Panu Rajala

Matkalla Kyröstä Helsinkiin poikettiin Hämeenlinnan kirjastoon, missä pidettiin sessiota Larin-Kyöstin ja Leinon suhteista. Järjestäjänä edellisen runoilijan nimikkoseura, puheenjohtajana Reima T.A. Luoto ja keskustelukumppanina Juhani Niemi, Larin-Kyöstin elämäkerran kirjoittaja.

Mukavaa juttelua pienen yleisön edessä näin pyhien aattona. Kaksi Hämeenlinnassa koulunsa käynyttä runoilijaa, saman aikakauden tekijöitä, toinen lyhytikäinen, toinen eli pari vuosikymmentä vanhemmaksi. Yhtymäkohtia ja eroja siinä keksittiin Juhanin kanssa. Kumpikin oli aikanaan suosittu, kummankin runoja sävellettiin ahkerasti, Leinon enemmän. Larin-Kyösti puolestaan sai enemmän käännöksiä Euroopassa. Unkarissa hänet tunnettiin kovin hyvin, Leino puolestaan Virossa. Nyttemmin on tullut Leinon runojen uusi saksannosvalikoima.

Näyttelijä Matti Nurminen oli katsomossa, hän on esittänyt Larin-Kyöstiä teatterissa ja tulkinnut hänen runojaan. Muutama muukin tuttu oli ponninut paikalle. Juhani on nostanut Larin-Kyöstin merkitystä elämäkerrassaan, minäkin pidin häntä lähinnä semmoisena kevätrallatusten kirjoittajana. Hänen tuotantonsa on laaja, runojen lisäksi romaaneja ja näytelmiä. Varjoon jäi kuitenkin, erakkoluonne, Oulunkylän hiljainen poeetta.

Pyhänä täällä oli Marjan suvun ohjelmaa. Menimme Kaupungintaloon kuulemaan Latvian ja Suomen yhteistä juhlakonserttia. Molempien maiden itsenäisyyttä juhlistettiin, vaikka Latvia viettää varsinaista juhlaa vasta ensi vuonna. Kaunis on sali ja kaunista laulua kuultiin.

Latvian kansalliskaartin Big Band esiintyi, Kadettiupseerien mieskuoro ja Latvialais-suomalainen kuoro esittivät kansanlauluja, isänmaallisia lauluja ja lopuksi peräti Finlandian. Kohottava konsertti. Sen jälkeen Latvian suurlähetystö tarjosi kuohu- ja muita viinejä aulassa. Hei siitä vinkki Musiikkitalolle: tehkää perässä, tulee hyvä jälkifiilis konsertista.

Siirryttiin Sirkka Norhan johdolla ravintolaan Senaatintorin varrelle ja kuultiin omalla joukolla hänen esityksensä Volmar Into Nyströmin vaiheista jääkärinä ja vapaussoturina. Nuorena kuollut Volmar oli Marjan isosetä, hänestä tiedettiin varsin vähän suvunkin piirissä ennen Sirkan tutkimuksia.   Mukana kaikki sisarukset, Kari ja Sirkku puolisoineen tulivat pikakäynnille Turusta.

Hiljaiset pyhät painuivat harmaina mailleen. Käynnistelin taas Kiantoa ja luin Pentti Linkolan elämäkertaa, joka on konkreettisessa yksityiskohtaisuudessaan erinomaisen antoisa ajankuvaus. Henkilökin siinä vähitellen kasvaa. Tutkin myös, miksi Mannerheim joutui eroamaan toukokuussa 1918 vasta luomansa armeijan johdosta. Jägerskiöld sen selvitti Mannerheimia puolustaen, pitäisi katsoa mitä uudemmat tutkijat kirjoittavat.

Äsken Chelsea voitti ManUn 1-0, hyvä matsi. Vielä tihkuu kommentteja Tampereen teatterimenestyksestä. Huomenna lähdettävä kirjakiertueelle Etrelä-Savoon kustantajan kyydissä.

Vainajia muistettu, käyty hautausmailla Hämeenkyröstä lähteissä ja täällä Malmilla, Marja vaelsi lisäksi Hietaniemessä sukunsa haudoilla. I. K. Inhalle oli tuotu lyhty.

5.11. 2017

”Aivan saatanan perkeleen hyvä esitys.”

Voiko teatteriarvostelu kulttuuriosastolla alkaa näillä sanoilla?

Kyllä vaan voi. Sen osoitti Matti Kuusela tänään Aamulehdessä. Tässä tapauksessa ehdottomasti tyyliin sopiva sanamuotoilu – kun kyseessä on Väinö Linna ja hänen elämänvaiheensa kuvaus Päämäärä Tuntematon Komediateatterissa.

Olen muutenkin ällikällä Kuuselan kritiikistä. En ole moista koskaan lukenut. Panu Raipian kanssa olemme tässä viestitelleet, ja muutama on onnitellut. Uskomattomalta tuntuu edelleen.

