Panu Rajala

Suomi on pitkä maa. Sen huomaat, kun ensin porhallat Tampereelta bussilla Pieksämäelle ja sieltä junalla Kajaaniin. Matkustustapaan oli syynä kuulemma ratatyöt.

Mutta ei pidä valittaa. Mannerheim matkasi joulukuussa 1917 Odessasta Pietariin kahdeksassa päivässä, kun junamatka normaalisti olisi kestänyt vain 36 tuntia!

Kajaanissa majoituin tuttuun hotelli Karolineburgiin, josta oli illalla kiva kävellä linnan rauniolle ja Pitkään Taneliin mansikkashotille. Rauniot olivat nuorison vilkkaassa oleilukäytössä, lisää väkeä parveili joen alajuoksulla, missä laivakin huuteli.

Heti törmäsin aiheeseeni: Leinon ensimmäinen runo ”Kajaanin linna” julkaistiin Hämeen Sanomissa 12.9. 1890. Eipä ole raunioille vieläkään keksitty mitään varsinaista käyttöä siellä.

Aamiaisen jälkeen norssiveli Hannu Remes, kielitieteilijä ja Viron tuntija, tuli hakemaan autolla Paltaniemelle. Kainuun Eino Leino -seura järjesti Leinon perinnetalossa kirja-päivät, johon minutkin oli haastettu puhujaksi. Lenseä sää saatteli, kirjamyyntiä oli teltoissa ja esitelmät sivurakennuksessa, mistä avautui huiman hieno näkymä Oulujärvelle.

Olen käynyt tällä paikalla puhumassa jo Huovis-savotassa 1979, silloin aiheena satiiri. Huovinen itse oli perheineen saapuvilla, mitä pidettiin harvinaisena. Tosin hän meinasi lähteä pois heti avajaisista, kun Jaakko Teppo vetäisi jonkun puoliroisin laulelman. Savotan selostuksestakin oli Huovisella kahakkaa Kainuun Sanomien kulttuurimiehen Eero Marttisen kanssa. Tunnetusti herkkä mies oli tämä hirmuinen humoristi.

Tällä kerralla Lönnrot-seuran puheenjohtaja Lasse Lyytikäinen provosoi puheessaan Kajaanin runoviikon nykyluonteesta. Tämä Veikko Sinisalon luoma tapahtuma oli ennen Kainuun Sana ja Sävel, mikä on kauniimpi nimi kuin nykyinen arkinen runoviikko. Viikon johtaja Taisto Reimaluoto ei tuntunut nauttivan suurta luottamusta näissä piireissä: runoviikosta on tullut helsinkiläisten estradi, ja kainuulaiset on sivuutettu. Tottahan sellainen jurppii paikallista väkeä. Ei tarvitse paljon lukea Huovisen päiväkirjoja, kun huomaa kuinka karsaasti hänkin katseli helsinkiläisiä ”uushövelöläisiä”.

Ehkä kulttuurin mainingit asettuvat Kajaanissa. Kaupungin kitsas kulttuuripolitiikka puhutti muutenkin. Samat ilmiöt toistuvat eri paikoissa. Ja minä kun katselin kateudesta vihreänä Leinon perinnetalon huoneita, kirjakokoelmia, valokuvaseinämiä ja muita aineistoja – ei koskaan Hämeenkyrössä saataisi aikaan vastaavaa. Mitä nyt Myllykolussa on laatikollinen ensipainoksia esillä. Mutta sieltähän lähtikin vain muuan Nobel-kirjailija.

Pääsin sitten puhumaan Leinosta ja joistakin uusista löydöistäni ja tulkinnoistani. Paikallisen Leino-seuran puheenjohtaja Esko Piippo ilmoitti olevansa eri mieltä ainakin vuoden 1918 tulkinnoistani, joista on itse julkaissut tuoreen kirjasen Eino Leino ja isänmaa. Minä korostin sitä, kuinka myöhään (1921) Leino havahtui puolustamaan punavankeja, vaikka Erno Paasilinna tällä samalla paikalla juhlapuheessaan 1978 väitti runoilijan kokeneen kansalaissodan ”jakautuneena”. Kyllä Leino niin valkoinen oli mieleltään kuin olla voi.

Vielä kuuntelimme Matti Salmisen puhetta tasavallan toisinajattelijoista kirjansa pohjalta. Siihenkin olisi paljon puututtavaa, mutta jääköön nyt. Salmisen johtavia ”toisinajattelijoita” tuntui olevan Kekkonen kaikessa vallantäyteydessään (vastustajat hän sivuutti) sekä julkisuuden lemmikit Jörn Donner, Leif Salmén ja Christer Kihlman. Vain Pentti Linkolaa voi pitää todellisena toisinajattelijana.

Hyvä oli trahtamentti, kainuulaiset ovat ylen ystävällistä väkeä. Ehdin vielä katsastaa ohessa kesäteatteriesitystä Onnenmaa  (Pölösen tuttu juttu), joka varsin luonnikkaasti eteni väliaikaan, kunnes oli riennettävä erinomaiseesti huolehtineen isäntäni Hannun (Leino-seuran varapj) autossa asemalle ja Oulun kautta yöjunaan, jolloin matka sujui jo kevyemmin kuin tullessa.

