtöä ja varata yhden päivän monien muistojen tukkikylässä. Laskin että olen käynyt siellä parisenkymmentä kertaa. Kaupunki on nyt suurten uudelleenjärjestelyjen kourissa, paikoin hankala kulkea. Sää hyytävä.

Sain lipun Dramateniin, Molieren Tartuffeen, joka on tuore esitys, tammikuussa alkanut. Dramaturgi Irena Kraus esitteli teosta ennen esitystä ylhäällä marmoriaulassa, hieno juttu (ehkä joku ryhmä oli tilannut). Staffan Holmin sovitus ja ohjaus on nykypäiväinen (tietysti), voisi tapahtua vaikka tuossa Stureplanilla, mutta erittäin terävä ja jäntevä tulkinta. Näyttelijät hulluttelevat huipputrendikkäissä asuissa, mutta pitävät täsmällisesti kutinsa. Uskottavuutta vie nimihenkilön (Magnus Ehrner, oik.) velton hampuusimainen olemus. Hänen ei mitenkään uskoisi saavan Orgonin (sähköistävä Magnus Roosman, pöydän alla) niin lumoihinsa kuin tapahtuu. Esityksessä on roisia karrikointia ja vähemmän totuuden hetkiä paitsi ihan lopussa.

Kovin oli toisenlainen se Tartuffe, jonka näin meillä Kansallisteatterissa 60-luvulla, Joel Rinne pääroolissa, Ansa Ikonen avokaulaisena Dorinena. Oltiin aikakauden asuissa, esitettiin puhdastyylisesti klassikkoa semmoisenaan. Dramaten harrastaa muuten näkyvästi klassikoita: tämän lisäksi Peer Gynt ja Anna Karenina, joku antiikin tragediakin. Stadsteaternissa meni kevyemmin My Fair Lady. 

Iltapäivällä kun aikaa oli istahdin Kulturcentrumin pieneen leffatatteriin ja katsoin The Darkest Hour, Churchillin nousun sodassa Britannian johtoon. Yllättävän yksitasoinen, pääasiana väittely rauhanneuvottelut Hitlerin kanssa vaiko taistelu! Churchill päihittää Chamberlainin ja lordi Halifaxin rauhanpuolueen, saa kuninkaan puolelleen ja lietsoo kansakunnan voittoisaan vastarintaan. Siinä koko juttu. Winston voisi olla vielä muhkeampi ja samalla epävarmempi kuin nähty sinänsä etevä soolosuoritus. (Koska meillä tehtäisiin jotain vastaavaa sotavuosilta..?)

Majailin punaisessa laivassa (The Red Boat) Mälaren rannalla, halpa ja hauska hotelli. Aamulla peräti kulturelli taksikuski vei Brommaan. Oli ollut tanssijana ja nukketeatterin johdossa Dramatenissa, muisti Lasse Pöystin ajan ja ilahtui, kun kerroin että Lasse elää edelleen, nähtiin presidentin linnassakin viime joulukuussa. Kuski esitteli Bromman miljöötä, vanhan lentokentän uhanalaisuutta (kuin Malmi meillä) ja maan taloudellista vahvaa kautta, jonka taksissa huomaa ensimmäiseksi. Ajelee eläkeläisenä enää huvikseen, jotta saa tavata kiintoisia asiakkaita, jollaiseksi tunnusti ilokseni minutkin. Ruotsi on tammefan kaikessa parempi!

Hauska oli palata näinkin lyhyeltä piipahdukselta kotiin, missä odotti Marjan valmistama murea lihapata, muutaman päivän lehdet sekä oma hyvä sänky.

7.2. 2018

Helmikuu alkoi historiallisesti. Ensin Sauli Niinistö astui myrskyn keskellä toisen kerran virkaansa, Jennikin vilkutti parvekkeelta ja sitten näimme vihdoin ihan oikeaa, kouraisevaa ja puhuttelevaa teatteria.

Joskus vain esitys iskee täysillä. Näkee sellaista, mitä voi pitää täytenä taiteena. Tämän paremmaksi ei juuri voi tulla.