Joskus vain käy niin, että näytelmä joka tuntuu ennakkoon ihan kelvolliselta ja kaikin puoli kestettävältä, saakin äkkiä siivet selkään.

Toivomme vain, että raisu kritiikki herättää katsojat ja vähän laiskasti käynnistynyt kysyntä Komediateatterissa vilkastuu. Kuuselahan ennusteli monen vuoden menestystä. Toivomme hänelle selvänäkijän lahjoja.

En nyt ryhdy suurempia spekuloimaan, kuten poliitikoilla on tapana lausahtaa. Olen hiljaa ja ihmettelen täällä Helsingin hiljaisuudessa. Kaipa sen koko jutun esiin saa Aamulehden verkkosivuilta tai jostain, Heli Helminen sen näytti laittaneen Facebookiinkin. Onhan se lajissaan harvinaisuus ja sitä paitsi loistavasti ja innoittuneesti kirjoitettu. Aniharvoin jos silloinkaan kriitikko yltää moiseen suoritukseen. Ja harvoin näyttelijäkään. Onhan tämä ennen kaikkea Tuukka Huttusen juhlaa, nuoren kaverin kertakaikkinen läpilyönti.

Sanoin hänelle ensi-illassa, että nyt voisi toistaa Edvin Laineen murjaisun Veikko Sinisalolle, kun tämä oli selvittänyt suuren kuolinkohtauksen konekivääri sylissä Tuntemattoman sotilaan filmauksessa: ”Veikko, nyt sinä ponkaisit kerralla tähtiluokkaan!”

Eipä tule enempiä mietteitä mieleen. Nautitaan nyt viiden tähden täysosumasta, kun semmoinen harvinaisuus kerrankin kohdalle osuu.

4.11. 2017

Olihan tunnelma korkealla eilen Tampereen Komediateatterissa. En ihan tällaista odottanut. Spontaanisti pomppasivat pystyyn ja hurrasivat, kun Tuukka Huttunen lopetti monologinsa tuohon tunnettuun: ”Aika velikultia.” (Ei sentään henkilökultia, kuten Pitko lehdessä ehdottaa.) Veteraanit tuijottivat meitä jämerästi seinältä.

Tuttua teatteriväkeä ja muuta yleisöä rynni juhlatalon lämpiöön. Tämä alkoi vaikuttaa melkein tapaukselta. Salmelais-näytelmän tuottajat Ikaalisista, Minni ja Matti Huusari olivat sekä Hellaa näytellyt Vilma Tala. Ja Hämeenkyrön teatteritirehtööri Kauno Perkiömäki. Esikoispalkinnosta kisaava Marjo Saarinen, entisiä oppilaita kuten myös teatterin toimitusjohtaja Teemu Ojala. Timo Malmi neulasi ruusun rintaani heti eteisessä, näkyi myös Pirkkalaiskirjailijoiden nykyinen puheenjohtaja Tuiija Välipakka, olivat Sina ja Maila ja Matti ja meidän perhekuntaa Aino ja Ville Marin kanssa. Muita nyt mainitsematta.

Tuukka Huttunen oli näyttämöllä loistovireessä. Poika heittäytyi rooleihin täydellä intensiteetillä. Videot toimivat, äänet jyrisivät, miehet väittelivät, taistelut etenivät. Sitten loppu ja huutoa katsomosta. Hiukan pyörryksissä kiipesin toisten perässä lavalle. Alkoi tuntua, että perille meni. Linnan perillisetkin olivat katsomossa, Sinikka ja Petteri. Mitähän miettivät?

No sitten se vasta nähdään kun… Oli ainakin Matti Kuusela katsomossa, jos hän kirjoittaa Aamulehteen, niin hyvissä käsissä ollaan, meni sitten syteen tai saveen. Oli myös aina luotettava Katariina Fleming. Yleisön innostuksesta ei voinut erehtyä. Teatterin Grand Damet Liisa-Maija Laaksonen, Tuija Vuolle, Liisa Roine kiittivät tippa silmässä. Ja Seppo Mäki oli vakavan vakuuttava. Reino Bragge sanoi, että parasta komediateatteria ikinä. Enempää en kerrokaan. Ohjaaja, kaima Raipia sanoi: ”Niin paljon kehutaan että hävettää…”

Syötiin herkullinen iltapala, kuultiin puheita ja saatiin lahjoja, Tuukalta (kuvassa) äitinsä kutomat harmaat INT-sukat! Niillä nytkin tässä tassuttelen, lämmittävät mukavasti. Aamu jo hämärästi valkenee. Lehteä hain pitkästä aikaa yhdessä Taunon kanssa taskulamppu kourassa. Oltiin sitä mieltä, että seksuaalisen häirinnän vainot menevät hyvää vauhtia naurettavuuksiin, samoin se lähimmäisten päivä, jolla kuulemma isän päivä korvataan. Lakkauttaisivat ennemmin kokonaan, kyllä me isät ilmankin pärjäämme.

Uusi päivä, uudet kohteet. On raukean onnellinen tunnelma. Pistän tähän eilisen muistettavan päivänmäärän kuin on: 2.11. 2017.

