Panu Rajala

Radio Yle ykkösessä oli hyvä ohjelma Tuusulan Suvirannan joulunvietosta. Talon isäntä Juhani Kolehmainen, Eero Järnefeltin tyttärenpoika, vakuutti viettäneensä kaikki joulunsa Suvirannassa. Mihin hänen vaimonsa tokaisi: ”Eikö se ole jo mielikuvituksen puutetta.”

Samaa mietin joskus täällä Hämeenkyrön Viehätyksessä. Täällä on vietetty joulut vuodesta 1981, jolloin talo ostettiin.  Totta puhuen oli välivaiheita tuolla rannassa Kutsumuksen puolella, missä Katrin johdolla rakennettiin parikymmentä vuotta sitten ”megalomaanisia jouluja”, kuten poikani Vilho muisteli. Väkeä oli kolmattakymmentä, ja keittiön seinässä tarkka minuuttiaikataulu päivien kulusta. Katri oli ehtoisa emäntä.

Mutta silloinkin paistoin kinkun täällä alkuperäisessä huvilassa, sen erinomaisessa leivinuunissa. Oman jouluohjelmani – kuusen, kinkun, sahdin ja saunan – olen aina varustanut näillä main jo 47 kertaa. On tämä homma tullut tutuksi.

Joten ei ihme, että yhä useammin haaveilen minäkin joulusta jossakin muualla. Missä se voisi olla? Lappi ja Kanaria tuntuvat liian itsestään selviltä. Joulu Ukrainassa, Unkarissa, Italiassa? Jossakin ulkoisen levottomuuden pesässä. Tuntuisi konkreettiselta tämä rauhanjuhlan kaipaus.

Vakiintuneet tavat eivät hevin heilahda. On jälkeläisiä sekä Marjalla että minulla, jotka mielellään tulevat tänne Viehätyksen joulupöytään. Täältä tuntevat oikean joulun löytävänsä. Nyt olivat Sallan joukko, Aino ja Heidi  aattona, Vilho kävi Tapanina ja parastaikaa Kaisan perhe heräilee ennen kotimatkaa. Pieniä lapsia yhteensä kolme, vilinää riittää. Perinnäistavoista pidetään kiinni kuin Tevje Viulunsoittajassa, jota saimme alkuperäisenä elokuvana verestää taas eilispäivänä.

Jokin viihdyttävä ja tyynnyttävä merkitys näillä juhlamenoilla on, vaikka ne toistuessaan tuntuvat jo liian tutuilta. Niinhän Sillanpääkin totesi jossakin joulusaarnassaan, että hän tulee ehkä toistaneeksi jotakin ennen sanottua, mutta joulun evankeliumia on luettu kohta 2000 vuotta ”eikä se vaan ole tullut vanhaksi”.

Voiko ja pitäisikö joulua uudistaa? Tällainen vimma aina huvittaa. Kuka mitäkin aina ”uudistaa”. Yhtäkkiä sanotaan, että esikoispalkinnon voittanut kirjailija ”uudisti novellin”. Ai hitto, siis tämän Boccacciosta 1300-luvulta läteneen kerronnan muodon? Noin vaan. Kova nainen uudistamaan. Koska tieto leviää maailmalle?

Ei joulu mihinkään uudistu, se on ja pysyy. Enpä usko että mekään vielä ihan pian täältä lähdemme vieraisiin pöytiin. Lapset tekevät jo varauksia seuraavasta joulusta. Emme kai voi heitä pettää. Pidämme nämä perinteet. Mitkä ovat parhaat tottumukset? Joulurauhan julistus on ehdoton rajaviiva, sehän tulee Marjan rakkaasta Turusta. Enkeli taivaan veisataan aina ennen ateriaa. Nyt lainasin saatesanoja Eero Huoviselta. Sillanpäältä olen lainannut tavan tipauttaa kuusesta neulasen ensimmäiseen ryyppylasiin. Se tuo onnea. Ja sitten se, että saa yhteisten istuntojen jälkeen käydä omia aikojaan silpaisemassa viipaleen ylikypsää kinkkua ja ohuen viskin päälle. Sitten taas kirjan kimppuun. Ah eikö se ole onnea? Musiikki ja sauna, mitä muuta kaipaat.

Jouluväki apureineen ahertaa pitkän pöydän moneen kertaan herkkuja notkolleen ja isäntä saa vapaasti laiskotella. Olen tehnyt osuuteni.  Näihin saakka kaunein kuusi, Marjan koristelema, kimmeltää pirtin permannolla. Aina se on entisiä kauniimpi. Joulupukkina olen kunnostautunut naapurissa ja ohimenolla meilläkin, missä olen liian tuttu. Ja nyt vasta, pikkupyhinä, vallitsee täysin raukea vapaus senkin vuoksi, että joulutraditioista viheliäisin, pikaflunssa, ei taaskaan päästänyt koskettamatta.

Mitä vuosi toi tullessaan? Sotia, melskeitä, talouden nousua, pakolaisia, paniikkia, sosiaalista häirintää. Omalta kohdalta yhden kirjan, yhden oopperan jatkokauden, kaksi näytelmää, pari mainiota matkaa, kosolti perheonnea  ja ennen muuta uusia suunnitelmia. Jospa niitä rupeaisin heti ensi vuonna tosimielellä toteuttamaan.

ONNELLISTA VUOTTA 2019 KAIKILLE !

Sylvesterin päivänä 2018

Pikkupyhinä on hyvää aikaa piipahtaa lokoilun lomasta teatteriin, varsinkin kun lähellä Tampereella on kunnon tarjontaa.

TT:n Anna Karenina on kai kolmas aiheesta näkemäni näyttämöesitys TTT:n ja Lahden Kaupunginteatterin jälkeen. Saattaa olla näistä paras, mutta ei suinkaan vammaton.

Tänne on ostettu brittidramaturgin Helen Edmundsonin valmis näkökulma ilmeisesti semmoisenaan. Kirjailijan sanassaan (Tolstoikin esiintyy käsiohjelmassa) hän perustelee Levinin valintaa päähenkilöksi ikään kuin Annan vastaparina. Mikäs siinä, näinkin romaania voi lukea. Vähän tämä ”missä olet”- dialogi alkaa toistuessaan maistua teennäiseltä. Tosin näyttämökuvat vaihtuvat kätevästi. Levin ja Anna ovat sisäisessä yhteydessä, vaikka tapaavat (kuten romaanissa) vasta teoksen loppupuolella. Kun Anna pannaan kilpa-ajoissa tammaksi ja peräti ammutaan, leiskautetaan mauttomuuden puolelle. Mutta joku voi pitää ratkaisuja peräti nerokkaina.

