Panu Rajala

Ensin pari päivää ihan vapaata. Parasta lomaa on heinänniitto ja puitten hakkuu rantamailla loppukesän syvän lämpiminä päivinä. Sillanpään Elokuu tuli Kassilan filmatisointina otolliseen aikaan telkkarista. Se on juuri tämän ajankohdan teos. Elokuva tekee kerrankin täyttä oikeutta romaanille.

Mutta sitten lenkille. Menomatkalla Hämeenlinnassa sain kakkukahvit ja kiitokseksi jouduin todistamaan, että tarjoaja, vanhempi rouva ja serkkunsa, eivät ole sukua Sillanpäälle, kuten olettivat ja toivoivat. Näitä on aina, sukututkijoita ja toiveajattelijoita.

Kurvasin Pasilaan ja Radiotalon eteen, mistä Tuomas Karemo minut poimi studioon ja laittoi kuulokkeet korville ja mikrofonin suun eteen. Olin valmistautunut keskustelemaan seksistä ja erotiikasta taiteessa jatkaen siitä mihin Teatterikesän keskustelussa jäätiin. Tuomas ryhtyikin pommittamaan huomattavasti henkilökohtaisemmin ja suorasukaisemmin kuin odotin. Väistelin ja toppuuttelin parhaani mukaan. Minkähän takia minua pidetään jonakin alan seksiprofeettana. Toivottavasti kovin moni ei kuuntele näitä kirjavia cocktaileja. Ehkä joku virkistyykin suorasta puheesta, johon en oikein osannut heittäytyä.

Myöhemmin iltapäivällä tapasin joukon hyviä keskustelijoita Otavan pihalla, ja jälleen sää suosi ihanteellisesti syyskauden avausta. En ole aikoihin kirjoittanut mitään Otavalle (eipä ole kyseltykään), mutta kutsun lähettävät edelleen ystävällisesti. Kehuin Juha Kanervalle tv:n Jälkihikeä, joka on paras keskusteluohjelma ja päihittää kaikki kuivat poliittiset ja kulttuuriset keskustelut. Pohdimme yleisurheilun surkeaa tilannetta, mutta ei keksinyt tietorikas Juhakaan heti varmaa noidankonstia tilanteen kohentamisksi. Rakenteissa ja rahojen kuljetuksessa ne pulmat piilevät. Pelurit ja selkään puukottajat järjestöistä pellolle ja urheilijat etusijalle!

Martti Häikiö piti Virvatulta parhaana kirjanani, mikä kanta täytynee vähitellen hyväksyä, vaikka Waltarin ja Sillanpään elämäkerrat ovat olleet lähempänä sydäntäni. Pekka Tarkka (ja moni muu) onnitteli Sillanpää-oopperan menestyksestä. johon ei itse ennakkoon yhtään uskonut. Kiva yllättää joskus vanhat kaverit. Pentti Linkolan muistelmista puhuttiin pitkään, Pekka oli sen lukenutkin ja siinä mukana kirjeillään. Luettava ehdottomasti. Kysymys kuului: kuunneltaisiinko Linkolan ajatuksia, ellei hän olisi tietyn perheen poika? Käsitykset menivät ristiin. Jälkipuheita haastatteluista varmasti riittää. Hanna Tarkka muuten kääntää 100. teostaan ja uhkaa jäädä eläkkeelle.

Elävää historiaakin viuhui Otavassa, sekä Heikki A. että Olli Reenpää kunnioittivat tilaisuutta arvokkaalla patseerauksellaan. Muitakin kunnon veteraaneja näkyi Mauri Soikkasesta ja Matti Suurpäästä alkaen.

Paluumatkalla perjantaina koukkaus Urjalaan, missä en olekaan käynyt pariinkymmeneen vuoteen. Sitä ennen kävin Pentinkulman päivillä joka kesä, kunnes Vanhan kirjallisuuden päivät valtasivat alkukesäni. Tutuilta vaikuttivat vielä paikat. Tehtiin laajaa reportaasia Väinö Linnan reitin varrella, aiheena syksyllä ensi-iltansa saava näytelmä Päämäärä Tuntematon. Kirjoitin sen Panu Raipian tilauksesta Komediateatteriin. Se kuvaa Linnan kirjoitusprosessia, josta Tuntematon sotilas syntyi. Tuukka Huttunen esittää lähes kolmeakymmentä roolia monologimuotoisessa teoksessa. Rohkea ja erikoinen yritys, kaimani Panu ohjaa, Dario Fon jäljillä ollaan… Pojilla on kuulemma innostus päällä, ja näytäntöjä myydään hyvää vauhtia. Hannu Koskela teki kuvaajineen hartiavoimin töitä Apuun nelisen tuntia, Tuukka poseerasi roolipuvussa ja ilman. Saas nähdä millaisia levityksiä syntyi.

Tuli puheeksi samalla äskettäin kuultu radiokeskustelu Suomi 100 merkeissä Tuntemattomasta. Kolme keskustelijaa pohti, missä määrin naisia esiintyy romaanissa. Miespuolinen asiantutintija tokaisi, että eipä juuri, mitä nyt yksi lotta pesee majurin selkää…. Haloo! Sellaista kohtausta ei edes ole Linnan romaanissa. Se on Mollen elokuvassa, hän halusi vähän lisätä seksiä Linnan liian mietoon teokseen. Näin elokuvat voivat hallita alkuteosta ja muuttaa jopa ihmisten mielissä sen sisältöä. Eikä Puttonenkaan puheenjohtajana oikaissut väärää tulkintaa.