En yleensä harrasta kouluvierailuja. Kirjani eivät ole sen tyyppisiä, että ne kiinnostaisivat koululaisia. Niin olen kuvitellut. Taas olin väärässä.

Kun Salla Pulkkinen (kuvassa etualalla) kutsui Turun SYK:n lukioon puhumaan Eino Leinosta, niin mehän ajelimme Turkuun Marjan kanssa. Hän halusi myös tutustua tyttärensä kouluun, joka on tilapäisesti väistötiloissa siinä hänen oman vanhan Tipulansa kyljessä.

Tulikin mukava puolipäivä. Saatiin ruokalassa nakkikastiketta ja tavattiin opettajia. Sitten suureen luokkaan saarnaamaan, sinnehän mahtui melkein parisataa oppilasta kerralla. Jännitti suorastaan kriittisen näköinen yleisö. Mutta ihme ja kumma, aivan hiiskumatta ja jopa kiinnostuneen näköisinä kuuntelivat runoilijan ihmeellisistä seikkailuista. Monia kysymyksiäkin sen jälkeen sateli. Valpasta ja älykästä yleisöä nämä lukiolaiset ilmiselvästi.

Paljon puhun senioreille heidän yhdistyksissään ja kirjastoissa kaikenlaiselle kansalle, mutta vaihteeksi oli kiva kohdata kärkinuorisoa kasuavaa.  Salla lähetti peräämme tyytyväisen kiitosviestin, joten hyvillä mielin jatkoimme matkaa Hämeenkyröön.

Syyspimeä Villa Viehätys otti meidät ystävällisesti vastaan. Pirtissä oli kohtuullisen lämmintä. Harppasin saman tien takaisin autoon ja hurautin Tampereelle Komediateatteriin katsomaan näytelmäni Päämäärä Tuntematon kenraaliharjoitusta. Ei hullumpaa sielläkään, mutta annetaan nyt asiallisten arvostelijoiden sanoa sanansa. Jussi Niinenmaa ja Airi olivat juttua katsastamassa, samoin joukko Tampereen Teatterikerhon asiantuntevia jäseniä. Näin sain jo rohkaisevaa palautetta taholta jos toiseltakin.

Tuukka Huttunen on helteessä tässä simultaanimonologissa, missä Väinö Linna vasta painiskelee kokoon suurta sotaromaaniaan, josta sitten tuleekin kaikkien tuntema Tuntematon sotilas. Nyt kun kolmas elokuva jyrää valkokankailla voisin suorastaan suositella johdannoksi tätä pienimuotoista näytelmää: tästä selviää, mistä ihan alussa oli kysymys. Kaikkihan tuntevat Rokan ja Koskelan ja Hietasen ja koko porukan ja heitä näyttelevät tähdet, mutta muistaako kukaan enää Väinö Linnaa, jolla myös oli jotakin tekemistä tämän teoksen kanssa.

Notkeasti Huttunen vaihtaa roolia ja hyppää kohtauksesta toiseen, Väpin housuista kavereihin ja takaisin, taustalla videot ja vempeleet. Kova kaveri, täyyy sanoa. Onhan tämä Panu Raipiallekin aikamoinen ohjauskoitos, jota Aamulehti jo sunnuntaina näyttävästi pohjusti.

Tässä on ilmestynyt oheinen kirjakin, jossa on kolme näytelmääni, yhtenä tämä Päämäärä Tuntematon. Sen lisäksi Salmelais-juttu Mestarin iltapäivä ja kesäisen Sillanpää-oopperan libretto. Julkaisijana Kustannus HD, jolta näitä yllätyksiä tupsahtelee: viimeksi se Anna Ziguren löydönomainen kirja Suomesta latvialaisten silmin. Itsenäisyyden juhlaan nämä liittyvät kaikki tyynni.

Iltamyöhällä kellarisaunaan huokaisemaan. Olihan päivä tämäkin. Huomenna sitten tosi koetos.

1.11. 2017

Olihan se nähtävä heti kärkeen, ensiryntäyksen jälkeen rauhallisena maanantai-iltana. Kinopalatsin ykkössali korkeintaan puolillaan. Elokuva menee monessa salissa ja paikassa, ja kiireisimmät ovat jo käyneet. Maksimaalista menestystä odotetaan.

On heti sanottava, että olen ällistynyt ja myyty. Kuuluin epäilijöihin ja niihin, jotka eivät enää kolmatta Tuntematonta kaivanneet. Elokuvan nähtyäni käännän takkini täydelleen. Aku Louhimiehen teos on yksinkertaisesti suurenmoinen, kerrassaan väkevä kokemus. Juuri tällainen elokuva piti tehdä itsenäisyyden juhlavuodeksi.

