Se on justiin sisällä, koleana mutta armahtavana. Ei suuria ponnistuksia. Antaa juhannuksen hiipiä sisuksiin.
Kun takana on työteliäs talvi, tämä lepo tulee tarpeeseen. Kala uunissa, kokko koossa, koivut oven pielessä, sahti kellarissa, saunapuita varattuna, kaikki niin hyvin kuin kunnossa. Omaisia odotellessa, auringon pilkahduksia tähyillessä… ja juuri nyt kääntyy auto portilta pihaan. Juhla alkaa.
OIKEIN HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE
Juhani (Mikko Nousiainen) ja Loviisa (Maria Pere). Heta (Petra Karjalainen) johtaa palkollisia.
Onhan Pyynikillä nyt menoa ja melskettä, huudonomaista laulun loilotusta, juoksua ja sohellusta riittämiin. Nuori energia pursuilee yli äyräidensä. Kuinka käy Hella Wuolijoen draaman Niskavuoren nuori emäntä tässä riuhtovassa musikaalisovituksessa?
Onneksi joitakin ydinkohtauksia on poimittu mukaan alkuperäisestä tekstistä melkein semmoisinaan. Rajusti pelkistetty tarina säilyttää johtolauseensa. Aika ajoin esitys kulkee hyvin. Mutta paljon on turhaa posottelua ja osoittelua. Vähemmälläkin nämä tunnemyrskyt katsoja ymmärtäisi.
Ehkä tämän päivän nuori polvi ei voi enää mitenkään kuvitella, millainen oli sadan vuoden takainen hämäläinen talonpoikaistalo. Sen omistussuhteita ja säätyeroista johtuvia ristiriitoja on mahdotonta suhteuttaa nykyaikaan. Sen sijaan rakkauden ja mustasukkaisuuden ilmentymät on helpompi ymmärtää ja myös yksinkertaistaa. Varmuuden vuoksi näyttämörakenteet on varustettu sydämenkuvilla: rakkaudesta on kysymys!
Kun jotakin oikein kovasti tehostetaan, kuten tässä ulkoisia keinoja, käykin niin, että itse draaman teksti menettää voimaansa. Wuolijoen repliikit ovat paikoin dynamiitilla ladattuja. Monia tässä sovituksessa ohitetaan ja ladataan varastoitu tunne tanssiin. Kaiketi helppotajuisin tie nykykatsojan sydämeen.
Tämä kaikki kävisi laatuun, jos tekstin totuudessa osapuilleen pysyttäisiin. Näin ei ikävä kyllä tapahdu Miika Murasen sovituksessa ja ohjauksessa. Pahin on loppukohtauksen väärennös. Kun Juhani alkuperäisessä näytelmässä miehistyy, tajuaa asemansa ja luopuu Malviinaan kohdistuvasta intohimostaan, tässä esityksessä hän luikahtaakin takaisin Malviinan helmoihin. Näin miehen petollisuus saa nykypäiväisen sinettinsä.
Hella Wuolijoki on käsiohjelmassa merkitty näytelmänsä työryhmän ensimmäiseksi jäseneksi. Ilmeisesti hän ei ole saanut työryhmässä ääntään riittävästi kuuluviin. Kirjailijan näkemyksellä pyyhitään pöytää. Myös Loviisan viimeinen, kiveen hakattu, koruttomuudessaan järisyttävä repliikki on tässä pilattu kiukuttelevalla ylitulkinnalla.
Näyttelijöissä ei sinänsä ole vikaa, reippaita ovat, hurjasti tanssivat ämpäreineen ja kaikkensa tekevät. Hetan puvustus tosin ällistyttää. Miksi hän on kuin Itävalta-Unkarin poliisivoimista Niskavuorelle karannut käskyttäjä? Roolin hyytävästä ironiasta karisee puolet.
Ja miksi muuten loppukohtaus juuttuu pitkäksi aikaa vanhaan kielipolitiikkaan, kun muuta on näinkin paljon karsittu? Tuntuu kuin sinänsä aktuelli perussuomalainen poljento olisi viime hetkillä hallinnut sovituksen valintoja.
Nykyisin on teattereissa tapana nousta lopussa osoittamaan seisten suosiota, oli esitys millainen hyvänsä. Koko standing ovation on menettänyt merkityksensä. Huomio kiintyykin tällöin niihin itsepäisiin, jotka eivät noudata joukkoliikettä. Yksi sitkeitä istujia oli Erkki Tuomioja, perikunnan edustaja. Kannanotto sekin, kriittisemmästä päästä.
Mutta Pyynikillä oli mukava pitkästä aikaa käydä, kovasti ovat rakenteet ja katokset sekä kuulutukset (!) kehittyneet. Tuttuja siellä tapailee, mikä parasta onkin. Tänään oli sitä paitsi Bloomsday, universaali kirjallinen merkkipäivä. Sen kunniaksi viimeistelin kuntoon erään kesken jääneen romaanitekeleeni, joten ei päivä ihan hukkaan mennyt.
16.6. 2017
Toivoimme kaikkea hyvää ystäviemme Lailan ja Even Mannerheimille Ilmajoella. Arvostamme myös Tuomas Kantelisen musiikkia. Pääroolia laulaa meidän kylän baritoni Waltteri Torikka. Tuomas Parkkinen ohjasi ansiokkaasti oman oopperani Taipaleenjoki taannoin tällä samalla paikalla. Toiveet siis korkealla.