Muistoja kulki Urhjalassa. Yläkuvassa Väinö Linna opastaa joukkoa syntymäkotinsa raunioilla kesällä 1979, vasemmalla takana olemme tarkkavaisina vaimoni Elinan kanssa.

Hämeenkyröön päästessäni kuulin järkyttävät uutiset Turusta ja jo aiemmin Barcelonasta. Karmea maailmamme. Turussa tapaus kosketti läheisesti Marjan jälkeläisiä, jotka kävelivät Kauppiaskatua vain pari minuuttia puukotuksen jälkeen. Tyrmistys on melkoinen, mutta poliisi toimi rivakasti. Tätä kirjoittaessani arkkipiispa Kari Mäkinen puhuu erittäin hyvin ja läheisesti radiossa. Uskoa on valettava tämänkin mielettömyyden jälkeen.

19.8. 2017

Olihan valkovenäläisen Belarus Free Theatren esitys Burning Doors Teatterikesän vahva juttu, ei siitä pääse mihinkään. Se sentään artikuloi ja lihallisti reippaasti tekijöiden suhdetta yhteiskuntaan eikä pyörinyt vain oman sukupuolittuneen navan ympärillä.

Väkevästi heittäytyivät Pussy Riotin jäsen Maria Alyokhina ja muut esittäjät kapinoimaan Venäjän hirmuvaltaa vastaan. Suuri osa näytelmästä perustui ilmeisesti heidän ja ystäviensä autenttisiin vankilakokemuksiin.

Mutta hei, oliko näytelmä lopulta kovinkaan tarkasti analysoitu ja osoitteellistettu kuvaus julmasta ympäröivästä yhteiskunnasta? Siinä otettiin Putin automaattiseksi viholliseksi, jonka toimintaa Venäjän itsetunnon ja elintason kohottamiseksi ei sanallakaan sivuttu. Riitti kun heitettiin helppoja herjauksia: suomennettuna ”vitun hullu” on näytelmän mukaan liian lievä ilmaisu Putinista. So what? Jotain täsmällisempää älykkäiltä teatterintekijöiltä odottaisi.

Sopii muistaa, että Pussy Riot nimenomaan halusi provokaatiollaan loukata niin karkeasti kuin mahdollista Venäjän pyhää ortodoksista instituutiota. Sekin oli artikuloimaton, puhtaasti tunneperäinen hyökkäys. Ei voinut olla yllätys tekijöille, että siitä koitui seuraamuksia.

Venäjän vankilaolot ovat varmasti hirveitä. Simputus ja kidutus on julmaa. Sama pätee armeijaan. Heikompia kurmuutetaan olan takaa. Tämä esitettiin näytelmässä hyvin konkreettisesti. Kohtauksissa on komeaa kaameutta. Lennokas kidutus on eräs teatrikalistinen tehokeino.

Tulin lukeneeksi alkukesästä Arthur Koestlerin klassikon Pimeää keskellä päivää (suom. Tauno Tainio 1948). Löysin sen järjestäessäni sekavaa kirjavarastoani, jonne luetut tai hylätyt kulkeutuvat. Järisyttävä teos! Siinä Stalinin terrorin kuolemaan tuomitun uhrin ajatukset kuvataan hyytävästi ja älyllisesti sisältä päin. Siinä todella poliittisesti ja jäätävän loogisesti eritellään ne syyt, jotka johtivat puhdistuksiin ja kuinka uhrit ne ymmärsivät ja ottivat vastaan – ja hyväksyivät. Karmaisevaa luettavaa vieläkin.

Siihen nähden Burning Doors on lasten leikkiä. Putin ei yllä lähellekään Stalinin hirmuvaltaa. Puuttuu armoton perälauta, teloitus. Puuttuu myös uhrin äärimmäinen koettelemus, pakottaminen vääriin tunnustuksiin. Kauhusta antoi parhaan viitteen lainaus Dostojevskin Idiootin teloituskohtauksesta. Toinen esityksen kummi oli Mihail Bulgakov.

Kun Belarus Free lopuksi yllyttää meitä katsojia unohtamaan pelkomme ja ryhtymään poliittisiin aktioihin, he vetoavat omaan yleisöönsä, jolle joutuvat näyttelemään maan alla ja salassa. Heillä on paljon pelissä. Me pehmustetun yhteiskunnan leppoisat kansalaiset emme ole huomanneet edes pelätä siinä määrin, että unohtaisimme sen ja ryhtyisimme taistoon.

Vihollisetkin annetaan: Putin, Trump ja Brexit. Noita kaikkia on moitiskeltu ja haukuttu ja kritisoitu meillä kaikilla mahdollisilla välineillä ilman mitään pelkoja. Vetoomus ei osu meihin. Mutta ymmärrämme valkovenäläisten tilanteen, joka on kokonaan toinen.

Näin huomaamme, että teatterivierailu avaa silmät näkemään naapureiden todellisuuden, mutta ei välttämättä osu omiin ongelmiimme. Vai pelkääkö joku Juha Sipilää? Onko Sauli Niinistö vangitsemassa toisinajattelijoita? Onko edes Jussi Halla-aho uhkaillut panna kapinallisensa linnaan?

Burning Doors sisälsi iskevää dialogia, parodiaa, vittuilua, sadismia, väkivaltaa ja antautuvaa alastomuutta, mutta ei seksiä. Ellei joku miellä vankilan sadomasokismia seksikkääksi.

12.8. 2017

Teatterikesän paneelikeskustelun järjestäjät väittivät, että teatteri on nyt yhtä seksin juhlaa. Mutta onko näin? Onko teatterissa enää ylipäänsä seksiä?