17.7. 2017

Tässä oopperatähtemme Helena Juntunen ja Sauli Tiilikainen, keskellä säveltäjä Seppo Pohjola.

Myllykolussa pidettiin pressi, jonka satoa oli eilen radiossa ja tv-uutisissa ja nyt näköjään Aamulehden komeassa kansikuvajutussa. Harmi vain, että Jantso Jokelinin ansiokkaasen juttuun jäi pari puutetta. Oopperan tärkein tekijä on luonnollisesti säveltäjä, jota ei tuossa mainita lainkaan. Säveltäjä on Seppo Pohjola, joka on tehnyt hienoa työtä.

Historia onneksi korjaa tällaiset haksahdukset. Muistaako kukaan Mozartin oopperoista ketään muuta kuin säveltäjän?

Minunkin kohdallani Jokelin mainitsee, että Sillanpää olisi ensimmäinen oopperalibrettoni, vaikka niitäkin on kertynyt aiemmin kaksi: Sillanpään Marssilaulu täällä Hämeenkyrössä ja Taipaleenjoki aikanaan kolmena kesänä Ilmajoella.

Mutta mitäs pienistä, eteenpäin porskutellaan. Harjoitukset eilen ensimmäisen kerran täydellä musiikkikalustolla suorastaan hätkähdyttivät ihmeen puhtaalla äänentoistollaan. Tekstistä, varsinkin miesten, saa hyvin selvän.

Illalla karkasin harjoituksista ehtiäkseni juhlimaan Aulis Aarnion hyvästijättöä Kangasalan Ramppi-teatterille. Kahdenkymmenen näytelmän jälkeen Aulis luopuu (ainakin väittämänsä mukaan) draamakirjailijan vaivalloisesta työstä. Miutta vannomatta paras.

Olen nähnyt useimmat Aarnion näytelmät siellä ja ohjannutkin kaksi, joten ryhmä ja näyttämö ovat tulleet tutuiksi.  Nyt nähtiin Taivas täynnä purppuraa, teijän Kostian pappi –romaaniin perustuva näytelmä uusittuna  versiona. Kun Auliksen draamaura tästä aikoinaan alkoi, on kierretty kehä kauniisti umpeen. Mukana oli vieläkin ainakin yksi ennen tuntemani näyttelijä, Jarmo Salo, uskollisista uskollisin.

Muutenkin oli kiva tavata Rampin vakiintunutta katsojakuntaa. Sina tietysti oli, hänkin teatterin entinen ohjaaja (parhaasta päästä) ja mestarin sisar Anja Aarnio. Ilahduttavia vanhoja tuttavuuksia myös Pekka Haavisto, Ulf Sundqvist ja Jukka Gustafsson. Poliitikkoja ja juristeja oli monia katsomossa. Loppuun istuttiin, vaikka yhteislaulu ja neljä puhetta seurasivat itse esitystä.

Vähän haikeana, ehkä helpottuneenakin silmäsin taakse jäävää Ramppia. Onhan täällä jo käyty kylliksi saakka. Auliskin saa aikaa taas kirjallisiin töihin. Odotellaan tuloksia.

14.7. 2017

Kävin muutama vuosi sitten (2013) Kustavissa esitelmöimässä Volter Kilvestä. Kirjallisuusviikko kaikkineen oli mieleenpainuva kokemus. Kilpi tuntui todella elävän omassa ympäristössään, hänen teoksiaan tulkittiin innokkaasti. Moni kulki ylpeänä ”Olen lukenut Alastalon salissa” -paita yllään. Erityisen vahva oli Juha Hurmeen yhden miehen esitys ”Kaaskerin Lundströmistä”.

Vilkaisin äsken aamu-tv:n raportin samaisesta Kustavista. Veneistä ja Volter Kilvestä puhuttiin, Juha Hurme jälleen äänessä. Mutta mitä hän oikein sanoikaan?

Eräs yleinen tapa nostaa omaa suosikkiaan on samalla panetella muita. Tässä Hurme kunnostautui. Hän väitti pokkana, että V. A. Koskenniemen mielestä Kilven teokset olivat ”roskaa”. Asenne ilmensi  kuulemma 1930-luvun ”preussilaista kuria” kirjallisuuspolitiikassa!

Väite on lievästi sanoen puuta heinää. Tällaisia voi yhteisessä Ylessämme summan mutikassa heittää, ja täydestä menee. Taas saatiin yksi kivi Koskenniemen painavaan syntitaakkaan ja samalla Kilpeä kiillotetuksi.

Ei tarvitse paljonkaan vilkaista Koskenniemen esseitä, kun huomaa, että hän rinnasti Volter Kilven peräti Marcel Proustiin menneen maailman suurisuuntaisena kuvaajana. Koskenniemi totesi Kilven pyrkineen ”ilmauksen monumentaalisuuteen”, mutta totesi myös, että hänen sana- ja kuvarikkaudelle perustuva kielensä muodostaa samalla eräänlaisen panssarin, jonka läpi lukijan on ponnisteltava hänen teostensa ”elävään, inhimillisesti mielenkiintoiseen ytimeen”.  Koskenniemi arvioi, että Kilven raskas tyyli voi karkottaa  lukijoita hänen vaativien teostensa ääreltä.