Silti olimme aika äimistyneitä lopputuloksesta.
Helpointa on sanoa, mitä tämän oopperan Mannerheim ei ole. Hän ei ole yhtään sotilaallinen henkilö, hän ei palvele Chevalier-kaartissa, hän ei palaa vallankumouksen Venäjältä Suomeen, hän ei johda valkoista armeijaa sisällissodassa eikä Suomen armeijaa talvi- ja jatkosodassa, hän ei toimi presidenttinä eikä johda maata sodasta rauhaan. Hän ei metsästä suurriistaa eikä kirjoita muistelmia Sveitsissä.
Mitä kummaa hän sitten oopperassa tekee? Hänen lapsuutensa traumoissa viivytään pitkään, samoin alokkaana putkassa Pietarissa. Hän ei silti saa potkuja kadettikoulusta eikä etsi revanssia. Hän osallistuu tanssiaisiin ja kaksintaisteluun (!), missä haavoittuu. Hän menee äkkipäätä naimisiin ja eroaa yhtä äkkiä haukuttuaan vaimonsa, joka matkustaa tyttärineen Pariisiin. Hän liehittelee kolmea muutakin naista. Hän kärsii pikkusisarensa kuolemasta.
Hän toteaa vallankumouksen tulevan ja pelastuu erään Lankisen avulla. Hän ei lähde Odessasta vaaralliselle kotimatkalle. Seuraavassa näytöksessä hän istuskelee nojatuolissa, lukee lehteä ja nauttii konjakkia. Vapaussota on ilmeisesti siinä välissä käyty. Hän vaikuttaa jo vanhalta pökkelöltä 1920-luvulla. Hänen kotiapulaisensa Ida Onerva Lankinen sättii ja komentelee häntä ja käyttäytyy aivan toisin kuin äsken HS-Kuukausiliitteessä kuvatut Mannerheimin monivuotiset sisäköt.
Hän käy Kiinassa tapaamassa Kiinan pikkuista keisaria! Tutkimusmatkallaan hän kiikaroi hajamielisesti tyhjää ympäristöä. Sitten syttyykin sotilaallinen kahakka, ilmeisesti talvisota. Sen aikana marsalkka istuu Mikkelissä parturin tuolissa palttoo päällä. Hänestä lauletaan, että hän on turhamainen mies.
Ilmeisesti jatkosodastakin selvitään, sillä marsalkka kävelee yksin jossakin kaulukset pystyssä, potee syyllisyyttä kotiapulaisensa pojan kaatumisesta ja murehtii muutenkin menneitä. Hän pitää itseään hirviönä, jota ihmiset kammoavat. Reportterit hätyyttelevät häntä ja puhuttelevat häntä herra Mannerheimiksi!! Lopulta hänelle pystytetään ratsastajapatsasta, mutta hän kieltäyyy kiipeämästä ratsun selkään. Jalustalle jää pelkkä hevonen, jonka askellus on väärä.
Jokseenkin tällainen on oopperan tarina Mannerheimin sisäisestä syyllisyydestä ja ahdistuksesta. Hän ei pidä itseään juuri minään. Hänellä ei ole mitään roolia historiassa, hänen maailmansa täyttyy yksityisistä sydänsuruista.
Ooppera soitetaan ja lauletaan komeasti, väkeä riittää ja hyvin järjestettyjä joukkokohtauksia. Musiikki on soljuvaa, kuten asiantuntija Arska Cronvall totesi. Lapset ovat mainioita. Lavastus on hieno, järjestelyt korkeaa tasoa. Rankkasateesta ja puolen tunnin katkoksestakin selvittiin. Tarjoiluteltat ja parkkipaikat on tehokkaasti organisoitu.
Itse oopperasta vain jäi outo tunne kuin ei siinä melko yleisesti tunnettua Carl Gustaf Mannerheimia kuvattaisikaan, vaan jotakuta tavallista kovia kokenutta ja ennen aikojaan hapantunutta kaveria, jota otti päähän se maailma, jossa hän joutui elämään.
9.6.2017
Kun Mika Waltarin tekijänoikeudet helpottuivat, komisario Palmu on siirtynyt teattereiden ohjelmistoon. Tampereen Komediateatterin Kaasua, komisario Palmu! on toinen näkemäni näyttämösovitus Helsingin Areenan Komisario Palmun erehdyksen jälkeen.
Voi panna merkille, että sovituksen nimi tässä noudattaa Matti Kassilan elokuvaversiota. Alkuteos oli Kuka murhasi rouva Skrofin? Teatterit tunnustavat kehittävänsä jatkumoa maineikkaille filmisovituksille. Tampereen esitys mainostaa itseään sillä, että se on kansainvälisesti palkittu teos. Palkinnosta on tosin kulunut vähän aikaa. Waltarin romaani sai ensimmäisen palkinnon pohjoismaisessa dekkarikilpailussa 1939! Mutta palkintohan on yhä voimassa, kuten Panu Raipia huomautti.