Päähenkilön valintaa voi perustella silläkin, että TT:llä on heittää Leviniksi Lari Halmeen tasoinen näyttelijä. Tosin hän on olemukseltaan liian komea ja sujuva, jos muistelemme romaanin kuvailemaa hahmoa, jonka kauneus on sisäistä. On mahdonta ajatella, että tämä Levin olisi saanut Kittyltä rukkaset. No lopussa kiitos seisoo, ja asia korjaantuu. Maahenkisyyttä löytyy tästä lapiota heiluttelevasta sankarista. Uskonnollinen epäily on tässä mukana, aika usein se on poissa sovituksista. Pidän ansiona. Levin jatkaa Halmeen hienoja roolitöitä.

Toinen mieluisa yllätys löytyy Kareninin tulkinnasta. Yleensä hänet kuvataan ikävänä, karrikoituna virkamiehenä ja aviomiesdespoottina. Turkka Mastomäki saa Kareninin vaikuttamaan inhimilliseltä, jopa sympaattiselta! Myötätuntomme kääntyy hänen puolelleen. Vahva suoritus Turkalta, joka aloitteli uraansa Myllykolussa joskus anno dazumal. Vronski jää tässä kisassa kapoisemmaksi hahmoksi. Ville Majamaa on mainio elämännautiskelija Stiva, samoin petetty vaimonsa Dolly, Eeva Hakulinen.

Tietysti itse Anna, Pia Piltz, on kaunis ja lumoava ja temperamenttia löytyy. Minun makuuni hän riehuu hivenen liikaa, ja loppu pitkittyy melodraamaksi – paitsi että meneekö Anna edes junan alle? Moni katsoja voi jäädä ymmälleen, kun hän viimeiseen kuvaelmaan ilmaantuu taas Leviniä hiplailemaan. Taiteellisuutta aavistuksen yli määrämitan. Samaan kategoriaan kuuluvat pantomiimit ja tyylitellyt tanssit. Mutta silmän ruokaa on tarjolla. Ohjaus Marika Vapaavuoren, lavastussuunnittelu Marjatta Kuivaston, puvut Leena Rintalan.

Kannatti käydä tankkaamassa henkisyyttä. Teatteri avattiin joulutauon jälkeen, ja silti esitys oli ilmeisesti vireessä. Naiset valittivat viileyttä salissa, ja vain yksi ovi aukeni halliin, mutta yhtäkaikki nautimme taas tästä perivenäläisestä tragediasta. ( Katsomossa oli paljon kyröläisiä Turkkaa kannustamassa eikä turhaan.)

Hämeenkyrössä avautuikin toinen joulunäytelmä, perinteinen Totuuden helmi Topeliuksen juhlavuoden kunniaksi. Tuttu on tämäkin juttu. Heiskan salissa siihen oli Johanna Reilinin johdolla haluttu puhaltaa osin uutta henkeä. Mutta vanhat arvot ja asenteet juhlivat, kun lasten rehellisyyttä koetellaan. Pöröpörhyrin (muhkea Aarre Aalto) ihmissyöntiä oli hiukkasen kevennetty, mutta pelotusta oli vielä sen verran, että muuan pieni katsoja pillahti itkuun. Eihän se mikään mukava tyyppi olekaan, minäkin pelkäsin, kun näin näytelmän Kansallisteatterissa yli 60 vuotta sitten. Lisäksi olen lähes 30 vuotta sitten itsekin näytellyt laukkuryssää, varmaankin hyvällä menestyksellä.

Lapset olivat raikkaita, puutarhuri (Weijo Koskiranta) lauloi, ja kuningaspari esiintyi majesteetillisesti. Esitykset jatkuvat vielä tammikuun lopulla. Näin saatiin joulu osaltamme hinatuksi sopivaan taiteelliseen viritykseen, ja pyhien vietto jatkuu alla näkyvässä Villa Viehätyksessä.

Viattomien lasten päivänä 2018

Suunnittelu ja toteutus Pulkkisen perhe.

Tässä en nyt puhu uutuuksista. Missäs niitä täällä Hämeenkyrön harmaassa hiljaisuudessa katselisit. Mutta armoitettu tv tarjoilee sitäkin enemmän elämyksiä.

Eikä tarvitse edes risteillä tallenteisiin, sillä pyhien virallinen tarjonta ottaa huomioon joulun raukean mielialan. On helppotajuisia ja silti lajissaan laadukkaita elokuvia, joita voi jouluvieraiden kanssa joukolla katsella riippumatta kunkin erityisistä mieltymyksistä.

Tällaisia kertauksenomaisia leffoja olivat esimerkiksi Florence ja Notting Hill. Huolettomasti nieltäviä, aivoja vaivaamattomia komedioita, kevyttä nostalgiaa. Kummankin pelastivat hienot näyttelijät, tähtinä Meryl Streep ja Julia Roberts sekä kummassakin esiintynyt Hugh Grant. Olemme voineet viettää pienimuotoista Grant-festivaalia kotona, kun mukaan luetaan loistava tv-draama Perienglantilainen skandaali (A Very English Scandal). Siinä näkyi Grantin vaikuttava kehitys ja muuntautuminen sympaattisesta hymypojasta parkkiintuneeksi parlamentaarikoksi, todelliseen kovanaamaiseen luonnetehtävään.

Näitä merkittävämpi oli tietysti Teeman lahja tarjota koko Fanny ja Alexander yhden iltapäivän ratoksi. Riitti tällä erää kun katsoi ensimmäisen osan, perhe Ekdahlin lumoavan runsasmuotoisen joulunvieton. Mitä lavastuksen, näyttelemisen, tapainkuvauksen riemujuhlaa! Ja silti joulun kuorrutuksista lohkeaa inhimillisiä tragikomedioita, vihlovaa tuskaa ja hyväntuulista irstailua, joka tuskin loukkaa ketään edes pyhään jouluyöhön sijoitettuna. Toista oli silloin kun Juhani Aho kirjoitti pienoisromaaninsa Yksin. Sehän oli kapean surunvoittoinen yksilön kuvaus, kun Bergman vetelee leveällä siveltimellä kokonaisen epookin ja skandinaavis-porvarillis-kaksinaismoraalisen ilotulituksen. Silti kadottamatta hienojakoista ihmiskuvaustaan, niitä lohkeamia, joita vasten jouluilo väreilee ikään kuin viimeisillään. Sen tajuaa vaistomaisesti suurperheen äiti, jota itkettää tämä katoava kaunis maailmansa.

