Kiitos, pääsinkin töitten sarviin kiinni. Kianto kiehuu pöydällä.

Matti Kuusi sanoi Martti Haaviosta, että kun tutkimus kiehui hänen pöydällään, saimme turhaan odottaa häntä kokouksiin. Markku Envall tekee uudessa esseekirjassaan Tavaratalo taivasalla saman huomion opiskeluajoiltaan: kun joku ystävistä yhtäkkiä katosi yhteisistä istunnoista, se oli merkki siitä, että roikkunut gradu olikin saanut vauhtia.

Näin pitäisi olla. Silti irtaudun silloin tällöin kaupungille. Saaliina pari antoisaa tapaamista.

Kohotimme Antti Alasen kanssa Matti Salon muistomaljat Sea Horsessa. Matin puheet elävät mielissämme. Markkukin siteeraa jotakin Matin repliikkiä kirjassaan, aavistamatta lähestyvää kuolemaa. Puhuimme Antin kanssa Matin syvästä juutalaisuuden harrastuksesta, jonka mittasuhteita en aivan tajunnut. Intohimo holokaust-teoksiin selittyi osaksi sitä kautta. Matin artikkelit pitäisi koota kirjaksi, mutta kuka kustantaisi?

Toinen istunto Sauli Tiilikaisen kanssa Kuussa. Puhuin ensin Leinosta Töölön senioreille. Sauli valmistautuu juontajana huomiseen Aino-gaalaan Aleksanterin teatterissa. Siellä valitaan paras ooppera yms. Tätä samaa Oscar-henkistä leikkiä, jota meillä vähän alalla kuin alalla kopioidaan. Olisikohan sinne mentävä? Sillanpää voi olla kärkijoukossa, tuskin voittaa. Saulia kuulemme pääroolissa vielä ensi kesänä Myllykolussa.

Molempiin tapaamisiin liittyi kohtuullista herkuttelua, Sikalan silakoita ja Kuun maksaa ja pekonia. Maineikkaita annoksia, jotka eivät petä. Tärkeämpiä kuitenkin henkevät puheet. Aina latautuu, kun tapaa itseään fiksumpia.

Tällaiset ovat kirjoittajan lepohetkiä. Ihan koko aikaa ei voi olla työssä kiinni. Markku pitää pitkiä kirjoittamattomuuslomia, minä en sellaiseen pysty. Ehkä vielä tulee seinä vastaan.

Istuskelin pariin otteeseen SKS:n arkistossa katsellen kuvia ja dokumentteja, rapistellen vanhoja papereita, naputellen digiruudulle kuvajaisia. On tutkijoita, jotka eivät arkistoon suin surmin lähde – joille riittää valmis painettu kirja nojatuolissa. Minusta on aina kiehtovaa sukeltaa teosten taakse ja alle, katsoa mistä silpusta mikin juttu on lähtenyt kasvamaan.

Onkohan valokuvatumpaa kirjailijaa viime vuosisadalta kuin Ilmari Kianto? Ehkä Donner vetää vertoja tai Eeva Joenpelto. Iki otti selfieitä kauan ennen kuin sana oli keksitty. Arkisto pullottaa otoksia, Iki eestä ja Iki takaa, Iki istuu ja Iki makaa. Joskus saunoo ja soutaa, joskus puukuormia noutaa, aina polttaa piippua tai sikaaria, usein on kauniita naisia kainalossa. Siinä äijä joka kärsi, kärvisteli, taisteli ja tuskitteli – ja osasi silti toden totta elää. Suomussalmen sulttaani, Kainuun Khaani, Rämsänrannan ruhtinas.

Nyt kun eletään sodan 1918 muistoissa, Kiannon Elämän ja kuoleman kentältä (1928) avautuu uutena, herättävän mielenkiintoisena dokumenttina. Hurja sotarunoilija oli Kianto, vielä hurjempi kuin Maiju Lassila vastapuolella. Kiannon valkoinen verihumala tahdotaan mieluusti unohtaa, Lassilan yhtä verihuuruinen kostonjano on ollut viime aikoina kurantimpaa. Kuinka käynee alkavana vuonna? Saako vapaussotakin taas muistonsa, kuten Sauli Niinistö vähän uudenvuodenpuheessaan vilautti.

Presidenttiehdokkaista ei nyt enempää. Loppukisa on kesken. Tähän saakka Matti Vanhanen johtaa esiintyjänä, vaan ei kannatuksessa. Toimittajien epätasainen ote vaikeuttaa arvioita. Ehkä sekin loppua kohden tiivistyy ja tasoittuu. Kisahan on ihan viitteellinen, lopputulos on selvä, mutta hauska silti juoksuttaa kisailijoita näille näytöskierroksille. Ponnistakaa, saatte prosentin lisää!

Nuutinpäivänä 2018