Meitä oli viisi panelistia ja kaksi puheenjohtajaa (Anu Ala-Korpela, Jantso Jokelin) Siperiassa, kiinnostunutta yleisöä huone täynnä. Minulle tuli kyllä tunne, että siitä puhe mistä puute. Ainakaan iloista, aistillista seksiä ei ole teattereissa nähty aikoihin. Kaukana ovat Hairin ja Oh Calcuttan nuorekkaan vallattomat ajat. Yhteiskunnallisen radikalismin  ja hippie-aatteen on korvannut sukupuolten välinen sota ja muuttunut käsitys sukupuolten rooleista, lopulta suoranainen sukupuolettomuus.

Tietysti väittivät vastaan, varsinkin näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä. Koulutuksessa ollaan kuulemma nykyisin tarkkoina siitä, millaista representaatiota näyttelijä saa näyttämöllä esittää esimerkiksi seksuaalisesta puolestaan. Ei siis lähdetä niinkään elämän itsensä ehdoilla, vaan opittujen teorioiden. Näin ainakin ymmärsin, mutta Elina saattoi muutenkin osoittaa ymmärryksessäni hetero-papparamaisia puutteita.

Ajatukset kulkivat menneisiin. Vielä 50-luvulla seksi oli uutta ja säväyttävää näyttämöllä, esitykset kohauttivat. Vaikkapa Eino Salmelaisen ohjaama Kihlaus, jossa Aapeli ja Eenokki tulkittiin hienokseltaan homoiksi, joiden keskinäisen mielenrauhan Herrojen Eeva rikkoo. Tai se kertomani esimerkki Sylvi Salosesta istumalla näyttämöllä vessanpytyllä, josta keskusteltiin lehtitietojen mukaan rakennustyömaillakin. Näin pienet seikat säväyttivät silloista yleisöä.

Tilanne repesi 60-luvulla, jolloin seksuaalinen vallankumous avasi kaikki padot ja alastomuudesta tuli melkein normi näyttämöllä. Sen jälkeen on tultu tasaisesti taaksepäin joitain poikkeuskausia lukuunottamatta, ja väitän nykyistä aikaa puritaanisimmaksi pitkiin aikoihin. Repivät suhteet, raastavat raiskaukset, pakonomaiset panemiset, kiroilevat kanssakäymiset ja väkivalloin vääntyneet sukupuoliroolit hallitsevat näyttämöitä.

Ai mistäkö tämän tiedän? En kovin kattavasti tiedäkään, koska vältän tämäntyyppisiä esityksiä. Mutta pienen väkevän näytteen sain tiistai-iltana tutussa, monien elämysten estradilla TTT:n vanhalla puolella, jonka otsikosta on typerästi poistettu kunniakas Eino Salmelaisen nimi. Muotokuva on toistaiseksi jätetty sentään lämpiön seinälle.

Siellä siis nähtiin Aurinkoteatterin Saalistajat, Sanna Hietalan kirjoittama ja ohjaama (kuva yllä). Tämä kai edusti sitä ”uudesta näkökulmasta katsovaa seksuaalisuutta”, jota Knihtilä ja muutama muu peräänkuulutti paneelissa. Näyttämö oli rähjäinen roskakasa jossakin olemisen laitamalla, ihmiset eläimellisiä örveltäjiä, puhe karjumista ja kiroilua, toiminta panemista permannolla tai suojapeitteellä. Miesten täytyy olla ehdottomasti naisia ja naisten miehiä tai muita transsuja. Uutta seksuaalisuutta?

Kiitos vain, kestin puoleenväliin saakka, jolloin poistuin katsomaan miesten seiväshyppyä ja naisten pikajuoksuja. Urheilussa on huomattavasti enemmän jännitettä ja seksiä kuin nykyisin teatterissa, totesin.

Vielä eräs seikka jäi askarruttamaan paneelissa. Naisten puheenvuoroissa toistuivat ilmaukset, mitä ”saa esittää” ja mihin on ”oikeus”. Nämä eivät ole enää riippuvaisia yhteiskunnan säädöksistä tai sensuurista, vaan tekijöiden omarakenteisista itsekieltäymyksistä. Nyt kun kaikki on sallittua eikä tabuja löydy enää ympäristöstä, ne on luotava itse. Ilmeisesti suuri osa liittyy sukupuoleen ja siihen, kuinka se saadaan esittää ja keiden katseille se ”altistetaan”. Siinä sitä on pohdittavaa, kun ympäröivä yhteiskunta rakenteineen ei enää tarjoa kapinan aiheita.

Sanoin loppupuheenvuorossani, että taide on aina halunnut esittää juuri sitä, mitä ”ei saa” tai mihin ei ole ”oikeutta”. Jos taiteilijat itse luovat itselleen uusia esteitä ja sääntöjä, taiteella ei ole enää merkitystä eikä aitoa tehtävää, se saa mennä. Yleisö jopa aplodeerasi.

9.8. 2017

Oli jotensakin tunnelmallinen matka Haminaan. En ole siellä käynyt sitten vuoden 1967, jolloin RUK:n kurssi 124 päättyi. Ohi olen ajanut monesti. Löysin sentään pyöreiden katujen lomasta vanhan tutun varuskunnan.

Entiseen armeijatyyliin sain noukkia vuodevaatteet häkistä ja kantaa ne sylissä tupaan. Déjà vu. Näin alkoi varuspalvelu aikoinaan Pohjan prikaatissa. Sieltä sitten heitettiin tänne Haminaan.