Nämä tämmöiset toivat joulun pitkiin pyhiin enemmän sisältöä kuin pelitehtailun kilisevät tuotteet, joita lapset ja lapsenmieliset  tietysti itseoikeutettuina napsuttelevat. Jokin yhteisöllisyys uhkaa kodeista varmaan lopullisesti kadota tämän uuden ruutuvoittoisen maailmankuvan tieltä. No elokuvat ovat nekin tavallaan aikuisten pelejä, suuria peilejä, joihin mennyt maailma iäksi menetettynä vielä heijastuu.

Elokuvan juhla jatkui pyhistä päästyä Hannun päivänä, jolloin saimme nauliutua kahden Marjan kanssa kotikatsojiksi. Lähes kuusi tuntia kuva-aterioita! Silti olen iloinen, että katsoin viimein ihan alusta loppuun Mikko Niskasen ohjaaman Päätalo-tulkinnan Nuoruuden savotat. Olin tuottamassa MTV:n puolesta ja kirjoittamassakin ensimmäistä osaa, Elämän vonkamies, josta jatkossa piti kehittää Suomen kaikkien aikojen suurin tv-sarja. Se sitten tyssähti alkuunsa, mutta nämä kaksi painavaa, merkittävää elokuvaa jäi elämään.

Ehtymätön kriitikkosuosikkini Martta Kaukonen luonnehtii Hesarissa Nuoruuden savotoita näin tyhjentävästi: ”Mikko Niskasen puhdittoman elämäkerran tapahtumat sijoittuvat Kalle Päätalon nuoruuteen.” Oliko siis kyse Niskasen elämäkerrasta, joka vain sijoittuu Päätalon nuoruutta kuvaaviin romaaneihin? Päälaelleen kääntynyt tulkinta olisi valmista kamaa Aristoteleen kantapäähän. Lisäksi ”puhditon” on viimeinen adjektiivi, jonka olisin keksinyt kuvaamaan tätä työn ja rehkimisen, niukkuuden ja äärettömän sisukkuuden kuvausta.

Mikko Niskanen on edelleen meillä ylittämätön fyysisen työn kuvaaja. Se hänelle oli ylin arvo ja uskomus. Kuinka hän aikoinaan sätti ja halveksikaan pääkaupungin nirppanokkaisia kriitikoita, joilla ei voinut olla mitään kosketusta eikä edes käsitystä todellisen työn olemuksesta saati merkityksestä. Perinne on edelleen voimistunut. Markku Pölösen sinänsä ansiokas elokuva Oma maa on työn kuvaukseltaan romanttista leikkiä verrattuna siihen, kuinka Niskanen pani nuoren erinomaisen Ari-Kyösti Sepon Kallen housuissa tukkitöitä raatamaan. Kallen vanhempina Pirjo Leppänen ja Martti Kainulainen vetivät sellaiset roolit, että niissä oli puhtia vaikka nuoremmille jakaa. ”Puhditonta” selkosilla selvityminen on vain, jos sitä oikein kaukaa pehmustetun hyvinvoinnin keskeltä katsotaan.

Elokuvajuhliemme finaali oli tuo Ettore Scola -sarjan päättänyt Hyvää yöltä, majesteetti (La Nuit des Verennes): varmaan hienovaraisimpia vallankumouksen kuvauksia, joita elokuvan historia tuntee. Tuskin moni kirja saati näytelmäkään pääsee tähän häviävän kuningashuoneen ja sen myötä vaipuvan aateliston yhtä vivahteikkaaseen tulkintaan. Pitkä ja verkkainen se oli, mutta palkitsi kestävän katsojansa. Tietysti tätäkin tähdittivät toinen toistaan nimekkäämmät näyttelijät, joista Hanna Schygullan dubattu kreivitär jäi pysyvästi mieleen. Marcello Mastroianni vetäisi vanhan ja väsyneen Casanovan kauhtuneen olemuksen milteipä riipaisevasti. Mikä ironia: aurinkokuninkaan viimeinen seuraaja kukistuu samaan aikaan kuin tämä naisten viettelijöiden ikiaikainen kuningas. Kahden valtakunnan vavahduttava mailleenlasku.

27.12. 2018

Luin aattoaamuna vielä rauhassa Kuuselan spektaakkelin eilisestä Aamulehdestä. Sehän osoittaa kirjojeni huomattavaa tuntemusta. Matin on täytynyt käydä niitä suorastaan uudestaan läpi ainakin osiltaan. Kyllä siinä yksi syksy hujahtaa, eikä siis ihme, että juttu venyi yhdenteentoista hetkeen. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Syntyi eräänlainen synteesi tähän asti julkaistuista – tosin mukana vain puolet kaikkiaan kymmenestä elämäkerrastani. Vielä olisi    ollut ainesta Paavolaisesta,  Erkosta ja ennen muuta Aila Meriluodosta. Nainen subjektina jäi puuttumaan! Vain Minna C siellä sivullisena pärmänttää.

Mutta hyvä näin. Vain yhden virheen huomasin: Sillanpää ja Waltari olivat vuorollaan hoidettavana Kammiossa, eivät Lapinlahdessa. Ja tarkkaan ottaen tämä naiskysymys ei nyt hallitse kirjojani niin läpikotaisin kuin niitä lukematon voisi jutusta päätellä. Mutta mukanahan se on, ei voi kieltää. Ja nyt voin sitten tämän aiheen heittää ennen kuin lukija vallan herpaantuu.

Nyt laskeudutaan vähitellen joulurauhaan. Valkea on maa, himmeä on taivas, hiiskumaton hiljaisuus pihamaalla. Ensivierailun teki pihalle harmaapäätikka, Marja innoissaan! Lisää jouluväkeä odotellaan, kohta ekumeeninen hartaus jo alkaakin. Olkoon tämä pikku-Vilho joulun poikana tuossa ihmettelemässä enkeleitä ja joulun valoa. Sen myötä toivotan, myötäelämisestä kiittäen, kaikille vakituisille ja satunnaisille lukijoilleni

OIKEIN HYVÄÄ JA ARMORIKASTA JOULUA !