Totta joka sana. Ei Kilpi vieläkään ole suuren yleisön kirjailija, vaikka nauttii kirjallisten asiantuntijoiden arvonantoa. Aivan älytön on väite, että laajalti lukenut Koskenniemi olisi vaalinut jonkinlaista preussilaista kuria kirjallisuudessamme. Kilpi ei mitenkään sotinut hänen kansallismielistä katsantokantaansa vastaan, päinvastoin. Kysymys on henkilökohtaisista esteettisistä mieltymyksistä, joita on jokaisella kriitikolla.

Yhtä laajasti lukenut Mika Waltari meni pitemmälle, ja varoitti  oppaassaan nuoria kirjailijoita Kilven esimerkistä. Tämä kirjoitti hänestä niin kuin ei missään tapauksessa pidä kirjoittaa, jos haluaa lukijoita ja vastakaikua sanomalleen.

Tämän  aamun lähetyksessä Hurme heitti suruttomasti sellaisenkin hyperbolan, että Kilven Pitäjän pienempiä on ei vähempää kuin maailman paras kirja, Alastalon saliakin parempi. Jassoo. Kuinka on selitettävissä, että maailma ei ole vieläkään huomannut parasta kirjaansa? Kilven novellikokoelmaa ei ole käännetty millekään kielelle. ”Ylistalon tuvassa” on sentään ilmestynyt ruotsiksi. Kilpeä on yleensä käännetty vain viroksi, ruotsiksi ja yksi teos saksaksi. Hän on supisuomalainen, voisi sanoa perussuomalainen kirjailija.

Olen lukemattomia kertoja aikanani ottanut Kilven novellin ”Jäällävaeltaja” analysoitavaksi yliopiston kursseilla ja seminaareissa. Se on malliesimerkki myyttisestä kuvauksesta. Mistä se kertoo? Siinä mies, Taavetti Lindqvist, ei luota kehenkään eikä mihinkään paitsi itseensä. Hän valmistaa itse ruumisarkkunsakin ja vaatii nousta siihen itse kenenkään auttamatta. Hänen katkeruutensa muuta maailmaa kohtaan on pohjaton. Tuttuja kansallisia ominaisuuksia äärimmilleen vietyinä. Mutta ovatko nämä suotuisaa vientitavaraa näinä globalisaation ja maailmaa syleilevän suvaitsevaisuuden kulta-aikoina?     ’

Volter Kilvestä ei ole vielä ainuttakaan elämäkertaa tai jäntevää kokonaisesitystä. Vilho Suomen syvästi perehtynyt ja kirjailijan läheiseen tuntemukseen perustunut elämäkerta jäi ensimmäiseen osaan. Dietrich Assmann ei ole julkaissut aikomaansa ja apurahoitettuakin elämäkertaa Kilvestä. Pertti Lassila on keskustelussa viittaillut kiinnostukseensa tähän suururakkaan. Kustavin vesiä purjehtineena hän tuntee hyvin aiheen. Olisiko jo aika? Tehkää nyt joku ihmeessä Kilvestä kunnon kirja, niin päästään näistä tolkuttomista irtoheitoista!

12.7. 2017

On ehdottomasti suositeltava paikka tämä Kahvila Tervapääsky Sääksmäellä. Ryöppyävän runsaan ruusutarhan keskellä tai sisällä kansallisromanttisessa hirsihuvilassa voi nauttia hyvää kahvia ja herkullisia tuulihattuja tai muita leivonnaisia. Kesäinen virkistyspaikka ja sen lisäksi kulttuurihistoriallisesti merkittävä piste, Thorsten Renvallin ja hänen sukunsa huvila. Lisää tietoa netistä.

Siellä sain esitelmöidä hyvästä tuttavastani Eino Leinosta paikan haltijoiden Liisa ja Kari Niinikankaan ystävällisestä kutsusta. Yleisöä tuli ilahduttavasti tuvan ja kuistin täydeltä, ja aktiivista kuulijakuntaa olivatkin, Leino-kirjat ostettiin loppuun ja paria muutakin kirjaa. Osmo Pekonen siellä hymyili ylinnä, hän joka moneen ehtii ja kaiken ja enemmänkin tietää. (Leinon näköispatsasta Roomaan edelleen kuulemma puuhataan.)

Joskus tuntuu, että olen tämän Leinon jo osaltani tyhjentänyt, mutta aina tulvahtaa mieleen uusia näkymiä ja tulkintoja, kun vauhtiin pääsen ja yleisö inspiroi. Leinon ja Felix Nylundin seikkailuista sisällissodan aikaan puhuttiin paljon, ja yleisön joukosta nousi esiin myös Sillanpään rohkea ja yksinäinen osuus noina aikoina – tietysti Hurskaan kurjuuden kirjoittaminen samaan aikaan, kun muut Leino mukaan luettuna puuskuttivat vielä täyttä päätä sodan voittajien juhlarunoja.