Elokuvilla oli se etu puolellaan, että ne saattoivat käyttää takautumia, jotka notkeuttivat ja rikastuttivat kerrontaa. Ehkä hyvän tekniikan sisänäyttämö voi kokeilla samaa. Helsingissä muistaakseni olikin sen suuntaisia välähdyksiä.
Joel Elstelän dramatisoima ja yhdessä Panu Raipian kanssa ohjaama esitys joutuu tyytymään alkuteoksen kuulusteluvoittoiseen, yksitasoisempaan rakenteeseen. Se selvitetään kyllä sutjakasti. Lavastaja Oskari Löytönen on ratkaissut näppärästi tarvittavat siirrot, vaikka miljööt jäävät pakosta aika viitteenomaisiksi. Elstelä on sirotellut sinne tänne viittauksia Waltarin muuhun tuotantoon.
Esityksen keskushahmo on luonnollisesti Esko Roine itsensä Palmun roolissa. Hahmo on hyvä, mutta jääköhän vähän ulkokohtaiseksi. Muhevaa kosketusta Palmun persoonallisuuteen ei synny. Ehkä Roine lisää piirteitä matkan varrella, muistivaikeudetkin voivat alussa jäykistää. Joel Rinteen esikuva on tietysti tavoittamaton. Näyttelijän syntymästä tuli muuten juuri kuluneeksi 120 vuotta.
Apulaisille jää enemmän tilaa. Lari Halme tekee Virran roolin huvittavankin samantapaisilla keinoilla kuin Matti Ranin elokuvassa. Tarkkaa komediatyötä vähistä aineksista. Ari-Kyösti Seppo on toimeliaampi Kokki kuin legendaarisen niukkaeleinen Leo Jokela. Muutama suloinen nainen yrittää harhauttaa miehistä tutkimusta.
Päähahmoksi nousee kuitenkin Aimo Räsänen verrattomasti kekkuloivana Kurt Kuurnana. Komediallinen vastuu lepää hänen äänenpainoissaan ja mimiikassaan. Liekö loppuvaroitus vähän turha, onhan valtaosa katsomosta nähnyt Kassilan elokuvan useaankin kertaan. Ratkaisu on tässä staattisempi kuin elokuvan huima porraskäytäväkohtaus. Sama oli Areenan esityksessä Helsingissä: jännitystä on vaikea nostattaa teatterin keinoin.
Eikä tässä niin jännitykseen tähdättykään, vaan rentoon viihteesen. Sellaisena esitys toimii ihan hyvin. Erityiskiitos ohjelmalehtisestä, jossa Jopi Elstelä kertoo isoisänsä Mikan suhteesta teatteriin ja näyttelijätkin omista Waltari-elämyksistään. Onpa mukana Mikan valokuva, jota en ole ennen nähnyt.
Ensi-illassa saimme lisäksi nauttia torvisoitosta ja juhlistaa joukolla mainion näyttelijäveteraanin Seppo Mäen 80-vuotispäivää. Tätä Palmua voi huoletta suositella kunnon kotimaisen kesäkomedian ystäville.
8.6. 2017
Sattui niin, että yritin vuokrata jyrsijää tuolta konevuokraamosta ja kuuntelin samalla aamuradiosta mietelausetta. Mitä ihmeen runoa sieltä tuli? Ilmeisesti uutta kotimaista, mutta aihe peräti historiallinen. Vuoden 1918 kahtiajaosta nykypäivän luokkayhteiskuntaan siinä raivoiltiin kuin Armas Äikiä tai O. W. Kuusinen konsanaan. Mikäli kuulin oikein, tekijä oli Jani Nieminen. Sietääpä kaihtaa hänen runouttaan jatkossa.
Mietelauseen valinta heijastelee tietysti toimittajan aatemaailmaa. Luokkakantaisuus alkaa taas olla muodissa – juuri, kun kaikki mittarit osoittavat yleistä talouden kohentumista ja mielialojen nousua yhteiskunnassa. Ei aikaakaan siitä, kun Esko Aho ja Risto E.J. Penttilä toivoivat aamutelevisiossa huomion kiinnittämistä näihin toivorikkaisiin merkkeihin ainaisen valittamisen ja kielteisyyden sijasta. Eipä sekään sana kauas kuulunut, ei ainakaan Ylen sisällä.
Vihapuheesta paljon keskustellaan ja sosotellaan kiusaajia ja rasisteja sormi pystyssä. Sitten samat tahot harjoittavat riemurinnoin paljon vimmaisempaa vihapuhetta kuin nämä syyttelemänsä.
Eräs tuttava lähetti lievästi kauhuissaan linkin Tuomas Enbusken kolumniin Iltalehdessä, oliko viime lauantaina. Siinä toivotettiin kaikki kuninkaalliset heti helvettiin Suomesta. Sellaista kohteliaisuutta korkean tason vieraita kohtaan. Onko suomalaisilla joku erityinen syy vihata ja halveksia pohjolan rauhallisia kuninkaallisia? Ei mitään. Eiköhän tällainen kirjoittelu johdu vain vanhasta surkeasta suomalaisesta alemmuudentunteesta. Sellaista kohti on heristeltävä nyrkkiä mitä meillä ei ole.