Tulihan se sieltä, totta vieköön. Tauno talsi aamulla postilaatikolta ovelan näköisenä: ”Nys siä on… nys siä on juttua…”

Kun tässä aikani ruinailin ja murehtelin, niin Aamulehti näytti kyntensä. Ei tullut kritiikkiä Kianto-kirjasta – tuli korkean tason taivaallinen essee koko kirjanivaskastani.

Matti Kuusela on veijari ja virtuoosi, joka löytää aina uudet ja yllättävät näkökulmat. Se että hän keksii käyttää naistenmiesten näkökulmaa kirjailijaelämäkerroistani, ei sinällään ole yllättävää, mutta toteutus sitäkin osuvampi ja hauskempi. Uskon että tällaista luetaan mieluummin kuin perinteistä ja asiallista kirja-arvostelua. Joten kiitos olkoon sinun, Matti!

Matti-kopla kunnostautui muutenkin. Matti Pulkkinen tekaisi ensimmäisen esittelyn kirjastani, Matti Mäkelä parhaan kritiikin Hesariin ja Matti Kuusela tämän raisun huipennuksen. (Yksi Matti siellä Aamulehdessä veistelee edelleen omia vitsejään, terveisiä Unholaan.)

Joten nyt annetaan sen Iki-Kiannon olla ja kiehua omissa liemissään, eikös joo. Onhan tässä äijästä jo mesottukin kylliksi saakka. Lukekaa kirja niin näette mistä on kysymys. Vaikka olisihan Ikin ja Eemelin suhteista ja kilvoittelusta, kateudesta ja ristikkäisistä kohtaloista paljonkin kertoiltavaa. Veikot tuossa yllä, toinen kunniamerkeissään, toinen puhtaassa paljaudessaan.

Matti K panee fantasiassaan Sillanpään arvioimaan minua, ja luonnehdinta osuu mielestäni napakymppiin. Kun Leino ihmettelee siellä taivaallisessa KKNM-seurassa ( koolla siisKaikkein Kovimmat Naisten Miehet: Aho, Leino, Sillanpää, Waltari ja Kianto), luuleeko tämä Rajalakin olevansa jonkunmoinen naistenmies kun meistä kirjoittelee, niin Sillanpää vastaa: ”Veikkaisin että kovin on siveä ja vaatimaton, sellainen tunnontarkka tutkija, naisten suhteen vielä ujo poikanen.” – Just niin, laittamaton lausunto, dix points.

Mistäs mä nyt kirjoittaisin, kun tämäkin on poissa päiväjärjestyksestä. Kertoisinko että kävelin täydenkuun alla narskuvassa pakkasillassa Sikomäen laelle ja ihailin aukeavaa järvinäkymää. Joulurauhaa siellä julistettiin Katariina Pylsyn ja perheensä voimin, mutta ihan julistamattakin se lepäsi siinä silmäimme alla. Aivan taivaallinen tunnelma.

Ja kertoisinko että hain meidän tytöt Ainon ja Heidin kirkolta linjavaunusta ja ajelimme tänne Viehätykseen, kuumensimme glühweinit ja minä maistelin ylikypsäksi taas kärähtänyttä kinkkua ja ajattelin: tämän autuaammaksi ei voi elämä enää muuttua. Huomenna tulevat Sallan joukot ja Tapanina Vilho poika, ja pääsen laskemaan lasteni päät. Hengissä kaikki ja hyvissä voimissa. Voinko joululta enää enempää pyytää.

23.12. 2018

Koulutoveri Eero Huovinen pitää koko viikon hyviä aamuhartauksia radiossa. Hänen tapansa analysoida Enkeli taivaan -virttä säkeistö säkeistöltä on vanhan yliopistomiehen työtä. Ehkä se ei vetoa kaikkiin hartaushakuisiin kuulijoihin, mutta nostaa aamuisten puheenvuorojen älyllistä tasoa.

Eero tulee osoittaneeksi, että monet myöhemmät laulut ”sydämeeni joulun teen” -teemoineen tulevat alkuaan Lutherilta ja Enkeli taivaan -sanoista. Kiinnostavasti Eero vertailee alkulkielisiä sanoja suomennokseen. Saksalainen kuvasi konkreettisesti Jeesus-lapsen ja hänen muuttonsa ihmisen sydämeen. Meillä on vähän pyöristetty, mutta ydinsanoma säilyy. Sama kuva sydämen joulusta kertautui tänäkin tv-aamuna Petri Laaksosen kauniissa laulussa.

Eilen päättyi huippuhieno tanskalainen sarja ”Huuto syvyydestä” hyvin auvoisiin ja sovinnollisiin tunnelmiin – kaiken kärsimyksen, etsinnän ja kuohunnan jälkeen. Sarja osoitti osaltaan, ettei kristinusko ole mikään leppoisan leikin asia. Sen ytimen tavoittaminen vaatii totista kamppailua. Miten Mika Waltari sanoikaan: ”En soisi kenellekään niin hirveää kohtaloa kuin olla todellinen kristitty meidän aikanamme.”  Juuri tätä piikkipäärynää ”Huuto syvyydestä” kiersi ja kuvitti mieleen jäävin kierroksin.

Syvien puheenvuorojen ja kuvausten jälkeen tuntuu tavattoman naurettavilta joidenkin kansalaisten huoli siitä, että lasten joulujuhlissa ”tuputetaan” uskontoa. Pelkäävätkö he, että lapset suistuvat liian syville lähteille, totuuden etsintään ja sielulliseen kurimukseen? Vai ovatko armo ja anteeksianto jo tarpeettomia käsitteitä?  Onko ainoa yleisesti hyväksytty uskomus tämä kaupallinen kulutusaate? Enää ei hyviä ja yleisesti omaksuttuja arvoja saisi sijoittaa vain kristilliseen perintöön. Olisiko lähdettävä saman tien vaivalloiselle etsintäretkille islamin, hindujen tai ateismin maailmaan? Yleinen neutralisointi, joka koskee myös sukupuolia ja politiikkaa, on aikamme laimea valistusaate. Palavan uskon ja neutraalin vastarinnan taistelua käytiin juuri tanskalaisessa tv-sarjassa. Siinä oli tosi kysymyksessä, ei mikään penseä torjunta. Meillä ei taatusti päästäisi lähellekään samaa tasoa, ei tosin näy pienintä yritystäkään.

