Otamme vakavasti sisällissodan muistot. Toissailtana näin TTT:n Tytöt 1918 ensi-illassaan ja tänään menemme Vapriikin näyttelyyn ja sieltä TT:n samanaiheiseen ensi-iltaan. Sotaa tulee silmien ja korvien täydeltä.
Kaiken lisäksi kaavailimme eilen Marko Saarion kanssa kesänäytelmää, joka sekin liittyy aiheeseen. Siitä ei nyt pääse yli eikä ympäri.
Piti kirjoittaa Tampereen kahdesta näytelmästä samassa jutussa, mutta en malta olla kommentoimatta Työviksen tyttöjen sotaa, kun se on jo kritiikeissäkin noteerattu. Odotin kyllä enemmän. Suurta tunnelatausta ei syntynyt. Mahdikasta yritystä on kuitenkin kunnioitettava.
Naiset seksualisoivat sodan, ja siitä otetaan nyt kaikki irti suurella näyttämöllä. Anneli Kannon ja Sirkku Peltolan kunniaksi on sanottava, että heidän teoksensa ei glorifioi punanaisia eikä tee heistä yksiulotteisia marttyyreitä. Ilmiselvä puolueellisuus on vältetty, vaikka sydän roihuaa tietysti tyttöjen puolella. Myös punainen terrori ja keskinäiset riidat vilahtavat.
Alussa on pari koskettavaa, aidosti inhimillistä kohtausta. Sitten musiikki ja tanssit hyökyvät tapahtumien yli. Siirrytään ajallemme tyypilliseen suurieleiseen show-meininkiin. Sotaakin siellä jossakin käydään ja välillä käydään huokaisemassa. Tapahtumien henki taotaan päähämme soiton ja rapin tahdissa. Musiikki on kivaa, mutta se tukahduttaa tarinan. Syntyy suomalainen versio á la ”Kurjat”.
Olisin seurannut enemmän Sigridin liikuttavaa tarinaa, vaikka tyttö muuttuu kovin äkkiä arkajalasta sotilaaksi. Siihen vaikuttaa työnjohtajan seksuaalinen hyväksikäyttö, tottahan tämän teeman piti nyt olla mukana. Muuten tytöt ja muutkin jäävät oudon kasvottomiksi. Heihin ei kollektiivisessa pyörteessä ehdi kunnolla tutustua, ja siten heidän kohtalonsa eivät oikeasti kosketa. Murhenäytelmän yleinen ilme hallitsee.
Vieressäni istunut kokenut lehtimies tokaisi yksikantaan: ”Ei tässä muuta vikaa, mutta tää on hirveän huono.”- Ehkä korkeat odotukset tuottivat pettymyksiä. Kyseessä on suuri satsaus, vuosituhannen tärkein koitos Tampereella. Voimat hajosivat. Näytelmä loppuu noin viiteen kertaan, mikä osaltaan kertoo yliyrittämisestä. Lopun nuorten tyttöjen ylimääräinen kuoro oli todella ylimääräinen. He kertovat meille minkä hyvin tiedämme muutenkin. Somia tietty olivat.
Ei tullut täysosumaa, tuli kelpo kansanteatteria. Rakenne haroilee ja kuohuu liikaa melskettä ja musiikkia. Hesarin Maria Säkö arvioi sen kohtuullisesti. Seppo Rothin pitää Aamulehdessä hehkuttaa tietysti enemmän. Kotikenttä kunniassaan.
Tauno sanoi aamupostilla, ettei menisi ”ikänä kattomaan tommosta riahumista”, josta oli väläyksiä nähnyt telkkarista. Kullakin on arvionsa. Näin myös Rakastuneen Shakespearen Helsingissä ja olen samaa mieltä kuin Laura Hallamaa Hesarissa: kaikki on mukamas hauskaa, mutta mikään ei ole oikeasti hauskaa. Kaikki sujuu, puuttuu vain räiskyvä rakkaus ja aito tunne. Se lähtisi oikeasta ihmiskuvauksesta, kummassakin esityksessä.
Vielä näin vapaus-, kansalais-, sisällisodan ja kapinan muistopäivänä: oikein kukaan ei rohkene sanoa, että valkoisten voitto takasi sentään demokratian jatkuvuuden ja pelasti bolshevikkien komennolta. Niin paljon murhetta oli hävinneellä puolella, mutta miksi ihmeessä lähtivät epätoivoisen kumouksen tielle. Parlamentarismihan oli jo pitkälle kehittynyt. Sitäkin sopisi enemmän tutkia eikä vain seuraamusten tragiikkaa.
27.1. 2018