Alkoi hahmottua joitakin tuttuja naamoja. Vähän harmaantuneita päitä ja naavoittuneita naamoja, mutta tunnistettavia yhtäkaikki. Heti syntyi välitön kontakti. Peräti 140 poikaa oli saapunut vanhalle sotatantereelle.

Muistelimme varsinkin sissijotostamme kokelaina Sodankylästä Ivaloon. Tehtiin tukkilautta ja lasketeltiin alas Ivalojokea, toiset vuorollaan marssivat maitse. Parhaiten se oli jäänyt mieleemme koko sotaväkiajasta. Sissiluutnantteja, tiedustelujoukkueen johtajia meistä koulutettiin, mutta tosihommiin ei onneksi koskaan jouduttu.

Oli tapaamisessa ohjelmaakin. Päivällä kuultiin tykittäviä puheita ja esitelmiä täsmälliseen armeijatyyliin. Vakuutuimme että kriiseihin, jopa kyberhyökkäyksiin on varauduttu. Venäjä oli vielä selvemmin uhkana kuin 50 vuotta sitten. Silloinhan vihollinen tuli aina Kattilaistentien suunnasta. Muistan kuinka junaillessa sijoittelin joukkuettani puolustukseen sattumankaupalla ihan oikeaoppisesti.

Mika Waltari oli täällä myös sijoittanut joukkueensa mitenkuten puolustukseen. Tilanne oli uhkaava, vihollinen kiertänyt selustaan. Kapteeni karjaisi: ”Oppilas Waltari, kuinka toimitte?” Vastaus tuli hiljaisella äänellä: ”Komennan lakki päästä, rukoilkaamme.”

Illalla istuimme upseerikerhon pitkissä pöydissä ja herkuttelimme notkuvan pöydän antimilla. Juotavaakin oli kohtuullisesti. Iloksemme entinen joukkueenjohtajamme Pentti Virtanen saapui pöytäämme, ja siitähän juttu urkeni. Muistimme seitsemän päivän sotaa, jota seurattiin päivä päivältä kesäkuussa 1967. Silloin kasvoi usko pienen maan kykyyn selvitä voitokkaasti ylvoimaisesta yllätyshyökkäyksestä.

Pentti ”Kuiskaaja” Virtanen oli harvinaisen kovaääninen upseeri, joka tuntui nyt leppoisasti rauhoittuneen. Hän vakuutti, että me kestämme kaikki hyökkäykset ainakin seuraavat 20 vuotta, rautaa ja taitoa riittää. Siihen oli uskominen. Tuli turvallinen olo siinä kahvin ja konjakin äärellä.

Nukuin sentään muutaman tunnin tuvassa tutunomaisten kuorsausten säestyksellä ja lähdin aamutuimiin ajamaan takaisin Hämeenkyröön, missä oopperan viimeiset esitykset odottivat. Museo ja Mannerheim-kävely oli nyt jätettävä.

6.8. 2017

PS Yllä oleva takki kunniamerkkeineen ei kuulu tämän kirjoitajalle! Joukossa oli nääs ansioituneitakin.

Anna Ζigure on kääntänyt Sillanpään Siljan eli Nuorena nukkuneen latviaksi, kirjaa on myyty maassa pitkälti yli 100 000 kappaletta. Oli siis välttämätöntä, että hän tulee katsomaan Sillanpää-oopperaa Hämeenkyröön, missä on ennenkin käynyt. Kirjailijan 100-vuotisjuhlaseminaarissa 1988 hän esitelmöikin täällä ja sai makuusijan Pirkko Pilvisen kesämökin lattialta. Täällä on aina hoidettu asioita mallikelpoisesti.

Jukka Rislakki on tiedustelun ja kaikkien salaisten asioiden erikoistuntija ja lisäksi Annan mies, joten oli yhtä välttämätöntä, että hänkin näkee tämän eepoksen alkuperäisillä luonnonsijoillaan. Sitä paitsi häneltä ilmestyy syksyllä vakoiluromaani, jota odotamme yltyvällä jännityksellä. Viime syksyn vakoilunovellit saavat siis täydennystä, tällä kerralla romaani liikkuu nykyajassa.

Viime sunnuntaina oli hieno sää ja oopperakin ojenteli parhaita antimiaan. Ehdin vähän valmistaa Annaa ja Jukkaa siihen, mitä tuleman piti. Niinpä he olivat hyvin vaikuttuneita näkemästään ja kuulemastaan, kuten yllä oleva Jukan piirtämä kuva todistaa. Jukka ei enää julkaise pilakuviaan Latvian lehdistössä, joten tämä ote vieraskirjastamme olkoon näytteenä hänen hersyvästä kynästään.

Standing ovation eli seisaalleen nousevat loppukiitokset ovat toistuneet jokaisessa näytännössä. Ehkä tavasta on tullut liiankin itsestään selvä nykyisin, mutta spontaanilta se aina vaikuttaa. Meidän joukkojamme suosion raikuvat osoitukset kieltämättä lämmittävät.

Kävelimme seuraavana päivänä Sikomäen lenkin ja nousimme korkealle mäelle, mistä aukee Hämeen kaunein maisema, kuten joku heimoliitto on vahvistanut. Satakuntaa tai Hämettä, niillä rajoilla täällä ollaan. Saavutuksessa ohimennen poikkesimme ja lopulta  Annan vaatimuksesta hautausmaalla, missä tervehdimme sekä Sillanpäätä että vastapäistä Elinan hautaa.

Latviassa viljellään hyviä tapoja kuten sitäkin, että kaikkiin teatterinäytäntöihin tuodaan paljon kukkia esiintyjille. Saatoimme todeta, että siinä suhteessa olemme täällä meillä huomattavasti karumpia, hyvä kun ensi-iltoja kukitamme.