Eilen tuli kuluneeksi päivälleen 30 vuotta ensimmäisen vaimoni Elinan kuolemasta. Muistan sen aamuhetken iäti. Se hiljensi tämänkin päivän ja ajatukset. Kuinka vuosikymmenet ovat vierineet. Ja kuinka elävinä nousevat edelleen mieleen Elinan hymyt ja hymähdykset, hänen kauneutensa, hänen leikkivät keimailunsa ja alakulon täyttämät uskontoperäiset ahdistuksensa. Pitkän aikaa uskoin hänen henkensä edelleen viipyvän luonani, tässä lähettyvillä, mutta nyt hän enää kaukaa kirkastuneena hymyää ja iskee hyväksyvästi silmää toilailuilleni.

Marjan ottama kuva on täältä juuri eilispäivältä, aivan kuin Elinan henki siinä häivähtäisi. Joutsenetkin vielä viipyvät Laitilan sulassa – kuin silloin ennen.

Humistin lopullisesti junalla ja bussilla tänne Sillanpään maisemiin joulunviettoon. Kaikki aikataulut ja tehtävät jäivät Helsinkiin. Veimme kukkaset ja kynttilän Elinan haudalle. Kuinka kaunis onkaan Hämeenkyrön hautausmaa iltahämyn laskeutuessa, monien kynttiläin jo tuikkiessa. ”Enkeliksi tulessa” ristin Elinan taannoisessa kirjassani, josta siitäkin on aikaa yli kaksi vuosikymmentä. Mutta muistot eivät kulu eivätkä katoa.

20.12. 2018

Vaikuttajia poistuu joukostamme. Doris Laineen muistan Taiteen keskustoimikunnasta, jota hän veti ja minä keikuin mukana kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana 1990-luvulla. Aluksi oli vähän kireää. Ministeri Isohookana-Asunmaa oli esittänyt minua myös keskustoimikunnan puheenjohtajaksi, mutta se ei onneksi mennyt läpi. En ollut kai poliittisesti kyllin luotettava. Ei ollut puoluetttakaan takana. Joka tapauksessa Doris piti minua aluksi kilpailijanaan.

Tein epädiplomaattisen virheen, kun sain heti aikaan neuvonpidon kulttuuriministeri Claes Anderssonin kanssa. Kirjallisuustoimikunnan sopi mielestäni tavata ensimmäisenä ministeri, joka oli itse kirjailija. Doris Laine ei pitänyt tällaisesta etuilusta. Sitten välimme lientyivät ja tulimme hyvin toimeen.

Doris Laine piti tanssitaiteen puolia kynsin hampain, mutta oli hänellä laajempaakin näkemystä. Hänellä oli aiemminkin ollut kahakoita juuri kirjallisuuden edustajan kanssa päätellen siitä, että silloinen kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja Antti Tuuri ehdotti Helsinkiin näköispatsasta, joka esittäisi Doris Lainetta ja Jouko Tyyriä tanssimassa. Ilmeisesti Tyyri (jonka tytär Sanna oli tanssija) ja Doris hankkivat Antin mielestä liikaa etuja tanssitaiteelle.

Semmoista kädenvääntöä se oli. Doris oppi mieheltään Alfons Almilta, kuinka taidepolitiiikassa vaikutetaan. Nykyinen oopperatalo on perusteiltaan Almin luomus. Ihan hyvin iso salikin olisi voitu nimetä hänen mukaansa. Dorista en tainnut koskaan nähdä tanssimassa näyttämöllä. Tallenteita olen tieytysti nähnyt, upea tanssija. Pitäisi kysyä lähempiä luonnehdintoja hänestä Akulta ja Sagalta, jotka asuvat Sepänkadulla alakerrassa.  Kohta he taas järjestävät rappumme glögitilaisuuden, johon emme koskaan pääse, kun on tultava ajoissa tänne maalle.

Nyt talo alkaa lämmetä, aluksi on aina vaikeaa. Kiukutteleva öljypannu sammuili taas piruuttaan, ja oli hälytettavä putkitaiteilija Viitanen hätiin. Siinä mies, joka tulee viivana ja tekee aina ihmeitä. Nyt pannu hurisee tyynen tasaisesti, ja ihana lämpö leviää talon joka sopukkaan.

Mutta tämä ei ole vaiva eikä mikään, kun luen uudelleen Alexander Solzhenitsynin esikoisteosta Ivan Denisovitšin päivä. Siinä taistellaan -27 asteen pakkasta vastaan pakkotöissä Siperian arolla hyytävässä viimassa surkean kevyissä vetimissä. Jumankauta se on kamalaa luettavaa vieläkin. Siinä käytetään kaikki keinot kylmän, nälän, pelon ja muun kurjuuden torjumiseksi. Kurjuuteen kuuluu komenteleva mielivalta ja sadistinen orjuutus. Meidän huolemme täällä pehmeässä pohjolassa ovat hiiren krapinaa pienemmät. Kuten nyt vaikka aktiivimalli ja leikkaukset, sosiaaliturvan ja eläkkeiden heikennykset sekä se, että potuttaa kun ulkona on pimeää ja tuiskuttaa lunta tuulilasiin.

Lähden Helsinkiin elämäni viimeiseen kokoukseen. Kun professuuri ja sen tuomat monet toimet, Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmajohtajuus, Tampereen Teatterikerhon ja parin kirjailijaseuran puheenjohtajuudet aikanaan jäivät, jäljellä on ollut enää tämä Suomalaisen Klubin kirjoituskilpailun raati ja sen tulosten ruotiminen. Nyt sekin jää uusiin käsiin, hurraa hei. Olen kokonaan vapaa mies. Tosin nämä harvat kokoukset eivät ole suuremmin rasittaneet, usein pikemmin virkistäneet. Mielessä ne silti roikkuvat.

Claes Andersson on jossain kirjassa kertonut tuhansista ja taas tuhansista kokouksista elämänsä varrella. Doris Laine ei jää paljon jälkeen. Nekrologeista näkyy hänen valtaisat ansionsa ja tehtävänsä. Toisaalta, miten turhauttavaa, puuduttavaa, lähes tappavaa! Sellaista kannattaa varoa. Mutta kokousihmisiä tarvitaan, jotta yhteiskunta pyörisi.  Monien on uhrauduttava. Toivotaan heille sitkeyttä tärkeissä toimissaan.