Kun Enbuske rajoittuneisuudessaan luulee, että vain Matti Klinge ja muutamat ”kaappihomot” ovat kiinnostuneet kuninkaallisista, niin ilmoittaudun (tosin vain satunnaisesti) joukkoon. Torilla kävin minäkin ja tunsin historian havinaa enemmän kuin poliitikkojen pärstiä tuijotellessani telkkarista. Siellä oltiin ainakin paremmassa seurassa kuin huitelevien kolumnistien kaljapöydissä. Näyttääkin siltä, että ennen kohtalaisen terävä Enbuske nostaa kierroksia ja äänen kireyttä päästäkseen Iltalehdessä hytöseksi hytösen paikalle.
Tietysti kotimaiset poliitikot sopivat yhtä hyvin ja paremminkin vimmaisen vihanpidon kohteiksi. Kun Enbusken mielestä Sauli Niinistö ei ole koskaan sanonut mistään yhtään mitään, sopisi hänen huolestua omasta lukutaidostaan, ehkä myös ymmärryksestään. Ellei sanomisen valintoja säätele vain räyhäkkä esille pääsemisen hinku.
Jostain huomasin, että kallisarvoisessa Facebookissa on keskusteluryhmä Juha Sipilän toimista teemana ”Mulkku, joka tuhosi hyvinvointivaltion”. Siellä varmasti älyllinen ja analyyttinen keskustelu kukoistaa! Onneksi en koskaan eksy tällaisiin ryhmiin ja sivuille. Joku tolkku vihapuheessakin, vaikka se suuntautuisi vallanpitäjiä ja kruunupäitä, näitä katkeran rahvaan sylkykuppeja vastaan.
8.6.2017
Nurmijärven Taaborinvuorelle kiipesi yllättävän paljon väkeä lämpimänä tiistai-iltana, vaikka siellä ei ollut edes mitään näytelmää. Näyttämöllä vain kolme tuolia ja tarkoitus keskustella Teemu Keskisarjan kanssa Aleksis Kivestä ja Eino Leinosta sekä näiden keskinäisistä suhteista. Tosin herrat eivät koskaan tavanneet, Leino syntyi kuusi vuotta myöhemmin kuin Kivi kuoli. Mutta kirjallisia kohtaamisia oli paljon. Leino kirjoitti Kivestä hienon esseen ja piti muutenkin hänen muistoaan esillä.
Sanoivatkin siellä, että Nurmijärvellä elää vieläkin aika vahva Kivi-henki, mikä näkyi yleisön kiinnostuksessa. Se näkyi myös syntymäkodissa, jossa ensin poikkesin, näyttelyssä ja 10 minuutin videossa, joka siellä pyörii. Näissä olemme vieläkin Hämeenkyrössä jäljessä. Toisaalta Sillanpää-museomme ovat sitten ehkä aidompia, eivät vielä elektroniikalla modernisoituja.
Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja Sakari Katajamäki avasi tilaisuuden ja esitteli meidät ja sitten vaan puhumaan. Sakari luotti, että selviämme Teemun kanssa keskenämme, ja pakkohan oli yrittää.
Kuljetimme sankareitamme teemasta toiseen. Teemu vasta kirjoittaa kirjaa Kivestä, minulla valmis opus Leinosta. Löysimme monia yhtymäkohtia miesten välille. Kumpikin oli yli 40-vuotiaan äidin synnyttämä, ja kummallakin oli melko varakas ja virikkeellinen lähtökohta. Eivät he tulleet tyhjästä, vaan melko viljeltyneeltä kulttuuripohjalta. Varhaiskypsiä, lahjakkaita ja leikkimielisiä poikia olivat. Kumpikin pääsi opintielle ja kurkotti yliopistoon saakka, vaikka jäivät vaille tutkintoa.
Muistutimme kuinka professorit 1800-luvulla huolehtivat hyvin lupaavista kirjailijoista, järjestivät apurahoja ja palkintoja ja kannustivat eteenpäin. Saman sai kokea Juhani Aho aikanaan. No August Ahlqvist tunnetusti vähän töksähti Kiveen, mutta Teemu arvioi, että miestä on kohtuuttomasti demonisoitu ja hänen Seitsemän veljeksen kritiikkinsä osuutta Kiven tuhoutumisessa liioiteltu. Olihan Kivellä hyviä tukijoita, mutta ratkaisevilla hetkillä he pelästyivät ja vetäytyivät. Ahlqvist todella oli sitä mieltä mitä oli Kivestä, minkä sille enää voi. Kiven romaani soti raskaasti hänen ihanteellista estetiikkaansa vastaan.
Teemu puolestaan muistutti Seitsemän veljeksen yli-ihanteellisesta lopusta ja ihmetteli, etteivät fennomaanit sen enempää romaanin viimeisestä luvusta heltyneet. Minä taas muistin, että Jouko Turkka näki lukutaidottomuuden veljesten vapauden takeena, jonka he menettivät sitten, kun suostuivat yhteiskunnan nöyriksi jäseniksi. Teemu aprikoi, oliko lukutaidosta lopultakaan veljeksille suurta hyötyä. No pääsivät sentään naimisiin, ja Eerosta tuli jonkinlainen lehtimies, ei mikään arvostettu homma sinäkään aikana.