Mutta tuokin puoli on jäänyt meillä viime vuosikymmeninä vähälle huomiolle: että koko johtava taiteilijakunta ja älymystö olivat todella valkoisten puolella henkeen ja vereen ja kammoksuivat ”punahulikaaneja” – niin Leino kuin Sibelius tai Gallen-Kallela, ja Sillanpääkin käytti samaa nimitystä vielä ennen sodan loppuselvityksiä. Vasta sitten hän syventyi erään joukkohautaan ammutun punavanhuksen elämäkertaan. Leinolta meni kolme vuotta ennen kuin pusersi runon ”Punavankien puolesta”, missä vaati yleistä armahdusta.

No kyllähän runoistakin sentään keskusteltiin Tervapääskyssä eikä vain näin synkistä aiheista, jotka taatusti nousevat jymisten esiin taas ensi vuonna, kun tasavuosia lasketaan. Otin itse esiin ”Nocturnen” ja siinä ilmenevän luonnontieteellisen ristiriidan (ruislinnun ääni elonkorjuun aikaan, täysikuu tähkäpäiden yllä), josta on paljon keskusteltu ja arvioitu Leinon haksahdukseksi – tai sitten täysin mahdolliseksi kuvaksi, jos rukiin syyskylvö on hyvin onnistunut ja jokin onnenmurjoma rääkkä jäänyt ilman puolisoa. Mutta ruislinnun nariseva ääni yhtäkaikki on kaikkea muuta kuin romanttisesti innoittava, niin ainakin luulisi.

Leinon ainoasta tyttärestä haluttiin tietoa ja tietysti naisasioista laajemminkin, epäonnista ja synkähköä tarinaa nekin. Sen on voinut kuitenkin huomata, että ei Leinon asemaa johtavana runoilijana mikään ns. ”paljastus” horjuta – lukijat ja ihailijat ovat valmiit hyväksymään hänet sellaisenaan, ja teoksethan lopulta taitelijan aseman takaavat eivätkä muut sekoilut.

Ajelin lempeässä suvi-illassa takaisin Kyröön ja tulin viillyttäneeksi päätäni katsomalla sen ensimmäisen James Bondin telkkarista alusta loppuun. Ajan kuvia siinäkin, kanta-aihe lukemattomille agenttiseikkailuille ja väkivaltaviihteen myöhemmille kukinnoille. Mikä jatkumo eikä loppua vieläkään näy. Aamun lehdissä kerrotaan, että Daniel Craig jatkaa sittenkin Bondin roolissa aiemmasta päätöksestään poiketen. Mutta Sean Connerylle ei kukaan myöhempi ole pärjännyt.

10.7. 2017

Oopperan henki kohoilee Hämeenkyrössä. Perinteinen Töllinmäki-päiväkin viritettiin laulun ja soiton tunnelmiin. Myllykolun uusin Taata, oopperalaulaja Sauli Tiilikainen, esittäytyi ja lauloi vaimonsa Marja Sumarin säestyksellä.

Sauli on opiskellut Wienissä ja New Yorkissa, ollut kiinnitettynä Suomen Kansallisoopperassa  ja laulanut monissa maissa Japania myöten, joten saatoimme vakuuttua, että hän on hyvin meritoitunut Taata Sillanpään vaativaan rooliin. Lisää vahvistukia tarjoili hänen kajauttelunsa ja tarinointinsa Töllinmäen pihassa.

Ennen pääesiintyjää Jussi Niinenmaa lausui ajankohtaan sopivasti Eino Leinoa ja Vilma Tala luki katkelman Sillanpään mainiosta Kyröskosken laulujuhlien muistelmasta vuodelta 1904. Tällöin juhlat olivat vähällä keskeytyä, kun Helsingistä tuli tieto, että ”Poprikov” oli ammuttu. Mutta vallesmanni (ilmeisesti Väinö Nyström) antoi luvan jatkaa loppuun.

Juhlavieraiden joukossa olivat sekä Sillanpään Miina, joka rakasti laulua, portviiniä ja väkevää kahvia – ja näitä hyvin harvoin sai nauttia – että poikansa, lyseolainen Eemeli, joka rahattomana livahti pummilla Pohjan köörin ja YL:n konserttiin. Näihin vaiheisiin eläydyimme Vilman eloisan luennan myötä.

Mitähän Miina olisi huudahtanut, jos olisi arvannut, että eräänä päivänä laulujuhlia pidetään hänen omassa pihassaan! Tuolloin 113 vuotta sitten mökinvaimon oli varsin vaivalloista keinotella itsensä talollisen rattailla juhlapaikalle ja varsinkin sieltä jalkaisin kotiin, mistä myös kuulimme.

Mutta sitten kuuntelimme Sauli Tiilikaisen komeita laulunumeroita – yhden maistiaisen tulevasta oopperastakin – ja yhteislauluun saimme välillä yhtyä. Sauli kertoi valaisevasti uransa alkuvaiheista ja yleensä oopperalaulajan työstä, jossa harvat ja sitkeimmät menestyvät. Tärkeimpiä opettajiaan (Erik Werba jne.) ja esikuviaan (Martti Talvela jne.) hän myös hersyvästi muisteli.