Vapaudella voi tehdä paljon, ehkä entistä parempia kirjoja ja näytelmiä. Tai nauttia muuten vain elämän jäljellä olevista vuosista. Jouten ei voi heittäytyä, ei koskaan. Ja silti: joutilaisuus on filosofien ajatushautomo. Ja sohva matemaatikkojen tärkein työväline. Ihminen venyy moneksi, baletin liitelystä raateleviin pakkotöihin.

18.12. 2018

Kannatti viettää Bergman-iltaa sunnuntaina. Jörn Donnerin dokumentti oli sympaattinen, antoisakin. D malttoi pitää itsekorostuksen kohtuullisesti kurissa, ja B puhui viisaasti. Illan huipensi elokuva Gycklarnas afton 1953 (Viettelysten ilta). Käännekohta ohjaajan uralla, B:n tuotannon leikkauspiste, kuten D toteaa kirjassaan Paholaisen kasvot.

Elokuva osoitti, että B oli ohjauksen ohessa huomattava käsikirjoittaja, täysiverinen auteur. Käyttikö hän mitään kirjallista pohjaa? D luettelee monia vertauskohtia, minulle tuli lähimmin mieleen Fellinin La Strada. Musertava rakkauskertomus joka tapauksessa. Kahden reppanan sirkustaiteilijan irtautumisyritykset uuteen elämään eivät onnistu. B on riipaiseva nöyryytysten kuvaaja, siinä hän on elementissään.

Åke Grönbergin kärsivät kasvot jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Albertin naisystävänä Harriet Andersson on topakka ja temperamenttinenkin erotuksena myöhemmistä eleettömistä rooleistaan. Alkutakautuma, jota D innostuneesti analysoi, on tyylittelyssään paitsi pitkitetty myös avaa teeman mestarillisesti. D kielsi dokumentissa pyrkineensä uudeksi B:ksi, mutta sieppasi häneltä jääneen naisen. Eläytymistä mestarin rooliin?

Mustaa, huurteista, hiljaista Hämeenkyrössä. Parin vuoden tauon jälkeen kävimme F. E. Sillanpään Seuran joulukahveilla, joita olin perustamassa 1975. Traditio on jatkunut. Nyt kahvitellaan Koskilinnassa, mutta vanha Rauhamäki oli tunnelmaltaan ylittämätön.  Sihteeri Aamu Nyström loihti hirsiseinäiseen rakennukseen koristelun, joka ei unohdu.

Vertailin puheenvuorossani Kiannon ja Sillanpään joulukuvauksia. Korpiloukon joulu on kaikessa kurjuudessaan eloisa, räiskyvä, toiminnallinen verrattuna Myllykolun hartaaseen hiljaiseloon. Johtuneeko kansanluonteista vaiko kirjailijoiden erilaisista temperamenteista. Kainuussa kamppailtiin, täällä Satakunnan mailla maltillisin aistein maalailtiin.

Kiannolla on myös runsaita, juhlaperinteiden ja herkkujen täyttämiä joulumuistoja kotipappilastaan Suomussalmella. Sillanpään muhkein joulu oli 1939 Ruotsissa Boon linnassa, missä paroni Hamiltonin perhe isännöi tuoretta Nobel-palkinnon voittajaa. Kirjailijan toinen, nopeasti haihtunut vaimo Anna von Hertzen on matkaa kuvannut muistelmakirjassaan. Olisipa ollut hauska nähdä, kuinka muhkeimmillaan ja väsyneimmillään juhliva FES leikki jonossa huoneesta toiseen muiden kanssa käsi kädessä loilottaen ”Mors grisar är vi allihopa” niin kuin Bergmanin Fannyssa ja Alexanderissa konsanaan.

Ilmari Kianto istui samaan aikaan tutkintovankina Mikkelissä ja pian kuritushuoneessa Kajaanissa. Kovin vastakkaisesti ristelivät kirjailijoiden polut talvisodan aikaan. Pian Sillanpäänkin joulut romahtivat Kammion sairaalaan yksityisselliin. Mutta ylösnousemus sotien jälkeen radion kansalliseksi joulusaarnaajaksi oli sitäkin vaikuttavampi.

Lupaava ihana sopraano Linda Urbanski (kuvassa) heläytteli joululauluja, ja yllätysvieraina paikalle tupsahtivat myös Sina ja Maila. Hauskaa oli pitkästä aikaa, jatkotkin järjesti nykyinen sihteeri Marja Lepola luonaan. Sain vaihteeksi kunniajäsenen kohtelun oman Marjani kanssa.

Tämä on vuosikymmenet ollut perinteinen joulun avaus ja syyskauden lopettajainen. Vielä menneellä viikolla kävimme Hotelli Rantapuistossa Vuosaaressa puhelemassa Kiannon runoista, joita Kari Halme on säveltänyt ja esitti laulaen. Muitakin runoilijoita mahtui repertoaariin Shakespearesta Sarkiaan ja Waltariin. Raija-Liisakin oli kuulemassa isänsä tekstejä, joita vähän avasin. Komea hotelli, entinen pankin koulutuskeskus. Silloin rakennettiin hulppeita tiloja. Saimme kokeilla yöpymistä, ja hyvin sujui.

Kävinpä Minervan vastaanotolla, missä kohtasin konkarit Jyrki Iivosen ja Kari Ketolan, ja tietysti Otavankin takkatuli-illassa, totta kai, missä tapasin tavan mukaan ruuhkaksi saakka ammattiveljiä ja -sisaria ja toimittajien virkkua joulukaartia. Paras kiitos: Outi Pakkanen kehaisi Punavuoren kirppikseltä ostamaani irtotakkia ja uskoi sitä Marjan valinnaksi. Jotkut Kianto-kirjaakin kiittelivät, kuten Arto Nyberg, jonka vaimo oli kuulemma läsnä Ikin hautajaiaissa Niettussaaressa. Yllättäviltä tahoilta tulee kommentteja. Joku aina ihmettelee, kuinka ehdin niin moneen paikkaan – miksiköhän.

Ja vielä muistan Matinkylän vierailun runsas viikko sitten, siellä seniorien yleisöennätys ja aiheena kas kummaa Kianto. Kyllä se äijä on nyt selitetty ja kirjoitettu minun osaltani, ja pääsipä kirjani vielä Hesarin eiliseen parhaiden kirjojen listaankin.