Naisistakin rohkenimme keskustella. Teemu puolusti Kiven viriiliä miehuutta ja ihmetteli tutkijoita, jotka vaativat dokumentteja ja tieteellistä näyttöä ennen kuin mitään voidaan sanoa Kiven naissuhteiden todellisesta laadusta. Jäämme siis kiinnostuneina odottamaan Teemun omia tulkintoja. Leinon surkean naishistorian jo tunnemme. Teemu arveli Kivenkin saaneen jossain vaiheessa syfilis-tartunnan, niin yleinen se 1800-luvun suojaamattomina aikoina oli. Sen saattoi saada jopa taistelukentällä vierustoverin vuotavasta verestä.
Kivi kirjoitti Suomen parhaan romaanin ja Leino helkavirret ja monia kuolemattomia runoja, mutta kumpikin halusi myös suureksi näytelmäkirjailijaksi. Kivi onnistui, Leino ei. Miksi näin? Arvioin, että Leinon mahdikkaista aatedraamoista puuttui kaksi tärkeintä tekijää: elävät henkilöt ja huumori. Kumpiakin oli riittämiin Kivellä. Siksi häntä edelleen esitetään, kun taas Leinon draamat on unohdettu.
Tässä vain pääkohtia tunnin keskustelustamme. Kivessä riittää edelleen tutkittavaa. Teemu lupasi huomattavan löytöpalkkion Kiven uusista kirjeistä ja varsinkin valokuvasta, jota on etsitty vasta vajaat 150 vuotta. Minä en mitään lupaile, Leinon paperit ovat taivaan tuulissa ja kirjeitä on paljon kadonnut; tuskin mitään merkittävää enää löytyy. Sitä paitsi olen siirtymässä uuteen aiheeseen, kirjailijaan, jolta on säilynyt aivan summattomasti kirjallista jäämistöä. Arkistot ovat sekä tutkijan ilona että rasituksena.
Selvisi myös Teemun tehon ja tuotteliaisuuden yksi syy: hänellä on parikin tutkimusapulaista. Piru vieköön, koskahan pääsen yhtä pitkälle. Sitten vasta alkaakin tuloksia paukkua. Julistan siis hyvän arkiston penkojan paikan haettavaksi. Seikkailijat ja onnenonkijat älkööt vaivautuko. Nimellinen palkkio taataan ja erinomaiset luontaisedut.
Kannatti kiivetä Taaborinvuorelle, siellä syntyi ideoita, tässä vielä paljastamattomiakin.
6.6.2017
Kun lukee Gustaf Mannerheimin vaikeista nuoruusvuosista, tuntuu tosiaan ihmeelliseltä, että tänään puolustusvoimat marssivat hänen syntymäpäivänään hänen nimikkokatuaan pitkin hänen ratsastajapatsaansa ohi. Ja koko kansa liputtaa.
Mannerheim, jolla oli huumorintajua, tästä varmaan suuresti huvittuisi. Tuntisi tietysti tyydytystä myös. Aniharvan elämäntyö nostetaan näin korkealle.
Kertasin puoli vuosisataa sitten lukemaani Stig Jägerskiöldin perusteosta Nuori Mannerheim (1964) saadakseni vähän pohjaa tälle kokovuotiselle juhlinnalle. Moniosaista sarjaa on pidetty sukulaismiehen kohteelleen turhan kohteliaana elämäkertana. Teemu Keskisarjankin mielestä tämä aloitusosa on ”hitusen ylikunnioittava”, mutta ei se minusta häiritse. Teos on kuitenkin seikkaperäinen ja luotettava, kuten Keskisarja myöntää.
Luin heti perään Keskisarjan oman kuvauksen Hulttio (2016) Mannerheimin kovasta ja railakkaasta nuoruudesta. Se on kirjoitettu karskiin ja suorapuheiseen tyyliin, mutta ei siinä tosiasiallisesti paljon uutta ole siihen, mitä Jägerskiöld jo mainitsi. Itse asiassa Jägerskiöld pääsi ensimmäisenä käsiksi Mannerheimin suvun kirjekokoelmiin ja siteeraa niitä huomattavasti laajemmin kuin Keskisarja. Teemun vahvuutena on, että hän nostaa ydinasiat, pelkistää ja lataa ne näkyviin kursailematta, mutkia oikoen.
Jägerskiöldin ansiona on tietty lämpö ja eläytyminen, jolla hän lähestyy sankariaan. Kirjoittamisaikanaan hän ei voinut ihan kaikkea sanoa, mutta riveillä ja rivien väleissä on selviä viittauksia kolttosiin ja takaiskuihin, jotka Keskisarja dramatisoi vähän värikkäämmin. Yksityiskohtia hän poimii lähteistä mukaan enemmän. Kummankin kirjan tosiasiapohja on melko yhtenäinen, hyvin dokumentoituja molemmat. Kivijalan ne muodostavat Mannerheim-tutkimuksille. Lisäähän tulee kuin turkin hihasta.
Kuka tahansa tämän päivän ongelmanuori voi ammentaa uskoa ja rohkeutta nuoren Gustafin vaiheista. Mutta heti on sanottava, että hänen kohdallaan suku ja sen tuki olivat ratkaisevia. Eivät suvut enää näin epäitsekkäästi heikkoon asemaan joutuneita jäseniään tukien toimi. Gustafin enon Albert von Julinin asenne oli esimerkillinen: tiukasti valvova, epäluuloinen, mutta todellisen tarpeen tullen jalomielisen antelias.