Olisihan siinä yhtä ja toista pientä mutisemisen aihetta, mutta ne katoavat kokonaiselämyksen tieltä. Louhimies joukkoineen onnistuu ennen kaikkea sodankäynnin kuvaajana. On tavoitettu mahdollisimman todentuntuinen ja realistinen vaikutus. En tietenkään voi täysin tietää, kun en ole koskaan ollut. Mutta tietyt operaatiot, pesäkkeiden räjäytykset ja tankin tuhoaminen, rynnäköt ja koukkaukset näytetään nyt kaikessa vaikeudessaan niin että näihin urotekoihin tosiaan uskoo.

Kun olen eri Tuntemattomia nähnyt alkaen Pyynikin kesäteatterin esityksestä vuodelta 1962, olen tietysti lujasti kiinni perinteessä. Romaanista olen pitänyt yliopistokurssin ja itse sovittanut teoksen Pyynikille 1997. Niinpä ihmettelin aikani alkupuolella Linnan repliikkien epätarkkaa käyttöä. Miksi oiotaan, puhutaan hiukan latteammin kuin on mainiossa alkutekstissä? Kunnes siihenkin totuin, eikä asia enää jälkipuoliskolla vaivannut.

Sovituksessa onkin selvä painopiste kuvallisessa kerronnassa, joten mehukkaimmat lohkaisut ja järkytttävimmät kommentit karisevat. Tässä vältetään tietoisesti toistamasta sitä, mikä on jo kerran ja ylittämättömällä voimalla esitetty. Laineen jermut olivat vereviä teatterihahmoja, joita on mahdoton jäljitellä. Mollen tutisevat pojat taas jääkööt omaan arvoonsa. Tämä on nyt oikea keskiverto, kaikkein uskottavin kuvaus.

Henkilöt nousevat komeasti esiin, ainakin useimmat. Ylivertainen on Rokka Eero Ahon tulkitsemana. Enpä olisi uskonut, että näyttämön koviksesta löytyy myös lämpö ja karjalan murre, piinkova kestävyys ja armottomuus tilanteen tullen. Kun mielessäni vastustin kotirintaman mukaan ottamista (minkä Linna tarkoin rajasi pois romaanista), olen nyt siinäkin toista mieltä. Väläykset kotoa rikastuttavat ja syventävät Rokan hahmoa ja tuovat esiin kotiväen vaikeuksia. Yhtä hyvin Kariluoto saa lisää karismaa kohtaloonsa kotirintaman, rakkauden ja häiden kautta. Hänen Suur-Suomi haaveensa on todellinen eikä minkään pilkan arvoinen. Puhdas koruton suoritus Johannes Holopaiselta.

Upseerit kuvataan muutenkin eleettömämmin kuin ennen, ilman alleviivaavaa pilkkaa. He ovat koneiston osia kuten miehistökin. Lammio ei ole mikään kuovi, vaan käskemään koulutettu luutnantti. Konflikti Rokan kanssa on siten tehokkaampi, kun kummallakaan puolella ei ole karikatyyrin vivahteita. Tosin Jussi Jurkka oli saatanallisen tehokas Laineen elokuvassa. Majuri Sarastie ei nyt muhoile niin isällisesti kuin Tauno Palo aikoinaan.

Jussi Vatasta pidin ennakkoon vähän kapoisena hahmona Koskelaksi, mutta hänkin yllättää. Tämäkin Koskela omaa kaikessa eleettömässä kansanomaisuudessaan hiljaista vaikutusvaltaa miehiinsä. Hänen ratkaisevat taisteluotteensa kasapanoksineen on vaikuttavasti kuvattu. Aku Hirviniemen Hietasesta taas odotin enemmänkin, mutta hahmoa on selvästi hillitty, ettei tulisi liian hauska. Romanssi Petroskoissa Veerukan kanssa oli ensin tanssikohtauksineen ladattu pinnanalaisella komiikalla, mutta vesittyi sitten tarpeettomaksi sänkyseikkailuksi.

Olisihan siellä hahmoja monia mainittavia, varsinkin Vanhala, jonka vaimeat hihitykset ovat tarttuvaa lajia. Jotkut jäävät oudosti taustalle kuten Rahikainen tai Määttä, joka katoaa kokonaan. Muutamat huippukohtaukset jäävät pois, ilmeisesti liikaa tuttuutta ja irrottelua kartellaan. Tässä ei juuri naureta vasten manalaisen partaa, enemmän totisia ollaan. Sopiihan se tähän kireään aikaan.

Mutta maisemia, yleisnäkymiä, metsää ja peltoa, taistelun näyttämöitä kuvataan kerrassaan komeasti. En oikein käsitä Juha Typön näkemystä Hesarissa, että kuvan ulkopuolella ei ole mitään. Mitähän se voisi tarkoittaa? Minusta ajankuva on harvinaisen täyteläinen olematta osoitteellisesti esiin laitettu. Loppupuolen kuvat tuhotusta metsästä ovat kuin dokumenteista.