Yleisöä oli pihan täydeltä, aurinko paistoi, koivut vehmaimmillaan ja Tommi Ala-Helteen keittämä kahvi nisuineen maistui. Eipä parempaa kesäpäivää voisi ollakaan. Itse aitoa museota katsastettiin Justiina Räikän valppaasti opastamana ja vaihdettiin kuulumisia.

Jatkoimme päivää vielä Saulin ja Marjan kanssa meillä Viehätyksessä pienellä iltapalalla, ja juttuhan polveili yhä vapaammin ja riemukkaammin. Tuskin tässä malttaa sitä varsinaista oopperaa enää kauan odottaakaan. Viimeinen harjoituskierros on alkamaisillaan.

9.7.2017

Eino Leinon päivänä juhlittiin dir.musicae Tuulikki Nikkilää Koskilinnassa. Lippu liehui salossa. Tuulikilla tulivat vaikuttavat kahdeksan vuosikymmentä täyteen. Hän on johtanut Kyröskosken Naiskuoroa 45 vuotta. Täsmälleen sama aikamäärä on kulunut siitä, kun olin aloittamassa näytelmätoimintaa Myllykolussa.

Joten siellä sitä istuttiin pöydässä Pekka Tuomiston ja Matti Yrjölän ja Pertti Haaviston seurueen kanssa, viereisessä pöydässä näkyi Tuulikin pikkuveli Tapani Perttukin perheineen. Oli jollakin tavoin kyröläisen sukujuhlan tuntua, paljon tuttuja hahmoja, joita ei enää kovin usein tapaa. Naiskuoro lauloi, puheita pidettiin ja musiikkiesityksiä kuultiin, päivänsankari säteili kauniina kansallispuvussaan.

Seuraavana päivänä oli oman juhlan aihetta. Kymmenen vuotta on kulunut häistämme Pyhän Marian kirkossa Sastamalassa ja illallisista Ellivuoressa. Hääpäivän kunniaksi starttasimme automatkalle kohti Päijännettä. Tarkoituksena oli avata Sysämän kirjakyläpäivät, ja sen teinkin hyvällä menestyksellä.

Sysmän torilla oli runsaita kirjatelttoja, kaukaakin tulleita myyjiä ja hyviä valikoimia. Näillä seuduin asuu ja mökkeilee näköjään tasokas joukko kirjaihmisiä, torilla tapailivat ainakin Laura Kolbe, Tuija Kakko, Sirja Markkanen, Anssi Arohonka, Jyrki Nummi ja Jaakko Iloniemi, muista ja kanta-asukkaista puhumattakaan.

Päivä järjestetään 31. kerran. Sysmässä on kolme kertaa vähemmän väkeä kuin Hämeenkyrössä, jota myös voisi pitää kirjallisena pitäjänä, mutta mitään kirjatapahtumia ei meillä Kyrössä saatu koskaan pysymään hengissä. Viimeisin hienosti alkanut ”Elämän sivut” tyrehtyi yhteen kertaan. Vaikuttaa tietysti sekin, että Sysmässä toimii edelleen persoonallinen kirjakauppa, Suomen kauneimmaksi kehuttu, jonka yläkerrassa teimme kassillisen mainioita löytöjä.

Sysmän kirjakyläpalkinnon sai tuottelias lahtelainen lasten- ja nuortenkirjailija Juha Veirto, joka pari vuotta sitten nappasi  Topelius-palkinnonkin. Toimelias mies käyttää myös nimeä Kalle Veirto. Puhelimme kahvipöydässä niinkin ajankohtaisesta aiheesta kuin Lahden viimetalvisista MM-hiihdoista. Veirto on toiminut myös urheilutoimittajana, kuten Matti Kuusela Tampereella ja muutamat muut kulttuurin alalla meritoituneet.

Meille oli varattu yösija hotelli Uotista, missä viihdyimme oikein hyvin. Mehukkaat pihvit saimme ravintolassa. Päijänteen ulappaa ihailimme ilta-auringossa Rantaterassin kaiteelta ja kävelimme edelleen Sysmän elämys- ja liikuntareitille, missä saimme jokseenkin yksin ja omassa rauhassamme nauttia tästä EU:n rahoittaman SYLI-hankkeen ja Päijänne-Leaderin siunauksellisesta tuloksesta. Pari mopoilijaa siellä sentään päristeli. Kirkossa olisi ollut hieno konsertti, mutta tyydyimme nyt luonnon kirkkoon ja musiikkiin.

Kolmantena päivänä lauantaina nousin vielä Sysmän lavalle haastateltavaksi, tein muutaman hankinnan ja tapasin luokkatoverini Kari Selinheimon pojan Nikon erään kirjapöydän äärellä. Lähetin lämpimiä terveisiä norssiveljelle, joka on palannut Thaimaan oleskeluvuosilta turvallisesti kotiin Turkuun.