Keskisarjan otteessa miellyttää se, että hän ei tosiaankaan liity Mannerheimin jalustalta repijöiden sankkenevaan joukkoon, vaan kirjaa karut tosiasiat ketään syyttelemättä. Jägerskiöld tuntuu luonnollisesti paheksuvan suvun mätämunaa, Gustafin isää Carl Mannerheimia, murheisemmin kuin tämän päivän historioitsija. Perheensä hylänneen pelurin boheemivaiheista Pariisissa hän toisaalta kertoo enemmän kuin lakoninen Keskisarja. Surun murtaman, varhain kuolleen äidin osuus nousee kummassakin kirjassa kauniisti esiin.
Gustaf Mannerheim ei ollut sen kummempi hulttio kuin varmaan monet koulu- ja kadettitoverinsa. Kolttoset ja hevosenleikki kuuluivat poikien maailmaan. Kurittomuudessaankin Gustaf oli leikkisä ja kekseliäs. Hänessä oli kaksi puolta: haavoittunut, pahakurinen ja ilkeäkin kaveri, mutta omiaan ja perhettään kohtaan mitä lämpimin ja sydämellisin veikko. Hän oli kova kiipijä, mutta hänen asemassaan se oli pakko. Hän puolusti kiivaasti omia etujaan, mutta myös omaisiaan. Ei mitään huonoja ominaisuuksia tulevalle sotaväen johtajalle.
4.6. 2017
Sattui niin sopivasti, että unohdin toissapäivänä Brodskyn esseet SKS:n kirjastoon. Osutin hakumatkan Kauppatorin kautta, missä pidettiin pohjoismaisia juhlallisuuksia. Väkeä kertyi presidentinlinnan edustalle hyvissä ajoin, ei kuitenkaan kovin massiivista määrää.
Tulivathan vieraat viimein ja nousivat parvekkeelle vilkuttamaan. Samassa puhkesi raesade. Urhoollisesti kestivät sateenvarjojen alla. Kun lähtivät marssimaan Espaa Kaupungintaloon, sade taukosi. Mutta tunnelma pysyi vaisuna. Mihinkään hurraa-huutoihin ei riehaannuttu, vähän vaan lippuja ja käsiä heiluteltiin. Ei tehty tästä nyt sen suurempaa numeroa.
Iloisin vieraista oli Islannin presidentti, toiseksi iloisin Tanskan komea Margareeta. Tyylikkäitä olivat muutkin kuningattaret sekä Jenni tietysti. Hauskaa joukkoa.
Ruotsin Karl Gustaf vaikutti kovin mietteliäältä, ehkä hän kertasi puhettaan, jonka piti Hanaholmissa. Parhaan puheen pitikin, muisti lämpimästi myös Mauno Koivistoa. Vihkiäisjuhla oli sykähdyttävä. Tuntui että Suomella on aitoja ystäviä. Kuinka toisenlainen olikaan se jäätävä tunnelma 1939, jolloin viimeksi Suomen presidentti Kyösti Kallio kohtasi Tukholmassa naapurikansojen kuninkaat ja valtionpäämiehet. Monta hyvää luvattiin, mutta mitä saatiin. Jotain sentään, kuten Ruotsin nykyinen kuningas saattoi jo muistella.
Torilla oli hauska kuunnella kansalaisten ystävällismielistä ja leikillistä rupattelua. Paljon on rojalisteja, mutta myös leppoisaa kritiikkiä kuuli. Sotaväenosastot esiintyivät täsmällisesti. Mediaväkeä oli joka nurkassa. Joo, löysin sen Brodskyn sitten kirjastosta, tanhut torilla jäivät näkemättä.
Mutta illalla uudelleen kaupungille, nyt yliopistoon. Maanpuolustuskurssiyhdistys järjesti tilaisuuden juhlasalissa, esitelmöitsijänä Lasse Lehtinen ja aiheena puolustusmäärärahojen kehitys sotien välisenä aikana. Hyvä ja havainnollinen esitelmä, josta kuuli, että Lassen Tanner-elämäkerta ilmestyy syksyllä, niin keskeiseksi Tanner tässä nousi ja varmaan syystä.
Yhtenä teemana oli se, että hallitus myönsi puolustusrahoja suhteellisesti enemmän kuin yleisesti on väitetty. Myytinomaista suuntausta eli malli Cajanderia pyritään yleensä liioittelemaan. Toinen piirre oli se, että Ryti ja Tanner eivät uskoneet sodan syttyvän. Lassen mukaan he olivat järkimiehiä ja luottivat sopimuksiin ja uskoivat toistenkin toimivan samalla tavalla. Sitten joutuivat karvaasti pettymään.
Lasse siteerasi Linda Tannerin luonnehdintaa: ”Meidän Väinö tietä aina, mitä ennen on tapahtunut, ja hän tietää aina, mitä tapahtuu nykyhetkessä, mutta Väinö ei osaa aavistaa, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, sillä hänellä ei ole mielikuvitusta.” Jokseenkin näin se meni.