Mitään loppukevennystä ei tule. Vanhalakaan ei pääse lohkaisemaan kuuluisaa loppurepliikkiään. Kohtausten kommentit on kautta linjan leikattu pois, se vähän aluksi suretti. Mutta Louhimies on valinnut tämän lakonisen linjan, joka pitää tiukasti loppuun saakka. Tässä ei hersytellä, olkoon että henkilökuvat vähän kapenevat. Hyviä ne ovat, riittäviä.

Käykää nyt ihmeessä katsomassa kolmatta Tuntematonta, vaikka sitä vähän mielessämme ennalta vastustimme. Yllätys on sitä suurempi. On saatu aikaan kolmikon kruunu, Laineen aikalaisteoksen myöhäinen rinnakkaisteos, vain Mollen leffa putoaa välistä. Ja varmaan neljäskin vielä tehdään, jokainen sukupolvi tarvitsee omansa, ei auta mikään.

30.10. 2017

Ohi on. Sunnuntai huipensi osaltani kirjamessut. Kahta kirjaani käsiteltiin kahteen kertaan. Ensin haastattelivat Henrikki Timgren Leinosta (kuvassa) ja Pekka Saarainen Ilonhilaajasta samalla Akateemisen standilla, sitten rauhoituttiin eri lavoille. Kuulijoitakin riitti.

Paras keskustelu oli lopuksi Minna Canthin lavalla Virvatulesta. Leinon seikkailuista jaksoin vieläkin syttyä Henrikin hyvistä kysymyksistä. Sali pullisteli väkeä. Aivi Gallén-Kallela antoi lisätietoa Akselin ja Einon suhteesta, ja Anneli Halonen putkahti hauskasti poseeraamaan.

Paras ja ainoa haastattelu, jonka kuuntelin alusta loppuun, oli keskustelu Pentti Linkolan elämäkerrasta, mukana hänen lisäkseen kirjan tekijä Riitta Kylänpää ja kustantaja Touko Siltala puheenjohtajana. Ostin kirjan ihmisestä ja legendasta  ja sain historialliset omistukset. Heti alusta huomaa, että teos on laatutyötöä, hyvin kirjoitettu ja monipuolisesti kuvitettu.

Alussa tulee näkyviin yliopiston rehtorin Kaarlo Linkolan perhe-elämä 1930-luvulla. Kun Linkola joskus tokaisi, että Suomessa on viimeksi ollut elintasoa 30-luvulla, elämäkerta valaisee hyvin tuon käsityksen taustan. Valitettavasti väljyys katosi Linkolankin elämästä isän kuollessa, mutta pojan luontainen (yliaktiivinen) toimeliaisuus ei siitä lannistunut. Tätä kirjaa tässä painan aina kun työn välissä ennätän.

Yhden messukirjan jo yöllä luinkin, Jukka Rislakin tiiviin romaanin Olematon vakooja. Siinä kerrotaan 128 sivulla melko hämmästyttävä tarina aivan arkisesta vakoiludraamasta, joka voisi osua kenen kohdalle hyvänsä. Tämä laji on Rislakin ominta alaa. Hän tuntee nämä toimet läpikotoisin ja näkee myös, kuinka ”tavallista” salainen tiedonvälitys meillä voi olla nyt ja kohta kun tiedustelulait ovat tulossa voimaan.

Kun keväällä tallasin Pietarin katuja parin viikon ajan ja asustin siellä Suomi-talossa, olisin varmaan ollut vähän herkemmin varuillani, jos olisin lukenut Rislakin kirjan sitä ennen. Joskus on hyvä, kun ei kaikkia uhkia niin tiedosta.

Kahden euron plantaasilta kaappasin pari puuttuvaa osaa Filmografiaa, en muuta, vaikka mahtavia arvoteoksia siellä oli polkumyynnissä. Ishiguron Nobel-romaani Pitkän päivän ilta lähti mukaan, samoin Murakamin selvitys kirjailijantyöstään, Författare till yrket. Dan Brownista en nähnyt vilaustakaan, eipä moni muukaan. Hänen kirjoitusohjelmansa tuntuu hurjalta: aloitus aamuyöstä, joka tunnin päästä voimistelua ja punnerrusta. Tätä puoleen päivään saakka. Huomaan olevani aika löysä amatööri tällaiseen supermestariin verrattuna.

29.10. 2017

Ruuhkan ja rännän välttämisksi taksilla Messukeskukseen, kantamustakin oli palatessa. Mennessä mukava punatukkainen naiskuski:

”Misä siellä kirjamessuilla tehdään? Katsellaan uusia kirjoja?”

”On vanhojakin. Puhutaan välillä ja tapaillaan tuttuja.”

”Ai. Oletteko siellä joka vuosi?”

”On tullut nyt oltua.”

”Oletteko jotenkin alan ihminen?”

”Vähän sinne päin.”

”Lukija vai kriitikko?”

”Kirjoja kirjoitan.”

”Minkälaisia?”

”Elämäkertoja pääasiassa. Viimeksi Eino Leinosta.”

”Aha. Entä sitä ennen?”

”Vaikka Olavi Paavolaisesta.”

”Kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”

Pääsimme yksimielisyyteen siitä, että nuoret jäävät paljon vaille, kun tutkivat vaan ruutuja kännykästä.  Kukaan ei lue mitään, kaikki tyhmistyvät. Se oli yhteinen huolemme, vaikka mitä se meidän huolestamme paranisi. ”Tää maailma on mennyt ihan hulluksi”, päätti kuskini ja toivotti hyvää messupäivää.

Palatessa oli miespuolinen kuski, reipas kaveri, noin nelikymppinen.

”Ei taida olla minun messuni”, hän tokaisi. ”Olen lukenut elämässäni kai yhden kirjan… tai sekin taisi jäädä kesken. Tuli aina muuta tekemistä. Se oli semmonen kuin Pertsa ja Kilu, viimeiset kaanit. Sain sen kai lahjaksi. Pitäsikö se joskus lukea loppuun?”

Kannustin häntä siihen. Onhan yksi kokonainen kirja sentään jotain näinä aikoina. Jos hän nyt ehtii lukea, kun aikoo nytkin ajaa aamuviiteen. Velkaa täytyy lyhentää. Mitä minäkin näitä raskaita löytökasseja mukana retuutan, kun kotona on hyllyt täynnä kirjoja, niistäkin suuri osa alkamatta. Näin vaan me elää kolkuttelemme, kukin tavallaan.

Tässä välissä puhuimme Leinosta ja Kallaksesta, kuten kuva yllä todistaa. Helena Ruuska keskellä johdattelee, Silja Vuorikurun kanssa todistamme.  Arto Seppälääkin haastattelin. Muistoja Tampereelta ja Broadwaylta, näytelmäkirjailijan kokemuksia.

Ja sunnuntaina täytyy vielä jatkaa. Taidamme mennä suosiolla ratikalla, vaikka sataa ja kello kääntyi tunnin taakse päin. Onpa paremmin aikaa.

28.10. 2017

Täydellinen päivä. Kävin katsomassa uuden näytelmäni harjoituksia, palasin Ateneumiin näyttelyn avajaisiin ja riensimme Musiikkitalon konserttiin kuulemaan kaunista laulua.

Onneksi lähdin junalla. Räntäsade muuttui jo Tikkurilan jälkeen tiheäksi lumipyryksi. Tampereella valkeat kinokset. Juhlavaa ja talvista. Kahlasin Komediateatteriin. Siellä kaimani Raipia ja Tuukka Huttunen näyttivät, mihin olivat päässeet näytelmäni Päämäärä Tuntematon harjoituksissa. Ensi-ilta on ensi viikon torstaina.

Näytelmä antaa uuden näkökulman tähän Tuntematon-buumiin. Kuinka Väinö Linnan Sotaromaani alkuaan syntyi? Prosessi oli varsin ainutlaatuinen kirjallisuushistoriassa. Tuukka joutuu yksin hikoilemaan kokonaisen kollektiivin osuuden. Kirjailija ja hänen kaverinsa ja romaanihenkilönsäkin esiintyvät näytelmässä. Notkeasti poika harppaa henkilöstä toiseen, ihme mies.

Tuntemattoman sotilaat ovat maan tunnetuimpia sotilaita, julkinen huomio kiinnitty ylivoimaisesti henkilöihin ja heitä esittäviin näyttelijöihin. Taustalle on jäänyt itse kirjailija, kaiken alkuun panija. Hänen kamppailuunsa ja sotaansa näytelmä keskittyy.

Näin ensimmäisen puoliskon, joka näytti todella hyvältä ja lupaavalta. Mitä tästä vielä kehittyykään. Panu Raipia on ohjaajana käyttänyt kuvia, äänimateriaalia, videota ja kekseliästä lavastusta monipuolisesti, iskevästikin. Ei huolta lopputuloksesta, teksti tuntuu saavan paljon lisäulottuvuuksia. Toinen asia mihin saakka se kantaa. Nyt ainakin usko vahvistui.

Pidettiin harjoituksen päälle lehdistötilaisuus, jossa näytettiin pari katkelmaa esityksestä ja kerrottiin kommentteja. Toimitusjohtaja Teemu Ojala avasi tilaisuuden. Paikalla vajaat kymmenkunta toimittajaa, mukana jopa Jyty-lehden edustaja Vilho Rajala! Saatiin hernesoppaa ja vanikkaa torstaiseen armeijatyyliin. Siitä vaan kohti ensi-iltaviikkoa.

Tyytyväisenä kolkuttelin takaisin Helsinkiin, ja ehdimme sopivasti kello viiden aikaan Ateneumiin ihailemaan von Wright-veljesten lintu- ja maisemamaalauksia. Niitä on valtavasti, kuinka ehtivät niin vimmatusti maalaamaan? Anna Zigure seurueineen tavattiin ja muitakin, Punaisen meren matkatoveri Satu Tiivola ja ahkeraksi tv-kommentaattoriksi ryhtynyt Jukka Valtasaari. Anna kiitti parin päivän takaisesta blogistani. Hirveästi väkeä oli kuuntelemassa Jan Vapaavuoren näyttelyn avausta.