Anna julkaisee muuten syksyllä kiintoisan kirjan siitä, kuinka latvialaiset ovat eri aikoina suhtautuneet Suomeen. Se on ollut heille monessa mielessä ihannemaa. Juhani Aho on heillä suurin suomalainen kirjailija ja Sillanpää tulee hyvin peesissä. Maittemme suhteet olivat sitten jäissä 50 vuotta neuvostovallan aikoina. Niistäkin Annalla on hurjaa kerrottavaa perheensä kohtaloista, joista varmaan myös saamme vielä lukea lisää. Nykyisin Annaa ja Jukkaa työllistävät lähinnä Jurmalan puolustusjärjestön akuutit asiat.

Maanantaista tiistaihin minulla oli toinen yövalvontavuoroni Myllykolussa, ja sitten palaveroitiin jo oopperan tulevaisuudesta. Ensi kesän esitykset näyttävät varmistuvan. Tuotantosysteemi vähän muuttuu ja hoikentuu, kun Sillanpään Seura luopuu rankan ponnistuksen jälkeen päävastuusta, mutta kaiketi siellä mukana edelleen ollaan. Lipunmyynti alkaa huomenna, pitäkääpä tällä kertaa varanne.

Tuntuu ihmeen keventävältä. Oopperaa on enää tämä viikko ja sitten suuri urakka raukeaa lepotilaan. Ruvetaan laskemaan tuloksia. Mitä jää viivan alle, ei ainakaan miinusta. Arvosteluissa ei ole valittamista, päinvastoin. Viimeksi Demokraatti ja Kansan Uutiset ovat jutuillaan juhlineet teosta ja Matti Pulkkinen vetäisi Ylöjärven Sanomiin aivan erinomaisen ja asiantuntevan tulkinnan, jossa hän huomioi myös Myllykolun pitkän näytelmäperinteen.

Kun vielä Annakin lupasi kirjoittaa kotimaassaan kuvauksen kokemastaan, saamme jo kansainvälistä näkyvyyttä. Mikäs tällaisten jälkeen on lekotellessa ja katsellessa vielä oopperan viimeisiä vetoja ensi sunnuntaihin saakka.

2.8. 2017

Nähty kaksi ikiaikaista suosikkia, niin elokuvien kuin teatterien vetonaulat. Kuinka eri tavoin niitä tänään esitetäänkään.

Molemmissa teattereissa, Lempäälän Valentinossa ja Siuron uudessa Koski-Teatterissa on loistavat kulissit. Edellisessä aukeaa Merunlahti heti näyttämön takaa, jälkimmäisessä aivan samoin Siuron kanava kosken vaiheilla.

Mutta käyttävätkö ohjaajat kuvauksellisia maisemiaan käytännössä hyväkseen? Kissan viikset. Ei uinut tukkilautta eikä edes yksikään tukki Merunlahdella eikä pulahtanut kumpikaan mies Aatamin puvussa kanavan yli uimaan, vaikka niin tekstissä uhottiin.

Eihän näyttelijöitä voi vaivata liiallisiin ponnistuksiin. Luotamme katsomossa kuvitelmiin, vaikka konkretia kutkuttaisi.

Toinen kysymys on klassisen tekstin kunnioittaminen. Siinä suhteessa Leila Karttunen ohjaajana Lempäälässä kunnostautui: Teuvo Pakkalan sana sai elää jokseenkin semmoisenaan, vain sopivasti lyhennettynä. Vähän hölmö ja monimutkainen näytelmähän Tukkijoella on, mutta sen suosio on edelleen ehtymätön. Kaikkien aikojen katsotuin kotimainen. Reippaasti ja kursailematta se Merunlahden reunamalla esitettiin lauluineen kaikkineen.

Toisin kävi Siurossa. Siellä Aatamin puvussa ja vähän Eevankin alkoi kekseliäästi ja sisälsi ensimmäisen puolen tunnin ajan muutamia hauskoja kohtauksia. Sitten esitys jähmettyi ja kadotti lopulta Agapetuksen juonenlangat kokonaan. Tekstiin oli lisäilty ties mitä uudemman ajan sutkauksia ja kiroilua ja ylimääräisiä henkilöitä vastoin kirjailijan alkuteoksen henkeä.

Huomio huomio! Agapetuksen eli Yrjö Soinin kuolemasta on vasta 42 vuotta kulunut. Hänen tekijänoikeutensa on edelleen täysissä voimissa. Ei ohjaaja ja dramaturgi Kyösti Kallio voi mennä peukaloimaan edesmenneen kirjailijan tekstiä ihan mielensä mukaan. Kallio sanoo ohjelmalehtisessä dramatisoineensa tämän klassikoksi muodostuneen ”kesäteatterinäytelmän”. Tosiasiassa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin on romaani, ilmestynyt 1928. Sen jälkeen siitä on tehty neljä (!) elokuvaa ja ties kuinka monta teatterisovitusta. Mutta ei taatusti yhtäkään näin holtittoman vapaata kuin tämä Siuron sovitus.

Yrjö Soini toimi aikanaan Kirjailijaliiton puheenjohtajanakin ja olisi varmasti pahoillaan koko ammattikuntansa puolesta, jos pilvellään aavistaisi, kuinka hänen ja muiden tekstejä nykyisin tärvellään. Toinen esimerkki tältä kesältä on Pyynikin Niskavuoren nuori emäntä, jonka loppu on muutettu vastoin kirjailija Hella Wuolijoen ajatusta.