Tanner ja Ryti asioita hoitivat, mutta Mannerheim nousi 30-luvun mittaan yhä hallitsevammaksi, niin pessimisti kuin olikin ja samaa maata siinä suhteessa kuin Paasikivi. Pessimistit tajusivat asiat paremmin kuin rationaaliset talousmiehet. Miten Mannerheim sanoikaan: ”Sota on kuin Pietarin Europeiskaja-hotellin ravintola. Ei sinne koskaan pyritä, mutta aina sinne jotenkin lopulta joudutaan.”
Paljon keskustelua herätti Lassen esitelmä. Eletäänkö nytkin kahden sodan välissä kuten 30-luvulla, sitäkin pohdittiin. Historiasta löytyy aina opettavaisia yhtymäkohtia. Tapasin tuttuja, muutaman omaltakin kurssilta. Kaikki me paikalle tulleet 420 soturia taas vähän viisastuimme.
1.6.2017 Kovin alkoi kesä koleasti. Obs! tunnettu rojalistimme Matti Klinge onnitteli tänään minua Venetsian löydöistäni, joita olen tässä selostellut.
”Sekalaista sekalaista, sekä hyvää että pahaa…”
Rajamäen rykmentin Mikon repliikillä voisin luonnehtia kulunutta viikonloppua. Maalla olimme, minä vain kääntymässä, mutta kaikenlaista ehdittiin.
Suomessa on yli puolensataa kirjailijan nimikkoyhdistystä. Ensimmäinen oli Nortamo-seor, seuraava Aleksis Kiven seura. Viime aikoina niitä on syntynyt vilkkaasti lisää. Nyt voi jo laskea, keneltä merkittävältä kirjailijalta puuttuu oma seura.
Hämeenkyröön F. E. Sillanpään Seuran vieraaksi saapui kymmenkunnan seuran edustajia pitämään vuosikokousta. Sain toimia puheenjohtajana. Nimikoiden oma puheenjohtaja vaihtui: pitkään urakoinut Matti Nummenpää väistyi terveydellisistä syistä, ja Kainuun Eino Leino -seuran puheenjohtaja Esko Piippo valittiin tilalle. Valittiin lisäksi täydentäviä jäseniä hallitukseen, mm. Kiven ja murteiden harrastaja Jaakko Yli-Paavola varajäseneksi. Nimikoiden aktiivisilta sivuilta lähemmät tiedot.
Onko toiminta tarpeellista? Ehkä on, vaikka hiljaisempaa kuin ennen, avustuksia ei juuri enää tipu. Mutta sitkeästi sinnittelevät. Jospa alkaa uusi nousu. Kirjailijamuseoissa riittäisi tekemistä, niitä on Suomessa surkean vähän. Varsinkin jos vertaa sivistysmaihin idässä, lännessä ja etelässä.
Tehtiin bussilla lenkki Sillanpään maisemiin. Hyvää muistin verestystä alkavaa kesää ajatellen. Mutta Myllykolussa koin lievän shokin, niin perusteellisesti siellä maisema muuttuu oopperan katsomokatoksen ja lavastuksenkin osalta. Voimme heittää hyvästit idylliselle pienoismaisemalle. Varoitus suven vierailijoille: yrittäkää ymmärtää. Alkaako jo kaduttaa koko mahdikas hanke? Mutta ei auta, juna etenee vääjäämättä, kuten saatoimme todeta perjantai-illan johtokunnan kokouksessa.
Hienoinen tihkusade saatteli kierrosta ja ilahdutti viljelijöitä ja trekoolin virkistäjiä. Muuten ei silmä iloinnut. Myös massiivinen runkoviemäri meidän kylällä muuttaa nyt näkymiä ja rantavesiäkin. Näennäinen edistys vetää perässään ruhjovia työmaita, onneksi väliaikaisesti. Seuraavaksi revitellään rahapusseja.
Vietimme tyttärieni merkkipäiviä, Ainon syntymäpäivää ja Alman nimipäivää. Aino meillä maalla teki toimitustöitään Huvituksen rauhassa. Vähiin jäivät minulta rantatyöt, mutta saunoa sentään ehdittiin.
Kolkuttelin junalla takaisin Helsinkiin ja laskeuduin Rautatientorille Maailma kylässä -toritapahtumaan. Oli määrä osallistua paneelikeskusteluun sananvapaudesta. Mutta missä hitossa täällä keskustellaan? Väkeä pyörii teltoissa ja niiden nurkilla, mutta mitään plakaattia saati vastaanottajaa ei näy. Niin päädyinkin väärään paikkaan jonkun ohjelmateltan back stagelle, mistä minut hienovaraisesti ohjattiin Kirjatelttaan. Sieltä jo soittelivat perään.
No itse keskustelu meni sentään aika luonnikkaasti. Katja Ketun kanssa pohdimme kahden sananvapauden olemusta, kun kolmas puhuja luisti. Katja kertoi kuulumisia Pietarista ja omien kirjojensa vastaanotosta. Minä muistelin vanhoja kirjasotia ja sensuuritapauksia, olihan niitä Myklestä ja Milleristä aina Salamaan ja Rintalaan. Elinaikanani on kirjailijoita tuomittu aika ahkerasti, Eino Leinokin aiheeseen pakinoissaan puuttui, mutta nyt ajat ovat kokonaan muuttuneet. Tohdin epäillä, ettei Katjakaan pystyisi niin roisia ilmaisua keksimään etteikö sitä kirjaan painettaisi.