Atskista Musiikkitaloon, missä Open Voice -kuoro (musiikinopettajista koottu) lauloi aivan ihastuttavasti Eino Leinon parhaisiin runoihin sävellettyjä lauluja. Mikä voi olla kauniimpaa kuin kauniit naiset laulamassa kauniisti kauniita lauluja? Koreografia oli liikkuvaa ja kekseliästä, ohjelmisto täyteläinen.

Viimeistelimme huippupäivän Maxillissa, missä Marja nautti herkullista siikaa ja minä aivan huippuherkullista härkäcarpaggiota. Ei paremmin voisi päivää enää viettää. Paitsi tietysti kirjoittamalla, mikä tässä kaiken aikaa polttelee. Huomenna kirjamessuille

26.10. 2017

Luin ensin Juha Vakkurin romaanin Mannerheim ja saksalainen suudelma (Like) ja pidin siitä kovasti. Se on läpeensä tutkittu, samalla luistavasti ja miltei keveästi kirjoitettu. Sen kolmikerroksiseen rakennelmaan täytyi ensin tottua: Juha Vakkuri kertoo kuinka Aladár Paasonen kertoisi Mannerheimina, jos olisi saanut kirjoittaa tämän muistelmat vapaasti oman mielensä mukaan.

Näin ollen romaanin minä ei ole Mannerheim, vaan (kuviteltu) Paasonen hänen haamukirjoittajanaan, kuten oli muistelmissakin. Silti romaanin Mannerheimiin alkaa uskoa mitä pitemmälle romaani etenee. Siinä on muutamia todella hienoja kohtauksia, joita jäin oikein odottamaan nyt kun menimme katsomaan samanpohjaisen  näytelmän ensi-iltaa Helsingin Kaupunginteatteriin.

Kari Heiskasen ohjaama näytelmä pitää kutinsa. Se on jäntevä ja hallittu tulkinta, josta tietysti jää pois joitain romaanin hyviä kohtauksia. Näytelmä oli ensin ja sitten vasta romaani, mutta Vakkurin runsasta tekstimäärää on kuulemma jouduttu karsimaan rankalla kädellä. Näin Mannerheimin suhde Kittyyn jää aika ohueksi ja elintarvikeneuvottelu Hooverin kanssa typistyy jonkin aavistuksen. Se on silti tärkeä voitto Mannerheimille. Hitler ei tässä käy Mannerheimia onnittelemassa.

Läpikäyvä teema on Mannerheimin yritys pitää Suomi erillissodassa ja torjua Saksan hanakasti tarjoama apu niin 1918 kuin vuodesta 1941  eteenpäin, jotta maa pysyisi itsenäisenä ja riippumattomana avunantajan omista valtapyyteistä.  On myös tiukkoja tilanteita, joissa Saksan apu oli enemmän kuin tarpeen ja osaltaan pelasti, ainakin säästi Suomea kohtuuttomilta tuhoilta.

Näytelmä on rakenteensa puolesta vähän historiallisen luennon kaltainen, eräänlainen kahtia jakautuva kronikka. Taustakuvat tietoiskuineen ovat todella tarpeen ja toimivat kerrankin näytelmää tukien. On näytelmässä myös draamalliset huippuhetkensä, joissa Vakkurin asiantunteva dialogi pääsee oikeuksiinsa. Se kannattaa katsoa ellei muuten niin loppukohtauksensa takia. Mannerheimin ja Keitelin selvittely Suomen sodasta irtautumiseksi sisältää kovan latauksen, katharsiksen kaltaisen ytimen.

Asko Sarkola on erinomainen Mannerheim tutkittuja asentoja, eleitä, otsanrypistyksiä ja äänenpainoja myöten. Hän on myös riittävän pitkä, kuten Matti Klinge väliajalla iloitsi. Myös näyttelijä Christina Indrenius-Zalewski, joka on pikkutyttönä istunut Mannerheimin sylissä (Julinin sukua) hyväksyi tulkinnan täysin. Silti ei ole kysymys näköiskuvasta, vaan vahvasti tuntevasta ihmisestä sotilaspuvun alla.

Pertti Sveholm ja Eero Saarinen tekevät vahvat tyypit tahoillaan, Linder on hyvä, Lehmus samoin ja varsinkin Keitel lopussa. Von der Golzista on tehty käytökseltään epäpreussilainen röyhkimys, ilmeisesti tarkoituksella. Kaikki eivät käyttäydy aivan sotilaallisesti, mutta riittävästi. Joitain romaanin hirtehisen humoristisia heittoja on näyttämöllä hukattu. Melko vakava esitys tästä tuli, kireäkin, mutta niin oli aikakin. On toivottava tälle menestystä, itsenäisyyden ratkaisevat vaiheet ansaitsevat varmasti tulla nähdyksi näin pätevin voimin ja todentuntuisesti tulkittuina.