Mielestäni kysymys on periaatteellinen. Miksi kirjailija kirjoittaisi huolellisen teoksen, jos arvaisi, että myöhemmät polvet muuntelevat sen aivan toiseksi, oman päänsä mukaiseksi ja useimmiten huonommaksi. Agapetus oli aika velho väärinkäsityksiin perustuvien juonten sommittelijana eikä Kyösti Kallio yllä lähellekään samaa, valitettavasti. Siurossa kertoja puhuu mitä päähän pälkähtää, ja jokuhan voi tosiaan luulla, että tuommoisia se Agapetus kirjoitteli. Ai että oliko triathlonia jo ennen sotia? Outo juttu.

Muuten esitys on koomisen alastomuutensa puolesta hyvin kaino ja kömpelö, mutta kiitosta voi antaa uuden perustetun teatterin urhealle yritykselle. Yleisöäkin näkyi riittävän. Katsomo on hyvin suunniteltu. Paras ilo oli näyttämön takainen maisema satunnaisine ohikulkijoineen.

Parantakaa ensi vuonna tapanne! Ottakaa Arto Paasilinnan teksti sovitukseen semmoisenaan, kun ette kuitenkaan pysty sitä parantelemaan. Tai sitten on ohjelmalehtiseen mainittava: ”Vapaasti AP:n aiheen mukaan sovittanut KK”. Kirjailijan poika Petteri voi nimittäin olla aika tarkka isänsä oikeuksien valvoja.

Mailan taianomaisessa talossa Kivimäessä jatkoimme Sinan ja Seijan kanssa istuntoa; kolmen viehkeän daamin kanssa sain seurustella, kun Marja hoiteli hommia Myllykolussa. Siellä kaikki sujui kuulemma taas mallikkaasti.

30.7. 2017

Edelleen on pää vähän pyörällä. Elämään ei nyt tunnu juuri muuta mahtuvan kuin oopperakommentteja ja vierailuja. Myllykolun ansiosta tulee verestetyksi monia tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita, kun täällä tai tapahtumapaikalla poikkeilevat puheille.

Eilen vapaapäivänä Sauli Tiilikainen ja Helena Juntunen perheineen vierailivat meillä Viehätyksessä. Helena ja Kim ilahduttivat vain pikaisesti pienen Topi-pojan kanssa, mutta Saulin kanssa jatkoimme Saavutukseen viralliselle visiitille. Totta puhuen Saavutuksessa ei koskaan olla virallisia, vaan sillanpääläisen rentoja, mutta olihan tämä Taatan roolihahmo arvokas käynti joka tapauksessa. Sani ja Otto Kuitunen isännöivät, ja Sauli ahmi autenttista atmosfääriä hirsiseinäisessä taiteilijahuvilassa. Ties mitä uusia vivahteita se tuo hänen tulkintaansa nyt viikonloppuna.

Yllä Sauli ja Marja tunnelmoivat Sillanpään keinutuolissa, alla ooppera-Taata tarkkailee innoittavaa maisemaa, joka avautuu mestarin entisestä työhuoneesta.

Savusaunassa pohdiskelimme sitten baritonin kanssa tätä produktiota ja sen vaiheita lähemmin ja syvemmin. Taiteilijoille nämä viikot Hämeenkyrössä ovat mitä ilmeisimmin merkinneet suurta ja myönteistä yllätystä. Maisemat ovat heitä hurmanneet, ihmiset ovat ylittäneet kaikki ystävällisyyden rajat ja itse ooppera on onnistunut yli rohkeimpien odotusten. Kelpasi siinä sitten saunoa tyynenä iltana sateen väleissä ja ottaa vähän olutta ja kiukaan alla paistunutta makkaraa.

Torstain esitys oli täynnä omia vieraita, joita kestitsimme niinikään täällä Viehätyksessä. Tuli vanha norssi ja luokkatoveri Lede Virranne, koulun futisjoukkueen tukipilari, joka pelasti monet vaaralliset tilanteet vartioimani maalin edustalla. Liisa-vaimonsa kanssa nauttivat oopperasta ja myös yllätyskäynnistä Maisemakahvilassa Saulin ryhmää tapaamassa. Oli myös toisen luokkatoverin Jaska Tahkolahden leski Pirjo seurueineen, ensikertalainen oopperassa kehui olevansa ja ihan näytti kelpaavan.

Tulivat Heksingin älyniekat opettajat, Tuula Uusi-Hallila ja Kati Solastie, joiden kanssa hetken muistimme joukosta poistunutta Kirsti Mäkistä. Olisi nyt saanut Kirsti vielä tähän saakka elää! Ja tuli Lahden legendaarinen opettaja Tuija Kakko Seppoineen, viipyivätkin iltamyöhään oopperaa analysoiden. Kiva kun ei tarvitse ihmisten väkinäisesti kiskoa itsestään kiiitoksia, vaan putoilevat ne vapaasti valloilleen.

Tässä on lomassa kutsuja, maanantaina oltiin Kristiinan päivillä Haavistoilla tuolla Mahnalan rannassa – mistäs muusta puhuttiin kuin oopperasta. Pertti on johtokunnan jäsen ja nettisivuston ansiokas pitäjä. Ja tänään avataan kohta Maija Palon tilataideteos tuossa Saavutuksen naapurissa, minkä jälkeen kiidän virittelemään yhtä oopperaryhmää Yrjölän mansikkatilalle. Myös kummipoikani Mikko tulee perheineen Myllykoluun ja poikkeaa meille Marjan hoitoon, kun minä painelen edelleen Siuroon Koski-Teatteriin ja Mailan jatkokutsuille, joten ilman ohjelmaa ei tämäkään rauhaisa lauantaipäivä tule sujumaan.