Arthur Millerin näytelmä Hinta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on tällainen esitys. Ei voi kuin haukkoa henkeä. Tällaiseenkin meillä pystytään.

Olen nähnyt saman näytelmän syksyllä 1980 TTT-Kellariteatterissa Tampereella. Sekin oli hieno esitys, erityisesti Reino Kalliolahden mahtavan Solomonin ansiosta. Olen hänen suoritustaan hehkuttanut TTT:n historian kolmannessa osassa Tasavallan toinen teatteri.  Jalmari Rinne kuuluu silloin lausahtaneen, että Näyttelijäliiton sääntöihin pitäisi laittaa pykälä, että kukaan ei saa näytellä NIIN hyvin.

Nyt Esko Salminen taitaa yltää vielä syvempään, vielä monumentaalisempaan tulkintaan tässä antiikkimastodontin roolissa. On erityinen ilo nähdä suuri näyttelijä parhaassa vedossaan. Ei vähintäkään väsymyksen tai herpaantumisen merkkiä. Täysi intensiteetti päällä koko ajan. Ei mitään hapuilua pitkässä tekstissä. Jokainen hetki täynnä merkitystä ja painoa, tauotkin, varsinkin ne. Huokailut, hiljaiset hetket, munansyönti!

Jo Salmisen ulkoinen massiivisesti räjähtänyt olemus kertoi henkilöstä paljon. (Parempikin kuin tuossa harjoituskuvassa.) Hänen röhisevä sisääntulonsa, hänen tapansa kävellä, hänen vuoroin anelevat, kyselevät, epäilevät, juonittelevat ilmeensä. Hänen kuuntelunsa! Kaikki sellaista, mihin vain vuosikymmenten kokemus näyttämöllä antaa eväät. Ja sitten täysi skarppaus esityshetkeen, kertakaikkinen läsnäolo.

Saimme kultaisen ystävän järjestämän kutsun ensi-iltaan ja olimme Marjan kanssa aivan riemuissamme, että tilaisuus aukeni. Niin harvoin sentään saa elää loistavan intensiivisen tekstin täysipainoisena tulkintana. Puheteatteria parhaimmillaan. Niin että laulua ja tanssia ei tosiaan jää kaipaamaan.

Paavo Westerberg on ohjannut näytelmän erinomaisesti. Näkee että häntä on innoittanut hieno näyttelijänelikko, Santeri Kinnunen ja Eero Aho traumaattisesti ja terävästi taistelevina veljeksinä, Aino Seppo tuskastuvana, tilanteista selvyyteen pyrkivänä puolisona. Täsmällistä, iskevää työtä kaikilta. Nautittavasti hitsautunut ensemble jo ensi-illassaan. Ei mitään epäröintiä missään. Näin ainakin tunsin näkeväni. Westerberg on muun ohessa tehokkaan tauottamisen mestari. Siitäkin tuntee todellisen ohjaajan, uskalluksesta antaa hiljaisuuden puhua.

Eero Kankkusen lavastus oli TTT-Kellarissa vielä muhkeampi röykkiö kuin tämä tässä nähty, mutta hyvin karakterisoi Antti Mattilan kasaama näkymä nytkin perheen ja varsinkin isän tappiota. Millerillä toistuu sama teema, isien ja poikien suhteet, paine menestykseen, yritys ja pettymykset. Kauppamatkustajan kuolema häämöttää tässäkin taustakuviona. Loistavia teoksia, dramatiikan helmiä. Pituus ei vaivannut pätkääkään. Asiat, tilanteet, muistot kiepsahtivat aina uusiin asentoihin. Ihmisten suhteet olivat kaiken aikaa liikkeessä. Lopussa röhönauru ihmisten epätoivoisille ponnisteluille.

No enempää en osaa sanoa. Ehkä elämykseen vaikuttivat toisenlaiset, äskettäin näkemäni esitykset. Tämä nousi niin kirkkaasen yksinvaloon. Ihmiskuvaukseen ei tarvita muuta kuin neljä erilaista näkökulmaa ja polttava asia. Sekä analyyttinen taito esittää se. Niin yksinkertaista, niin vaikeaa ja niin palkitsevaa.

1.2. 2018