Tosin epäilen, että arvostelu ei innostu näin tosiasioilla lastatusta esityksestä, joka ei loista draamallisilla kaarilla, vaan paremminkin historian painolastinsa kunnialla perille kantaen. Kohta se nähdään, Lauri Meri ainakin lämpiössä liikuskeli. Osaltamme onnittelimme jo Juhaa ja Catarinaakin, kyllä tämä kirkkaasti voiton puolelle on jo taisteltu.

25.10. 2017

Suomi herättää monesti ulkomaalaisissa tarkkailijoissa ihannoivia kommentteja. Latviassa Suomea on pidetty suorastaan esikuvana monissa historian vaiheissa. Siitä on todisteena Anna Ziguren vankka teos Graniittisen maan jalo kansa, jossa tarkastellaan Suomea ja suomalaisia latvialaisessa lehdistössä peräti vuosina 1822-1945. Siitä rakentuu perusteellinen läpileikkaus kahden kansan erilaisista kohtaloista ja hieman yksipuolisista suhteista.

Suomi on siinnellyt latvialaisille eräänlaisena myyttien ympäröimänä tarumaana. Suomalaisia on pidetty ehdottoman rehellisinä  ja työteliäinä kansalaisina. Suomalaisten raittius (!) on nostettu Latviassa esimerkiksi verrattuna venäläisiin. Urheilu vetää suomalaisia puoleensa, eivätkä alkoholijuomat kiinnosta. Suomalaiset osaavat pitää hauskaa selvin päin! Monet ovat luulleet, että kieltolaki jatkui meillä 1990-luvulle saakka.

Suomalaiset ovat kohteliaita ja hienotunteisia ja käyttäytyvät hyvin. Suomalaisten rautatievirkailijoiden ystävällisyys on ihmetyttänyt latvialaisia. Heillä vastaavat virkailijat olivat töykeitä herroja. Suomalaisten urhea puolustautuminen venäläisiä vastaan eri aikoina on  herättänyt Latviassa suurta ja kaihoisaakin ihailua.

Naisten asema Suomessa on esimerkillinen, naiset ovat kauniita ja jotkut jopa hurmaavia. Naiset opiskelevat yliopistossa ja käyvät työssä. Naiset ovat saaneet kauan sitten äänioikeuden, mutta eivät silti ole menettäneet hitustakaan naisellisuudestaan. Suomalaisten maailmankuulu puhtaus on tietenkin naisten ansiota. (Nämä ovat sotien välisiä havaintoja.)

Suomessa ja Latviassa runous on ollut tärkeä kansallisen identiteetin rakentaja. Kalevala käännettiin latviaksi 1924. Eräs kriitikko totesi, että kyseessä on ”suuren hengen synnyttämä aarre”. Seitsemän veljestä on käännetty latviaksi useita kertoja, mutta Nummisuutarit ei saanut menestystä teatterissa. Suosittuja kirjailijoita siellä ovat olleet Juhani Aho, Johannes Linnankoski, Maila Talvio ja Mika Waltari.

Sillanpään osalta muistetaan hänen jyrkkä tuomionsa kotimaansa äärioikeistoa vastaan: ”Musertakaa IKL!” Suomen kansa tarvitsi Sillanpään mukaan vain työrauhaa ja leipää, ei  poliittisia aatteita. Sillanpään Silja – nuorena nukkunut on käännetty latviaksi kahdesti, Anna Zigure käänsi uudemman 1981. Sitä on myyty 105 000 kappaletta.

Sotavuosina Suomen ja Latvian tiet erosivat jyrkästi. Suomen kansan yksimielisyys saa ylistäviä sanoja Latvian lehdistössä. Maamme sotalaitos on hienosti järjestetty ja taistelukunto kova. Tämä herätti Latviassa ihmetystä ja ihailua. Suomalaiset olivat sankarikansaa. ”Palava on Suomen kansan vapauden rakkaus!”  Latvia joutui sodissa sirpin ja vasaran alle. Se ikään kuin pakastui, kehitys jähmettyi vuosikymmeniksi.

Jussi Niemeläinen käsitteli Anna Ziguren  kirjaa eilen Hesarin kolumnissaan ja totesi, että neuvostoajan seurauksena Latvia on edelleen takamatkalla. Näyttää kuitenkin siltä, että se ottaa kiinni hitaasti mutta varmasti. Latvialaiset näkevät Suomesta haavekuvan, mitä maa olisi itsekin voinut olla – ja kerran vielä onkin, ehkä enemmänkin kuin Suomi.

Annan kirjan on julkaissut pieni kulttuuritahtoinen Kustannus HD. Kirjamessujen alkaessa tämmöisenkin löydön voi pöytien runsaudesta tehdä. Kirjasta löytyy tarkkoja tietoja ja koskettavia yksityiskohtia kahden läheisen ja silti kaukaisen maan taipaleelta kuluneina vuosisatoina. Suomi nousee arvoon arvaamattomaan, ehkä myös ansaitsemattomaan. Mitä suositeltavinta silmien avausta itsenäisyyden juhlavuonna.

25.10. 2017