Mutta näistä viis, nyt rynnistetään kohti joulua. Vielä viimeisen tehtäväni käyn jättämässä Helsingissä. Kymmenen vuoden pestin jälkeen luovun Suomalaisen Klubin valtakunnallisen kirjoituskilpailun raadin puheenjohtajuudesta, ja Martti Häikiö jatkaa. Onnea hänelle. Se on hyvä nuorten kirjoittajien esiin ponnistamisen areena. On ollut virkistävää ja avartavaa parhaimmiston esseitä lukea. Me veteraanit pääsemme pian levolle, mutta uutta lahjakasta kirjoittajakuntaa puskee esiin, ei huolta.

17.12. 2018

Matti Kassila ymmärsi syvällisesti Sillanpäätä ja Waltaria. Se meitä yhdisti. Kirjallisesti sivistynyt ohjaaja ei ole meillä ihan yleinen ilmiö.

Ensimmäinen yhteistyömme oli elokuva Haluan rakastaa, Peter Aila Meriluodon kirjeromaanin pohjalta. Tulin siihen käsikirjoittajaksi 1972. Aihe oli vähän sensaatiomainen ja aikanaan eroottisesti rohkea. Kassilan ote naisen rakkaudenkaipuun ja seksuaalisen halun kuvaukseen oli hienostunut, Tea Ista esitti herkästi pääroolia. Oli elokuvalla myös vikansa, miespääosan esittäjä ei ollut onnistunut valinta, ja muutakin harhaiskua siihen tuli. Olin varmaan osasyyllinen.

Mutta tuttavuus Kassilan kanssa jatkui. Hän alkoi suunnitella toista Sillanpää-elokuvaa klassikoksi muodostuneen Elokuun jälkeen. Ensin hänen tähtäimessään oli Sillanpään esikoisromaani Elämä ja aurinko (1916), jonka pohjalta Roland af Hällström ohjasi elokuvan Poika eli kesäänsä 1955. Aiheen tulkintaa olikin syytä kohentaa. Kassila asui meillä Hämeenkyrössä viikon Christinan kanssa 1980-luvulla ja perehtyi Sillanpään maisemiin. Myöhemmin hän palasi, ja järjestin hänelle rantamökin, missä hän sai rauhassa tunnelmoida.

Elokuvahankkeesta puhuimme paljon ja siitä kirjoitettiin alustavia versioita, mutta se ei koskaan edennyt tuotantoon. 1980-luvun mittaan Kassila vaihtoi aiheen Sillanpään viimeiseen romaaniin Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1945), jota ei ole ennen filmattu. Se lähtikin liikkeelle, sai jopa tuotantotukea ja valmistui Sillanpään 100-vuotisjuhlan kunniaksi 1988. Ei yhtään hullumpi elokuva, hyvin tutkittu ja ymmärretty, mutta ei ihan Elokuun veroinen. Sen rinnakkaisteos, samoja teemoja sisältävä., elämänpettymystä, alkoholismia, nostalgiaa. Lasse Pöysti näytteli otteensa menettänyttä kirjailijaa.

Kassilan lisäksi vain Peter von Bagh ymmärsi hyvin Sillanpään visuaalisen maailman.  Vieläkin olisi yksi aihe, kirjailijan pääteos Hurskas kurjuus (1919) mutta mistä enää tekijä niin vaativaan teokseen? Eipä sisällissodan muistovuosikaan innostanut ketään sen kimppuun. Syvällisin ja kestävin kuvaus kapinan syistä ja juurista se  edelleen ehdottomasti on.

Vielä 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen alussakin Kassila toisinaan soitti saatuaan uuden idean. Olisi tehtävä tv-elokuva Sillanpään novellista ”Taavetti Pietilän omaisuus”. Kassila selosti laajasti millainen siitä tulisi, mutta ei hänellä ollut enää voimia toteutukseen. Siinä edelleenkin hyvä aihe ilmassa tarjolla.

Matti Kassila oli erinomainen keskustelija ja teosten analysoija. Juttuja ja anekdootteja hänellä riitti. Hän oli tuntenut meillä koko elokuvamaailman ja puolet teatteriväestä. Muistelmiinsa hän ei ole kertonut läheskään kaikkea. Ohjaajana hän oli notkea, oivaltava, herkkätajuinen, ja sai hyvän kosketuksen näyttelijöihinsä. Tauno Palo oli hänen suosikkinsa, Joel Rinne toinen, Jussi Jurkka ja Pentti Siimes seuraavat. Naisista hänellä ei ollut yhtä selviä luottonäyttelijöitä ellei sitten oma vaimo, Aino Mantsas.

Vaivaton huumori, kuin itsestään esiin nouseva, kuului Kassilan avuihin. Hän ei korostanut eikä korskannut, vaan antoi tilanteiden ja repliikkien puhua. Palmut ovat luonnollisesti hänen parhaimmistoaan Elokuun rinnalla, mutta Kiantoakin hän ymmärsi ja ohjasi voimakkaan Punaisen viivan, josta muistetaan ennen kaikkea Jussi Jurkan loistava soolo agitaattori Puntarpään roolissa.

Kassila painotti usein nuoremmille, että näiden tulisi valita korkeatasoisia aiheita, enemmän klassista kirjallisuutta. Eipä ole kovin hyvin kantanut satoa. Mieluiten tehdään kireitä, ankeita arkielämän bagatelleja. Tuntematon sotilas on ainoa viime vuosilta mieleen tuleva klassikon tulkinta eikä sekään tuoreimmasta päästä. Onhan Juoksuhaudantie  ja Mielensäpahoittaja, myös Tuurin, Westön, Sundin ja Fagerholmin teoksista tehtyjä, mikäs siinä.

Matti Kassila saatettiin vielä muutama viikko sitten todistamaan Palmun uutta tulemista Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Mitä lie miettinyt. Se oli hänen jäähyväiskäyntinsä julkisuudessa. Kuvauksen mukaan hän sai yleisöltä voimakkaammat aplodit kuin itse esitys. Ne hän todella ansaitsi.