Sitten kiersimme Päijänteen pohjoispuoleltaan Korpilammen kautta takaisin etelään päin Längelmäelle. Huiman kauniita teitä oli järven itäpuolella ja kesäinen sää säteilevimmillään. Hehkeintä Suomea katsastimme. Ja sitten perinnepitoihin Tunkelon Isotaloon, missä Kirsti Kontio-Ollila taas emännöi ylittämättömällä tavallaan juhlavan tummahirsisessä pirtissään. Lounaaksi saimme yltäkylläiset pidot kaikkine rusthollin antimineen. Juha Kuisman kanssa puhelimme pöydässä maaseutupolitiikasta ja sitä liippaavista aiheista. Sote on pakko tehdä, Juha uskoi, vaikka kannatus kuluu alta.

Minna Saarelma-Paukkala kertoi suomalaisista etunimistä kautta aikojen. Syksyllä hän julkaisee aiheesta auktorisoidun kirjan. Tuula on suosituin naisten etunimi ja Timo miesten, vaikka uudet nimet rynnistää kalenteriin itse värkättyjä uusionimiä myöten – esimerkkinä vaikka Remu-Mooses! Toinen yllätys: Suomen tämän hetken yleisin naisen kokonimi on – Thi Ngyim tai jotakin sinne päin. Tämä siksi, että filippiiniläis- ja vietnamilaisperheet antavat samaa nimeä miltei kaikille jälkeläisilleen.

Oriveden mutkaisia hiekkateitä kurvailimme takaisin tylsälle ysitielle ja pikavauhtia kotiin Hämeenkyröön, missä sauna totisesti maistui tämän juhlaputken ja Päijänteen ympäriajon jälkeen.

8.7. 2017

Vanhan kirjallisuuden päivät ovat voimissaan, mikä tiedoksi saatettakoon. Siitäkin huolimatta, että jouduin luopumaan ohjelmajohdosta viime vuonna! Kaudet tulivat täyteen, yksi vuosi ylimääräistäkin. Touko Siltala jatkaa hommaa varmalla taidollaan ja laajoilla kontakteillaan.

Olikin vapauttavaa kuljeskella päivillä perjantaina ilman paineita. Avajaisissa ilahdutti varsinkin Hannu-Pekka Björkmanin hyvä, hauska ja syvällinenkin puhe. Kirjan ja lukemisen merkitys tuli vakuuttavasti ja epäsovinnaisesti todistetuksi. Joitain teräviä piikkejä tarjoili lopuksi Kaarina Hazard. Kun päivien teemana on ”Itsepäinen Suomi”, oli hyvä oivallus se, että myös ne muutamat itsepäiset Suomi ensin -mielenosoittajat, jotka poliisi yhä uudestaan korjaa talteen Rautatientorilta, kuuluvat hekin tähän itsepäisen suomalaisuuden ytimeen. Kovakalloista kansaa olemme, vaikka Hazard syytteli/kehuskeli meitä myös lahjakkaiksi opportunisteiksi.

Kuuntelimme Sirpa Kähkösen suositukset tärkeistä tietokirjoistaan, ja aina muutama tärppi tulee merkityksi muistiin. Esimerkiksi Karl Schlögelin MOSKOW 1937 alkoi tuntua aivan välttämättömältä kirjalta lukea. Myös Jukka Rislakin perustava teos Maan alla, vakoilua vastarintaa ja urkintaa  1941-1944 olisi saatava jostain käsiin.

Vielä jaksoimme melkein täyden salillisen kanssa seurata Toukon vetämää esseekeskustelua, jossa Matti Mäkelä muiden mukana paukutteli tuttuja tokaisujaan. Esseen juhlava nimitys sai vähän arkisempaa arvonlisää – vaiko vähennystä? Joka tapauksessa aika eloisaa pohdintaa. Kummat ovat vaikeampia myydä, runot vai esseet?  Sananvapauden annoimme olla rauhassa kantimissaan ja ajelimme kotiin levähtämään ennen kaupungin vastaanottoa.

Siellä olikin rentoa ja hauskaa hyvässä seurassa. Kuulimme Tapani Pitkäseltä, että hän oli myynyt Raimo K. R. Salokankaan paksun tutkimuksen Lauri Viidan kielestä ja sairaudesta, vaikka lähtöhinta oli niinkin kova kuin 75 euroa! Hyvä kun kirjaa jossain arvostetaan näinä polkumyynnin aikoina. Sastamala on tietysti edelleen harrastajien ja harvenevien keräilijöiden mekka.

Lauantaina emme päiville ehtineet, sillä Myllykolussa käytiin Sillanpää-oopperan ensimmäinen läpimeno. Jännittävä tapaus aina, mieliä herkistävä. Ihmeen pitkälle on Marco Bjurström jo viikossa saanut oopperan jengoilleen, kokonaisuus hyvin hahmollaan, joitain huippukohtia erottuu. Ilahduttaa totinen mutta samalla hyväntuulinen tekemisen meininki. Tätä ei ohjata kiroten ja ryppy otsalla. Pitäjän ja naapurikuntien harrastajista koottu kuoro hämmästyttää iskevällä paneutumisellaan. Ei huolen häivää, toistaiseksi. Mutta liian intomieliseksi ei pidä vielä tuudittautua. (Tuonne näyttää Katariina Pylsy paiskanneen omalle naamasivulleen meidän hilpeitä väliaikatunnelmia.)

