Kirjailija voi olla paras toimittaja. Ulkopuoliset tekijät ovat tiedotusvälineiden luksusta. Sen todistivat Hannu Raittila uudenvuoden aattona Hesarissa ja Jari Tervo Ylessä vuodenvaihteen molemmin puolin.
Raittilan juttu digipäätteiden hallitsemasta maailmasta ikäihmisten kannalta kannattaa lukea vielä uudelleen. Asia on polttava ja tärkeä. Ei siinä mitään uutta sanottu, mutta kokoonpano ja formulointi on huipputasoa. Tällaista lukisi mielikseen enemmänkin monien latteiden lauantaiesseiden sijasta.
Jutun kruunasi jylhällä tavalla Raittilan isän kuolinviesti muutamaa päivää myöhemmin. Kuin vahvistus haudan takaa.
Jari Tervo on kuuluttanut Ylen loputtomasti jauhavissa ennakkomainoksissa (eikö ne ketään muuta ärsytä?), että Kekkonen elää. Hänen 8-osainen sarjansa todisti väitteen päteväksi. Kekkonen ei noussut haudasta, vaan jatkoi myyttistä elämäänsä.
Meille Kekkosen ajan eläneille hän ei ole myytti, vaan todellinen isähahmo. Tosin hän sai jo oikeasti eläessään legendanomaisia piirteitä. Kuvittelin aikoinani itse, kuinka hänestä vielä joskus tarinoidaan kuin Kaarle Kaljupäästä tai Harald Hirmuisesta. Juuri niin on käynytkin.
Tervon (ja tietysti muidenkin) työstämä sarja oli hyvä, yllätti suorastaan myönteisesti. Ensin kummastelin Juhani Suomen lähes totaalista syrjäyttämistä, mutta sitten tajusin, että ääripäät oli tietoisesti pyyhkäisty ja pyritty synteesiin. Ei Hannu Rautkalliokaan saanut heittää provokaatioitaan. Sarjan sävy oli maltillinen ja kunnioittava, mutta ei enää liehittelevä.
Nolosti silloin oltiin rähmällään, mutta oliko siitä mitään varsinaista haittaa? Eteenpäin mentiin kaikessa olennaisessa. Itse muistan Kekkosen vuosikymmenet huolettomina ja toivorikkaina aikoina. Ehkä nuoruudella oli siihen osansa.
Jotakin kohtaa ihmettelin. Oliko muka niin, että Kekkonen ei hoitanut sotasyyllisyysasiaa kyllin pontevasti Moskovan mielestä? Ja joutui sen vuoksi syrjään seuraavista hallituksista. Tähän asti on uskottu päinvastoin, että Kekkonen juuri hoiti pahimmat kilpailijat Tannerista alkaen linnaan ja sivuun politiikasta.
Myös vallanvaihdos 1981 sivuutettiin kovin köykäisesti – vaikka Paavo Väyrynen saikin (radion puolella paremmin) esittää oman uuden tulkintansa siitä, että Koivistoa ei yrittänyt kaataa Kekkonen, vaan Sorsa. Lisää dokumentointia kaivattaisiin.
Tervo teki joitakin hyviä vastakysymyksiä, minkä taidon ammattitoimittajat usein unohtavat. Muuten hän oli yllättävän leppoisa, selvästi Kekkosen miehiä, vahvan johtajan ihailija.
Kohta lähdetään valitsemaan taas vahvaa johtajaa. Ajat entiset eivät onneksi palaa. Unto Hämäläinen osoittaa Kuukausiliitteessä, että olemme saaneet valita presidentin vapaasti jo kolmisenkymmentä vuotta. Venäjällä tuskin on edes kyberintressiä sekoittaa Niinistön, Putinin hyvän tuttavan, presidenttitietä.
Niinistön uudenvuodenpuhetta on arvosteltu vihervasemmistolaiseksi ja naisia kosiskelevaksi, mutta eikö istuvan presidentin sovikin osoittaa sanansa koko kansakunnalle.
Kohta puretaan kuusi, ja minä keitän kinkun roippeilla terästettyä hernekeittoa. Tähän loppuu taas yksi vetisen harmaa joulu. Ulkoilu jäi vähiin, kerran poikkesin Tampereelle. Villa Viehätys palaa arkeen ja odottamaan seuraavaa vierailua. Helsinki kutsuu ja uudet seikkailut.
Loppiaisena 2017