Edessä on kaksi kovaa esitystä. Vanhana auringon palvojana Taata on hoidellut säätkin priimakuntoon heti, kun oopperakausi alkoi. Näin jatkukoon.

29.7. 2017

PS Päivälleen 42 vuotta sitten pidettiin F. E. Sillanpään Seuran perustava tilaisuus Saavutuksessa. Oli Olli Kuitusen nimipäivä, jota valikoitu seurue juhlisti laajalla mansikkatuokkosella. Silloinen menestysnäytelmämme Töllinmäen tohtori innosti tähän tempaukseen. Meidät oli vasta vihitty Elinan kanssa, joka näytteli Siikriä Myllykolussa. Näitä muistelin meillä Helena Juntuselle, jonka suurenmoista Siikriä saan ihastuneena ja pala kurkussa tänä kesänä seurata.

Onnea on joskus vaikea kestää. Näin näytti eilen käyvän Sillanpää-oopperamme kohdalla. En ollut uskoa silmiäni lukiessani Aamulehden ja Hesarin arvosteluja. Hienoja ovat, ylittämättömiä. Ihmeiden aika ei ole ohi.

Ensi-ilta kaikkineen sujui mallikkaasti. Vettä satoi sopivasti vain väliajalla. Aloitimme Koskilinnassa kutsuvieraiden kanssa, presidentti Tarja Halonen kärjessä. Kohotimme maljat Suomen suvelle ja sen kuvaajalle, lusikoimme lohisoppaa ja puhelimme tekijöiden kanssa oopperan taustoista. Siellä istui vanhoja tuttuja Matti Alahuhdasta ja Kari Häkämiehestä alkaen.

Tarja Halonen kertoi tulleensa tänne oopperaan mieluummin kuin miehensä Pentin hämäläisiin sukujuhliin, jotka osuivat samaan viikonloppuun.  Tästä valinnasta tietysti iloitsimme. Presidentti oli hyvällä kesätuulella, piti näkemästään ja kuulemastaan ja nautti väliajalla sienipiirakkaa suurella mielihalulla.

Niin sitten katselimme penkistä koko komeuden. Liikuttava se on, paikoin loistokas, joskus lyyrisen kaunis. Ei auta mikään, pala nousee kurkkuun tämän tästä. Kyllä siinä Äfeen elämä pannaan kovaan mankeliin, mutta hän selviää! Onnellisia olimme lopussa. Kiitokset sujuivat rivakasti, pidin seuran puolesta lyhyen kiitospuheen ja ohjaaja Marco veti koko vitjan estradille. Eipä voisi olla korkeampaa tunnelmaa.

Sillanpään sukua oli katsomossa paljon Sakarin johdolla, Ulla-Paula tullut seurueineen Porvoosta, ja siinähän oli ohjaajankin sukulaisia, Bjurströmeitä. Marjan sisaruksia, minun serkkujani, meidän molempien lapsia ja muita tuttuja kertyi kolmisenkymmentä Viehätyksen pihaan ja sitten sisätiloihin. Entinen riuska kotiapumme Krisse eli Heikkiskä oli löytynyt taas hommiin palattuaan Hämeenkyrön tanhuville kierroksiltaan.

Ennätimme vielä pistähtää taas Koskilinnaan, missä taidejoukko juhli karonkkaa hyvillä mielin. Viljan puhetta kuuntelimme ja Marco jo luki ensimmäisiä sähköisiä arvosteluja teoksesta. Sahti maistui, tyytyväisyys paisutti itse kunkin rintaa. Äfeen alkuperäinen Nobel-mitali kunniakirjoineen teki meille vitriinissä kunniaa.

Mitä puuttui? Mikä jäi harmittamaan? Ei niin mikään enää! Joskus vain kaikki sujuu yli huimimpien odotusten. Näin tuli yksi ooppera perusteellisesti kastetuksi, ja esitykset jatkuvat. (Liput vain ovat kiven alla, mutta peruutus voi aina jonkun hellittää.)

25.7. 2017

Ei voi kieltää. Aina tähän aikaan vatsan pohjassa väreilee.  Kun kuuden vuoden matka saapuu maaliin: kuinka Sillanpää-ooppera nyt otetaan vastaan?

Tähänastisen kokemukset kenraaleista ovat rohkaisevia. Kiitoksia on sadellut. Mutta  vasta tänä iltana esityksen totuus koetellaan. Facebook on hurmaava tykkäämisareena, mutta nyt vasta lahjomaton kritiikki saa oikeutetun tuomiovaltansa.

Keskustelimme vilkkaasti esityksestä meillä eilisen kenraalin jälkeen Sina Kujansuun, Maila Böhmin ja Seija Ruskon kanssa. Sekä kiitosta, kehuja että hyvin tarpeellista asiantuntevaa kritiikkiä kuulimme. Usein tekijät itse valahtavat rajattoman itsekehun pettävään lammikkoon.

En osaa enkä voikaan kommentoida esitystä. Eilen keskustelimme pitkään myös säveltäjä Seppo Pohjolan kanssa tekeillä olevaa dokumenttia varten Sikomäellä ja täällä meillä. Meillä on tietysti muutamasta kohdasta taiteellinen erimielisyys, mutta suurista linjoista ja useimmista yksittäisistä seikoista olemme selvinneet hyvässä yhteisymmärryksessä. Oopperassa säveltäjä on kuningas, näin Mozartin ajoista alkaen. Libretistin on taivuttava muutoksiin. Työ on ollut joka tapauksessa innoittavaa, musiikki taidokasta.