Mutta onko rannaton vapaus hyväksi kirjallisuudelle? Eikö tekijöiltä puutu tervettä vastusta, jännitettä? Onko kirjoilla enää merkitystä, kun kaikki sallitaan ja mikään ei enää heilauta establismentia? Kirja ei kolhaise oikeasti, ei vaikka Jari Tervo kuinka Lahnasta (Vanhasta) pilkkasi. Siellä Matti istuu valiokunnan puheenjohtajana ja presidenttiehdokkaana. Satiirin hampaat ovat tylstyneet.
Mietimme sitäkin, ketä nyt pitäisi kauheasti pilkata, jotta edes joku loukkaantuisi. Mannerheim on liian vanha ja kulunut harjoitusvastustaja. Juha Sipiläänkin on jo ruuti tyhjennetty. No Mauno Koivisto. Jos hautajaisten tunneaallon jälkeen joku kolhisi Koiviston jälkimainetta, voisihan siitä kansa kiukustua. Mutta Juhani Suomikin on nyt ihan hipihiljaa siipiään myöten. eikä muitakaan kriitikoita ilmaannu.
Tällaisia puhelimme ja kävimme nauttimassa lasilliset päälle. Katjalla menee kovaa, maita ja mantuja matkustelee ja uusia kirjoja suunnittelee. Niin kai minäkin.
28.5. 2017
Sattumoisin tapasin Esko Ahon helatorstain aattona Ekbergillä. Hän valmistautui Mauno Koiviston hautajaisiin. Muistelimme presidenttiä, jonka kanssa hänellä oli hyvinkin historiallinen yhteistyö pääministerinä. Yhden hyvän jutun voisin tallentaa.
Oli kysymys uuden ulkoministerin valinnasta Paavo Väyrysen erottua hallituksesta. Aho oli lounaalla presidentinlinnassa, jolloin Tellervo Koivisto oli hyvin kiinnostunut asiasta. Kuka on uusi ulkoministeri, hän tiukkasi muutamaan kertaan. Lopulta Mauno Koivisto viittasi Ahon mukaansa sivuhuoneeseen: ”Jätetään tuo demari tänne.”
Tämä kuvaa hyvin Koivistojen huumorin värittämää aviosuhdetta. He naljailivat lempeästi toisilleen. Erkki Liikanen kertoi samantapaisia muistoja tänään televisiossa. Mainio oli tuo Koiviston vastaus Hesarin kuukausiliitteen kysymykseen, mitä rakkaus hänelle merkitsee: ”Ai helkkari, onks noit kysymyksii vielä paljo?”
Mainitsin Aholle, että Koivisto oli ajoituksen mestari. Hän osasi kuollakin näin hienoon aikaan. Aho vahvisti, etä Koivisto malttoi aina odottaa jollekin päätökselle juuri soipivaa hetkeä – ja sitten hän toimi nopeasti. Koiviston pitkäaikainen työpaikka oli Suomen Pankissa J. V. Snellmanin patsaan takana. Hän kuoli Snellmanin päivänä. Hänen ruumissaattonsa pysähtyy pankin eteen, patsaan kohdalle.
Monien muistojen herkistämänä keskityimme tänään Koiviston hautajaisiin. Seurasimme ensin tilaisuuden Tuomiokirkossa televisiosta. Tyylikäs oli ohjelmaltaan ja vaikuttava. Rinnakkaisluokan norssi Eero Huovinen piti erinomaisen siunauspuheen valitsemastaan teemasta ”kädet” ja presidentti Sauli Niinistö yhtä hyvän, toisenlaisen, valtiollisen. Jorma Hynnisen ja kuoron ”Veteraanin iltahuuto” oli hieno valinta ja esitys. Liikuttava siunaustilaisuus.
Riensimme vielä Kauppatorille Esplanadin varrelle ja katselimme, kuinka surusaatto pitkän odotuksen jälkeen kiersi presidentinlinnan kulmasta kohti. Mutta miksei torvisoittokunta voisi reilusti torvet raikuen seurata kulkuetta? Miksi arkku ja saattajat lymyilevät piilossa suljetuissa autoissa? Hyvin vaisu kulkue siitä tuli.
Kertasimme päätapaukset illalla telkkarista ja vielä innostuimme käymään Hietaniemen hautausmaalla hautaa katsomassa. Paljon siellä oli vielä yhdeksän aikaan ihmisiä. Tapasimme ”vanhan Sillanpään” eli Sauli Tiilikaisen rouvineen, tulevan oopperatähtemme, ja serkkuni Kaijan seuralaisineen.
Olihan tämä historiaa. Aikakauden päätös, kuten on todettu monella suulla. Mauno Koivisto oli minun presidenttini, häntä kannatin kaikissa vaiheissa. Olihan meitä satoja tuhansia, mutta esiintyi myös kovaa vastarintaa. Jo valtiovarainministerinä 1966 hänessä oli uuden ajan karismaa. Kaikki muistamme hänen uhkapelinsä Kekkosen valtarakennelmaa vastaan 1981. Oli se henkeä salpaavaa aikaa. Nyt elämme sovinnollista suvantoa, jollaista Koivisto piti sittenkin ihanteenaan, niin vanha soturi kuin olikin.
Syvä kunnioituksemme suuren suomalaisen muistolle.
25.5.2017