14.12. 2018

Erkki Vettenniemi oli pannut nopeasti pystyyn seminaarin Alexander Solzhenitsynin merkkipäivän kunniaksi. Hän on tutkinut kirjailijaa ja julkaissut elämäkerrankin. Hyytävästi Vettenniemi kertoi, kuinka Suomen Tv2 kuuliaisesti panetteli kirjailijaa 1970-luvun alussa, jolloin Neuvostoliitto piti tätä vihollisenaan. Muitakin ilmeikkäitä ajankuvia kuultiin SKS:n juhlasalissa eilen.

Pekka Pesonen kelpuutti Solzhenitsynin 1900-luvun venäläisen kirjallisuuden klassikoksi edellyttäen, että puhutaan hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan. Hänen historiankirjoituksensa ja pamflettinsa ovat kiistanalaisia. Parhaimmillaan S nivoo yhteen kaunokirjalliset keinot ja historiantulkinnat yhtä vakuuttavasti kuin esikuvansa Tolstoi. Muita menneen vuosisadan venäläisklassikoita Pesonen ei löytänyt, eivät kelvanneet Gorki eikä Sholohov. Joseph Brodsky korkeintaan käy S:n rinnalle.

Ben Hellman valaisi kiinnostavasti Caspar Wreden meillä vähälle huomiolle jäänyttä elokuvaa Ivan Denisovitšin päivästä. Meillä toden totta elokuva kiellettiin 70-luvun alussa, ei moraalisista, vaan poliittisista syistä. Alkuteos oli ilmestynyt Neuvostoliitossa ja kirja oli saatavailla meidänkin kirjakaupoissa. Elokuva oli kaikesta päättäen teoksen uskollinen filmatisointi. Mutta S oli tietysti muuttunut kuumaksi nimeksi Nobel-palkinnon jälkeen, jota hän ei voinut mennä vastaanottamaan. Oli nekin aikoja. Tänä vuonna ei jaettu palkintoa ollenkaan.

S ei ollut itse kovinkaan tyytyväinen elokuvaan, vaikka myönsi, että se oli rehellisesti tehty,  Siihen ei saatu oikeaa venäläistä vankileirin tunnelmaa, tietenkään. Nyt on viimein tekeillä uusi tulkinta Venäjällä, ensi-iltaa odotetaan kevääksi. Hellman ei tuntunut liittävän siihenkään suuria odotuksia. Pesonen piti alkuteosta kirjalliselta kannalta mestarillisena. Sellaisia on vaikea siirtää aidosti valkokankaalle.

Muistelimme Pekka Laaksosen kanssa noita 70-luvun kultaisia aikoja toissailtana Sikalassa, etenkin kansallisten tieteiden kannalta. Suuri Kalevalan tutkija Väinö Kaukonen varoitti meitä nuoria kirjallisuuden laitoksella puolustamasta tätä kiellettyä kirjailijaa, joka tunnetusti ärsytti Neuvostoliittoa. Tieteiden edustajilla oli toisaalta etuoikeuksia, he pääsivät koluamaan Kauko-Karjalaa, missä Pekka on paljon liikkunut, minä vasta vapautumisen jälkeen jonkun kerran.

Kustannusyhtiö Tammi oli vaikeuksissa S:n kanssa, paljon se julkaisi, mutta jätti Vankileirien saariston väliin poliittisen väännön jälkeen. Jarl Helleman sai kuitenkin Matti Suurpään puheenvuorossa puhtaat paperit taitavana kustantajana, joka luovi painostusryhmien välissä. Kirja saatiin suomeksi, vaikkakin ruotsalaiselta kustantajalta. Suurpää muisteli kustantajan toimineen reippaasti ja lausuneen suoraan käsityksensä venäläisille. Kun käsky tuli korkealta, sen oli taivuttava.

Suomentaja Esa Adrian nousi seminaarin sankariksi post mortem.  Suuren urakan teki mies S:n ja muidenkin venäläisten suomentajana. Muistan kuinka vihattu Esa oli taistolaisten taholta niihin aikoihin. Hänen puolisonsa Eeva Järvenpää muisteli miehensä työtä ja vaiheita. Ei ollut helppoa olla julkinen toisinajattelija Kekkosen Suomessa. Emigranttiperheen jälkeläisenä Esa kävi kerran Neuvostoliitossa 50-luvulla ja katsoi, että se riitti. Tietonsa ja tuntemuksensa hän sai muita kanavia.

Sofi Oksanen saapui tilaisuuteen tapansa mukaan vähän myöhässä ja alkoi osin kerrata kustannushistoriaa, jota juuri oli käsitelty. Yleensä on kohteliasta kuulla muitakin kuin omaa juttuaan tällaisissa. Ansiokkaasti hän on kustantanut Vankileirien saariston uudelleen, joten se on nyt helposti saatavilla. Pekan kanssa kiittelimme vielä hänen esseetään viikonvaihteen Hesarissa. Sofi ei voi muistaa, kuinka vahva ote Neuvostoliitolla oli Suomesta 70-luvulla. Sitä kipakammin hän on asioita tutkinut.

En kuullut Sofin koko esitystä, kun lähdin tapaamaan Sauli Tiilikaista vanhaan Mottiin, joka on muutettu etelämaalaisittain Sognoksi pizzoineen ja patioineen. Ilmeisesti vanha herraluokka on Helsingistä kadonnut. Siellä me nuorison keskellä istuimme kuin mitkäkin arkkivaarit. Kiva oli kuulla Saulilta musiikillisia kuulumisia ja muuta ajankohtaista. Waltterin joululevy on kivunnut myyntilistan kärkeen ja joulukiertuekin Caruson kanssa kulkee hyvin. Kummitus menee opperassa täysille katsomoille.

Kertasin kotona vähän Ivan Denisovitšia. Asiallisen pikkupiirteistä kuvausta vankileiriltä, mutta niin ankeaa ja surullista, että oli pantava kirja syrjään. Miten arvokasta kuitenkin, että S urakoi valtavat paljastuksensa aikoinaan kaikkia esteitä uhmaten. Tunnepaatos on vahvempi kuin Tšehovilla, yhteistä hienopiirteinen tarkkuus. Elämäntyönä vailla vertaistaan.

Oli avattava telkkari ja katsoittava Marjan kanssa Perienglantilaisen skandaalin toista osaa. Aivan eri maailma kuin samanaikainen Venäjä tai nykyinen liberaali Pohjola. Brittien tekotaito on pettämätön, Hugh Grant loistava. Osattaisiinpa meilläkin, aiheita lähihistoriassa riittäisi.

12.12. 2018