Hyvillä mielin saunoimme ja katselimme alkavaa, tuulen tuivertamaa  heinäkuun suviyötä. Onnen aineet tuntuvilla.

1.7. 2017

Sanottakoon heti, että Viimeinen laulu on Heiskan Kesäteatterin paras tuote tähän saakka. Olen nähnyt kaikki kolme edellistäkin. Tässä on jo ihmiskuvan rakentamisen yritystä ja joitakin hyviä haikeita kohtauksia.

Harmittaa vain, että pienellä vaivalla tästä olisi saanut suorastaan kelpo näytelmän. Nyt ei mitään yhtenäistä kaarta yritettykään. Tuntuu, että tekijät ( Tapio Parkkinen, Rami Saarijärvi) ovat haastatelleet Riitta Hammarbergia miehestään Antista eli Irwinistä ja panneet sitten hänen juttunsa paperille siinä järjestyksessä kuin ovat ne muistaneet.

Näin Irwin saa äkkiä kuolla kupsahtaa, ja seuraavassa lauletaankin jo täysillä ”Rentiun ruusua” ja lähdetään kovalle kiertueelle. Eihän kronologiasta aina tarvitsekaan välittää, mutta tämän sikermän siirroille en keksinyt mitään varsinaista punaista lankaa – paitsi että lesken muistot nyt hajoavat sinne tänne.

Toinen outo juttu on se, että kun käytössä on niinkin osuvan näköinen tyyppi ja hyvä laulaja kuin Jarmo Grek – miksi ihmeessä häntä ei käytetty enemmän. Tässä Irwin jää oman tarinansa vaisuksi sivustakatsojaksi, muutaman laulun saa sentään itse laulaa. Selitys on taas siinä, että tässä tehdään Riitan tarinaa eikä niinkään Irwinin. Ja hyvä sekin, että kerran vaimo nousee etualalle eikä aina renttu sankari.

Riitan osassa onkin hyvä löytö, Virpi Muikku. Hän laulaa loppua kohden yhä varmemmin ja näyttelee aidosti ja jopa koskettavasti. Antaa asioiden puhua, ei turhia tunteile. Tietysti avioliiton syvät varjot hiukan pehmennetään, mutta viittaillaan sentään Antin elämäntyyliin. Ei sen kestäminen ihan helppoa ollut. Irwin kuoli saman ikäisenä kuin Eino Leino. Tosin Leinon aallokko oli jonkin verran syvempi…

Jospa olisikin ollut edes jokunen draamallinen kohtaus Antin ja Riitan elämästä, se olisi sähköistänyt ja ryhdistänyt esitystä kummasti. Nyt mennään kovin laimeasti Antin muistoa kaunistellen, mihin eritoten äidit (Paula Perälä ja Hilkka Vuorenmaa), nuo toivossa väkevät, ponnekkaasti osallistuvat. Mieleen jäi Riitan tokaisu: ”Ilman äitiä ei Antista olisi koskaan tullut Irwiniä.” – Siihenkö äiti tosiaan tähtäsi?

Laulutöistä on näyttämöillä paljon kerrottu, eikä tämä ole huonoimmasta päästä. Rehellisyyden karhea kulmakin välillä vilahtaa. Irwin Goodmanin ura jää tietysti taka-alalle, esimerkiksi Vexi Salmen ratkaiseva osuus loistaa poissaolollaan. Tappi Suojanen (Olli-Pekka Junttila) sen sijaan posoilee keskushenkilönä, vaikka jäi todellisuudessa pian taustalle. Joukon vanhin Jussi Snellman (88) kunnostautuu taas sekä laulajana että tanssijana.

Ohjaaja Johanna Reilin on jättänyt joukkoaan liiaksi istumaan tai seisoskelemaan tapausten laidalle. Kankeita ovat monet vuorosanat, ja muistivaikeudetkin vielä kiusaavat, mutta varmaankin esitys vetreytyy vanhetessaan. Kyllä Heiskalla kelpaa istuskella (melko epämukavilla penkeillä) toista hyvin erityyppistä taiteilijatarinaa odotellessa…

30.6. 2017

Kesän sankareita on Chilen maalivahti Bravo. Nimensä veroinen mies. En ole koskaan nähnyt kenenkään torjuvan kolme rankkaria peräjälkeen! Vanhana maalivahtina iloitsen aina, kun molarit onnistuvat. Tapahtumaköyhä matsi Portugalia vastaan huipentui vasta parin tunnin odottelun jälkeen, mutta olihan suviyö aikaa.

Suviaamun auringonnousu rannalla kuuluu myös huipentumiin. Nukun Huvituksen majassa ja soutelen viiden maissa järvellä, ohutta sumua tyynen pinnan yllä, aurinko häikäisee, telkkä ainoa seuralainen. Voisiko olla täydellisempää.