Ei nyt tässä osaa oikein muuta tehdä kuin odottaa iltaa. Marjatan musiikkimatkalaiset tapaan jo Heiskalla iltapäivällä ja kutsuvieraat otamme vastaan Koskilinnassa. Siitä ensi-ilta vierähtää vääjäämättä käyntiin. Se on nyt se, ei sille enää mitään voi.

Liput on myyty viimeistä sijaa myöten, mutta toiveita on, että ensi vuonna jatketaan. Sitä jo paljon kysellään. Näin vaivalla saatua hienoa teosta ei kannata heittää heti tien oheen. Onhan itse Myllykolun miljöö kokenut vaikuttavan kohennuksen ja osittaisen muodonmuutoksen. Kelpaa siellä nyt nauttia sekä luonnosta, museosta että musiikista – telttojen väliaika-antimista puhumattakaan.

Tapaamisiin Myllykolussa tänä iltana ja seuraavinakin kahden tulevan viikon aikana.

22.7. 2017

Jörn Donner astelee isänsä jälkiä ja kuvailee Mannerheimia laajassa dokumentissa. Uusintanakin sitä kannattaa katsoa. Kuva-aineisto on rikasta. Sen sijaan Jörkan selostus herättää aina välillä huvia ja hämmästystä.

Donnerin tyyliin kuuluu luontainen vähättely. Mitään ei saa vakuuttaa täytenä totena. Vaikutelmaa tehostaa puheen matala, velton epäselvä ilmaisu. Joskus vaimea ironia toimii, mutta tuntuu usein vain väsähtäneeltä.

Esimerkiksi kertoja toteaa, että talvisotaa on pidetty ainutlaatuisena saavutuksena. Tähän Donner lisää, että se ei ole ainutlaatuinen, mutta saavutus kyllä. Mikä sota hänen mielestään siis on talvisodan veroinen? Maratonin taistelu antiikin Kreikassa? Jo luonto-olosuhteet tekevät talvisodasta aika ainutlaatuisen, samoin puolustuksen niukat ja primitiiviset varusteet.

Toinen hauskuus: kuvat esittelevät Raatteen tiellä hävitetyn venäläisen divisioonan valtavia jätöksiä. Mitä Donner?  ”Puolustusvoimien johto yritti ylläpitää uskoa, että suuret aineelliset tappiot pysäyttäisivät neuvostojoukot.” No kyllä moni joukko-osasto pysähtyikin nerokkaisiin saarroksiin ja motteihin.

Kun kansa linnoitti vapaaehtoisesti Mannerheim-linjaa Kannaksella syksyllä 1939, Donner vähättelee tyylinsä mukaisesti : ”Viime tipassa yritettiin rakentaa jonkinlaista puolustuslinjaa Kannakselle.” Niinpä niin, yritystä sentään oli.

Yhden asian Donner sentään totesi definitiivisesti: ”Sodassa kaikki valehtelevat ja tietävät sen itse.” Kun kuunteli tämänkin ohjelman oheen liitettyjä vanhoja dokumenttiselostuksia, niissä valehdeltiin mielestäni varsin vähän jos ollenkaan. Sodan tapahtumat olivat itsessään niin uskomattomia, että ne ylittivät valehtelukynnyksen.

Ehkä enemmänkin Donner itse oikoo historiaa vielä vuosikymmentenkin perästä. Siitä suurvaltapoliittinen näyte: ”Kun Hitler nousi valtaan, yö laskeutui Saksan ylle.” Näin tietysti pitemmällä tähtäyksellä. Mutta mitä tapahtui 30-luvulla kohta valtaannousun jälkeen? Erittäin rivakka taloudellinen nousu ja kansallisen uskon palautus.

Tästä on hyvä kuvaus Anthony Doerrin romaanissa Se kaikki valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka). Siinä nuori radiotekniikasta innostunut kaveri Werner elää maansa suurta nousukautta 1934:

”Kaivostuotanto kasvaa, työttömyys vähenee. Sunnuntaiaterioilla alkaa olla lihaa. Lammasta, porsasta, wieninleikkeitä – herkkuja, joista ei vuosi sitten voinut uneksiakaan.” Uusi sohva ja liesi hankitaan orpokotiin, jossa kaveri elää. Toivo palaa. Yö ei todellakaan vielä laskeutunut.

Lisäksi Donner syyllistyy samaan, mihin kaikki kevyet historioitsijat: Suomen ja muidenkin Euroopassa olisi pitänyt nähdä ja tietää Saksan keskitysleirit jo 1936, jolloin Berliinin olympialaisia pidettiin. Eihän niitä silloin vielä suuressa mitassa ollutkaan, tosin juutalaisia jo vainottiin. Olavi Paavolainen, joka aina vaahtosi siitä, että Suomessa ei tiedetä mitä maailmassa tapahtuu, ei itse tiennyt mitään leireistä ja vainoista vielä 1936, jolloin hän kirjoitti puoliksi ihannoivan kuvauksensa Kolmannen valtakunnan vieraana. 

Reunahuomautuksista huolimatta katson vielä Donnerin sarjan kaksi seuraavaakin osaa uudelleen suurella mielenkiinnolla. Hän on joka tapauksessa persoonallinen kertoja, ja hänen avustajansa ovat seuloneet esiin huomattavan kiintoisaa dokumenttimateriaalia. Mannerheimia Donner kohtelee kohtalaisen asiallisesti, ironisoiden vain joitain esiintymisiä ja pateettisia päiväkäskyjä (ajan hengen huomioon ottaen ne olivat koruttomia). Pääasiassa valaiseva sarja.

18.7. 2017