Kuulen radiosta kohu-uutisen: suomalaiset ovat liian tyytyväisiä elintasoonsa! Tämä huolestuttaa tietäjiä. Orastava talouskasvu voi kuulemma tyrehtyä meidän liialliseen tyytyväisyyteemme! Emme enää osaa haluta parempaa. Taloudellinen urheilumieli on tipotiessään. Surullinen juttu.

Kuvittelin aina, että aineellinen elintaso on vain perusta, jolta tavoitellaan jotakin korkeampaa. Nyt siitä on tullut itsetarkoitus. Voisiko joku seuraavaksi tehdä tutkimuksen, kuinka tyytyväisiä suomalaiset ovat henkiseen tasoonsa.

Harjoitukset ovat toden teolla käynnistyneet Myllykolussa. Sillanpää-oopperan sävelet kajahtelevat maisemassa. Sijoilleen kyyristynyt mäkitupa on ihmeissään. Paljon se on nähnyt, mutta ei vielä koskaan tällaista taiteilua. Mitä sanoisi itse Taata tästä kaikesta? Luultavasti tuon tutun lausahduksensa: ”Mua tukekaa!”

Illalla on toinenkin urho lauluvuorossa: Irwin Goodmanin elämään keskittyvä kansanmusikaali Viimeinen laulu. Onhan se mentävä katsomaan, ensi-ilta jäi väliin, kun oli kuoron ensimmäinen kohtaaminen Myllykolussa samaan aikaan. Hämeenkyrön poikia oli myös Irwin, Lavajärvellä asusti. Kalle Kaiharin huvila oli samassa kylässä, siellä Kekkonenkin oljenteli. Laulunäytelmän saisi siitäkin.

Ei muuta kuin täysillä päin suven ulappaa, vaikka lomalla tässä pitäisi olla. Kirjoituskone saa levähtää.

29.6. 2017

Kiva että radion mietelause on löytänyt Uuno Kailaan. Vanha runo on viisaampi kuin uusi?

Sen sijaan Hesarin pop- ja markkinahenkisyys on viime aikoina yltynyt ällistyttäviin mittoihin. Onko jo yhdyttävä vanhan kulttuuritoimittajan arvioon: Hesari on menetetty. Toinen vanha kriitikko pohti: lehteä pidettiin kukistumattomana linnakkeena, nyt ne kukistavat sen sisältä päin itse.

Enemmänkin vanhan liiton kavereita huolettaa koko yleinen tyhmistyminen ja pinnallistuva ilmapiiri, josta Hesarin (varsinkin kulttuurin) linjanmuutos on vain yksi hälyttävä oire. Parhaat jutut luin nyt pitkinä lehdettöminä päivinä Hbl:stä ja Aamulehdestä. Molemmat notkeutuvat, rikastuvat ja ajavat Hesarin ohi.

Onhan vielä Parnasso ja Suomen Kuvalehti; kummassakin asialliset arviot Leino-kirjastani, mikä nostatti osaltaan juhannuksen mielialaa. (Oli taannoin Hesarissakin hyvä juttu, muistettakoon, jos se nyt mikään mittari tässä on.) Suomenmaassa suuri aukeama, lämmittäviä palautteita tippuu muitakin teitä.

Juhannus meni muutenkin nautittavasti – paitsi että läpimärkä kokko ei meinannut syttyä millään! Saatiin se vihdoin miehissä perinteisillä menetelmillä komeasti roihahtamaan. Pulkkisten ja Sinan sekä Mailan kanssa jatkettiin savusaunomista ja hauskaa seurallista elämää ja herkuteltiin kokkimestari Herkon tuotoksilla. Omat lapset kuin tuulispäässä hapset, mutta vielä taas tavataan.

Luinkin kokonaisen kirjan, Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (suom. Sirkka Aulanko 2014), jonka sain pari vuotta sitten Minervasta, mutta jäi ensin vähälle selailulle. Kiinnostavasti rakennettu, groteskin puoleinen kuvaus ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä muistomerkkihuijauksesta Pariisissa. Vetävästi kirjoitettu, vähän ylipitkäksi venytetty. Hauskaa kerrankin lukea jotain, mikä ei liity mihinkään työhön.

Goncourt-palkitussa romaanissa on pitkä kiitosten osio lopussa, kuten nykyisin on tapana. Huomio kiintyy lähdeteosten ja siteerattujen teosten luetteloon, lähes pariakymmentä klassikkoa tekijä tunnustaa siteeranneensa. Lainausmerkkejä ei tekstistä silti löydy. Seppo Puttosen olisi pitänyt protestoida: hänen mukaansa ei riitä, että  lähteet vain mainitaan, sitaatit on osoitettava tarkemmin (tapaus Intoilija, 2015). Älytön vaatimus.

Harjoitukset alkavat Myllykolussa, sateen sattuessa Koskilinnassa. Nyt alkaa Sillanpää-ooppera toden teolla loilottaa näillä mailla ja tanhuvilla. Lisäksi tulee Ville B kylään kuvaajan kanssa, keksittävä jotakin viisasta. Lomaakin kaipaan, ihan vaan lokoisaa kesäelämää. Romaani on painossa.

26.6. 2017